Äitiys on iso asia. Sen äärellä mietitään monenlaisia asioita ja asiat muuttavat muotoaan lapsen kasvaessa. Välillä sitä kantaa kovasti huolta tuosta pienestä lapsukaisesta eikä lohtua tuo ainakaan tämä usein kuultu lause: pieni lapsi, pienet murheet – iso lapsi, isot murheet. Silti yritän parhaani mukaan elää hetkessä, sillä tämä pikkulapsiaika on niin valtavan ohikiitävää.
Vauvavuoden aikana koin useitakin hetkiä, jolloin mietin, teenkö oikein/mitä teen väärin/miksi vauva käyttäytyy tuolla tavoin jne. Nyt sanoisin tuossa tilanteessa olevalle minulle, että se on täysin luonnollista ja asiaankuuluvaa. Vauvat ovat arvoituksia eikä kaikkiin ole vastausta eikä kaikkea tarvitse tietää – jos vauva vaikuttaa hyvinvoivalta. Usein noina hetkinä auttaa maalaisjärki, mutta aina sillä ei välttämättä osaa ajatella. Meille suurin haaste vauvavuodessa taisivat olla yöheräämiset. Muistan, miten oli pitkään (muutamia kuukausia) sellainen vaihe, kun heräilin joka yö kahdeksan kertaa. Välillä saatoin päästä viidellä tai kuudella herätyksellä, mutta monia niitä kuitenkin oli ja joka yö. Mies nukkui olohuoneen sohvalla, vauva vieressäni makuuhuoneessa. Näin edes mies sai nukuttua eikä minun tarvinnut nousta yöllä nostamaan vauvaa rinnalle, vaan hän oli siinä vieressäni valmiina. Muistan noilta öiltä elävästi ne hetket, kun kävin aamuyöllä vessassa ja mietin yksin pimeydessä, olenkohan nukkunut tänä yönä vielä ollenkaan. Olen tainnut vain pitää silmiäni välillä kiinni, ajattelin. Tuota meininkiä oli vielä helmi-maaliskuussakin vuosi sitten. Nyt kun sitä miettii, tuntuu kuin siitä olisi vuosia eikä noita asioita edes kunnolla muista! Sitä mentiin vain päivä kerrallaan… Vaikka olin välillä todella väsynyt, en silti saanut päivisin unta. Poikakin kun torkkui vain puolen tunnin pätkiä, niin ei siinä viitsinyt itse edes yrittää. Ajattelin, että kyllä minä jaksan, nukun sitten joskus myöhemmin… Imetyshormonit auttoivat kyllä paljon ja niiden ansiosta sellaista aivan valtavaa väsymystä ei edes koskaan tullut. Tai ainakaan en sitä itse tunnistanut enkä näin jälkeenpäin edes muista.
Löysin tässä yhtenä päivänä tämän koskettavan kirjeen, joka on kirjoitettu siten kuin vauva kirjoittaisi äidilleen. Itkin aivan valtavasti sitä lukiessani. Niin viisaita ja kauniita sanoja. Tuttuja mietteitä ja epävarmuuden hetkiä. Varmasti jokaiselle tuoreelle äidille, etenkin esikoislapsen äidille. Tänä päivänä voin sanoa olevani ikionnellinen siitä, että tein asiat sydäntäni kuunnellen. Tuntui hyvältä ja oikealta, että vauva sai läheisyyttäni silloin, kun tuntui sitä haluavan ja tarvitsevan. Ja hänhän halusi sekä tarvitsi sitä paljon. Rinnalla oleminen kun on vauvalle paljon muutakin kuin ravintoa. Ja tuo vaihe; se oli kuitenkin loppujen lopuksi niin pieni aika tässä ihmiselämässä, muutama kuukausi. Vaikka välillä ihmettelinkin, mitä teen väärin, kun vauva roikkuu tississä kiinni koko yön… Miten muiden vauvat nukkuvat niin hyvin jne. Vasta nyt jälkikäteen ymmärrän, että se oli täysin normaalia! Se oli vauvan tarve silloin ja onneksi sen hänelle soin (vaikkakin unikouluakin vakavasti useaan otteeseen harkitsimme ja kerran sen jo aloitimmekin, mutta se päättyi melkoisen nopeasti :D).
Joskus rinnalla roikkumiset johtuivat hampaista, joskus tiheän imun kaudesta, joskus vain läheisyyden tarpeesta. Huvittaa näin jälkeenpäin, miksi niin kovasti halusin löytää syyn hänen käytökselleen. Nyt mietin, että mitä väliä sillä oli miksi hän niin toimi? Mutta tiedän, että tuo kaikki johtui omasta epävarmuudestani äitinä, olin vain tietämätön ja ehkä sen vuoksi huolissanikin jatkuvista heräilyistä. Mietin, onko vauvalla jokin hätänä ja voisinko tehdä asian eteen jotain. Aivan turhaan yritin verrata häntä muihin, jokainen vauva(kin) on yksilö. Paras keino oli kuitenkin tämä mitä teinkin: antaa vain ajan kulua, mennä hetki, päivä ja yö kerrallaan ja kuunnella sekä sydäntä että vauvan tarpeita. Se on niin lyhyt aika, vaikka ei se aina niinä unettomina öinä siltä tuntunutkaan… Muistelen niitäkin öisiä hetkiä, kun vauva oli rinnalla ja itse olisin voinut samalla nukkua, mutta sen sijaan katselin häntä. Niitä täydellisen kauniita pieniä kasvoja pyöreine poskineen ja tummine, pitkine ripsineen. Sitä onnellista ja levollista ilmettä, kun hän sai olla ihan lähellä. Se ihana pieni tuhina ja se, kun hän vaipui syvään uneen ja tiukka imuote irtosi maito poskea pitkin valuen. Nuo hetket on jääneet ikuisesti mieleeni eikä mikään kamerakaan olisi tallentanut niitä yhtä tehokkaasti. Uskokaa tai älkää, mutta noita (väsy)hetkiä tulee yllättävän nopeasti ikävä, sillä niihin ei voi enää koskaan palata. Ei koskaan. Ainoastaan muistoissa, jotka ovatkin kultaakin kalliimpia. Tiedän siis tasan tarkkaan, miltä tuo kaikki tuntuu. Se sumu ja univelka. Se tunne, kun välillä haluaisi vain nukkua. Päiväkausia. Haluan toivottaa valtavasti tsemppiä kaikille samassa tilanteessa oleville! Nuo hetket on ohikiitäviä ja vain lyhyt aika elämässä. Yrittäkää nauttia niistä parhaanne mukaan, sillä niitä tulee vielä ikävä.
Meillä nuo jatkuvat yötissuttelut päättyivät 11 kuukauden iässä, kun poika oli ensimmäistä kertaa yökylässä vanhemmillani. Olin tuossa vaiheessa ihan valmis luopumaan niistä kahdeksasta yöherätyksestäni, joten teimme tällaisen päätöksen. Tuo muutos tapahtui helposti ja hän tottui uudenlaisiin öihin jopa yhden kotiyön jälkeen. Kun hän tuolloin heräsi yöllä itkemään, nostin hänet syliini ja lauloin. Hän painoi päänsä rintakehälleni ja nukahti todella pian uudestaan. Tuollaisia herätyksiä tuli satunnaisesti silloin tällöin vielä joinain öinä, mutta pikkuhiljaa ne ja syliinnostot jäivät pois. Oivalsin pian, että hän oli valmis muutokselle ja yötissuttelusta oli tullut vain tapa. Hän oppi nopeasti ja vaivattomasti uudenkin tavan nukahtaa ja yötissutteluun loppuivat sitten yöherätyksetkin. Toki niitä on aina välillä tässä viimeisinäkin kuukausina ollut, mutta satunnaisesti. Hän ei kuitenkaan enää vaadi syliin nostamista, vaan ähisee (ja ehkä itkeskeleekin) hetken samalla sängyssään pyörien. Nukahtaa lopulta aina itsekseen eikä vaadi mitään ”palveluksia”. Unikaveri kädessä – se riittää.
Uskon, että uudenlaisiin öihin sopeutumisessa auttoi suuresti se, että olin lopettanut päiväunien yhteydessä tapahtuvat rinnalle nukuttamiset jo kuukautta aiemmin. Rinnalle nukuttamisen sijaan olin ottanut käytännöksi syliin nukuttamisen, jolloin pidin poikaa sylissä ja lauloin niin kauan, kunnes hän nukahti. Sen jälkeen siirsin hänet sänkyynsä nukkumaan. Tuosta seuraava etappi oli sitten skipata syliin nukuttaminen ja siirtää poika hereillä omaan sänkyynsä. Nuo nukahtamiset veivät alussa jopa tunnin, sillä poika pyöri ja pyöri sängyssään taukoamatta… Pikkuhiljaa nukuttamiset kuitenkin lyhenivät ja poika oppi tämän uuden tavan: iltapesujen jälkeen unipussiin, sitten halit ja pusut ja omaan sänkyyn unikaverin kanssa unilaulua kuuntelemaan. Vielä emme ole siinä pisteessä, että hänet jätettäisiin yksin makuuhuoneeseen nukahtamaan, vaan jompikumpi meistä vanhemmista on paikalla niin kauan, että hän nukahtaa. Joskus tuo tapahtuu viidessä minuutissa, joskus siihen menee 20 minuuttia. Tämä siis tämän hetken tilanne emmekä koe tätä ongelmaksi. Tällä tavoin vältämme itkettämästä häntä, sillä siihen minusta ei ole, joten häntä ei koskaan jätetä yksin nukahtamaan. Yritetty nimittäin on ja siitä seuraa itkua… Tuo yksin nukahtamisen vaihe on kuitenkin vielä jonain päivänä edessä, toivoisin vain löytäväni lempeän tavan siirtyä siihen, sitten kun sen aika tulee. Kuitenkin tällä nykyisellä tavalla poika nukkuu näinä päivinä 11,5 tunnin yöunia heräämättä kertaakaan (joskus saattaa unissaan puhella tai huudahtaa, onpa äitiäkin öisin käskytetty :D), joten melkoinen muutos siitä pienestä yötissuttelijasta vai mitä! Eli se, millainen nukkuja lapsi on vauvakuukausina, ei välttämättä kerro sitä, millainen nukkuja hän on kouluikään asti. Joten ei muuta kuin sinniä kaikille yöherätyksiä kokeville vanhemmille – olette sankareita! ♥
Jaksamista noihin öihin saa kyllä kivasti tuosta aiemmin linkkaamastani kirjeestä, joten käykää ihmeessä lukaisemassa se! Vauvan kirje äidille – niin koskettava ♥
Meillä tyttö on aina nukkunut yöt hyvin ja nukkuu edelleen. Poika taas vauvasta asti nukkunut huonosti, alkuun vaivasi nivustyrät, mahavaivat ja korvat ja myöhemmin mikä milloinki. Ja edelleen on kova uneksimaan joten siitä syystä heräilee ja siinä on kyllä tullut isäänsä joka myös kova uneksimaan :D
Täytyypä lukaista tuo kirje joskus paremmalla ajalla. Muutenkin tuntuu olevan koko ajan niin kiire, että lukea kyllä kerkeää sun postaukset, mutta ei kommentoida :) Jos tänään kerkeäis käydä hiihtämässä ennen kun nuo lumet sulaa pois :(
Ja edelleenkin olen sitä mieltä, että maailman paras sana on äiti <3
Ihana kuulla, että vielä seurailet blogiani kiireistäsi huolimatta! Oletkin jo ihan vakiokalustoa :)
Täällä satoi tänään vettä, oli taas niin pimeää sen vuoksi ja tuntuu, että lumet sulaa ihan silmissä…
Niin totta tuo viimeinen lauseesi ♥
Itkuhan siinä pääsi, kun kävin lukemassa tuon kirjeen. Imetän tässä samalla kolmeviikkoista tyttöämme ja kieltämättä sitä tuntee olevansa hieman hukassa välillä. Etenkin kun neiti itkee iltaisin, vaikka kaiken pitäisi olla hyvin. Häntä sitten kannellaan useampi tunti. Tuolloin on monta kertaa miettinyt, tekeekö tässä jotain väärin.
Kaikki hehkuttavat, että vauva-ajasta pitäisi osata nauttia, mutta täytyy kyllä myöntää, että välillä menee suorittamisen puolelle. Kuinka sitä saisikaan ajatusmaailmansa muutettua../
Oi, onnea tuoreelle äidille! :)
Ja tuonkaltaiset ajatukset on ihan luonnollisia ja asiaankuuluvia. Äläkä ota stressiä siitä, että välillä on suorittamista. Sitä se on ihan varmasti jokaisessa perheessä ainakin välillä! Kunhan muistaa aina silloin tällöin pysähtyä, hengähtää ja nauttia vauvasta, ei niiden hetkien tarvitse välttämättä edes pitkiä olla, mutta välillä tekee hyvää vain katsella pientä silmiin ja jutustella. Se auttaa laittamaan asiat tärkeysjärjestykseen. Muistan, että ihan ensimmäisinä viikkoina noin tehdessäni aina pääsi itku, sillä pieni katseli niin intensiivisesti silmiin ja näytti aivan kuin miettivän, että sinäkö olet minun äiti ja tältäkö sinä äiti näytät… ♥
Ja muistathan, että neuvolan ihanat terveydenhoitajat eivät ole vain vauvaa, vaan todellakin myös meitä äitejä varten. Eli herkästi sinne yhteyttä, jos yhtään siltä tuntuu. Kaikkea hyvää teille! :)
Puhut minusta hyvin viisaasti, ymmärtäväisesti ja lapsilähtöisesti.
Kun oma taival äitinä pitenee, alkaa saada moneen asiaan perspektiiviä. Muistan itse aikanaan uhmaikäisen kuopuksen kanssa miettineeni, kuinka alentuva ja vähättelevä tuo sananparsi lapsista ja murheista onkaan pienten lasten vanhempia kohtaan onkaan.
Nyt tälläkin kokemuksella äitiydestä (lapset koululaisia) uskon, että sitä ei sanota tai toisteta em. tarkoituksessa. Ratkottavat asiat vain pakostakin muuttuvat vanhemmilla lasten kasvaessa. Vauva-ajan univelkaa ja koliikkia muistan kuitenkin edelleenkin lievällä kauhulla. Uhmäiästäkin kuitenkin selvittiin. Nyt tapetilla on erilaiset koulu- ja kaveriasiat. Onneksi niitä saa miettiä hyvin nukuttujen jälkeen. :-)
Lasten aikuistuessa mietitään sitten taas ihan eri asioita. Toisaalta uskon siihen, että vanhempien taidot ja vanhemmat itsekin kasvavat lapsen kasvattamisen myötä.
Onpa kiva kuulla, Sara.
Mulla on jotenkin nyt jo eräänlainen pelko niitä isompia ja etenkin koulumaailman murheita kohtaan… Koulukiusaaminen on jotenkin hirmuisen pelottava asia ja välillä mietin sitä jo – tiedän, ihan tyhmää :D. Mutta sitä niin kamalasti pelkää, että oma lapsi joutuu sellaiseen osalliseksi. Ketään ei saisi kiusata, ei lapsia eikä aikuisia ja tuo menee niin mun ymmärryksen yli että…
Viisaasti oivallettu ja ihanasti kirjoitettu t. Kolmen äiti ja neuvolan täti
Kiitos ihanasta kommentistasi! :)
Kiitos tästä postauksesta! Se oli kuin vastaus minun tämänpäiväiseen postaukseeni :) http://myjuw.blogspot.fi/2016/02/nain-meilla-vauva-arki-ei-suju.html?m=1
Voi, ole hyvä vain! Olipa mulla hyvä ajoitus :)
En tiedä mitä sinulle sanoa, niin tiedän tunteen… Meidän poika aloitti yöhulinat samoihin aikoihin kuin teidän typy. Aika varmasti sanoisin, että tuossa ei kiinteät asiaa auta. Ne annokset on alussa niin pieniä, ettei niillä juurikaan nälän tunnetta loitolla pidetä. Pahimmassa tapauksessa toisivat lisää yölevottomuutta, jos on jo jotain masuvaivaa valmiiksi. Olisiko hänellä myös tiheän imun kausi menossa eli hän tahtoo olla usein, etenkin öisin, rinnalla? Meidän pojalla oli tuossa jo hammasvaivaakin, nehän saattavat oireilla jo kuukausia etukäteen eli ikeniä pakottaa, kun vauva on levossa. Tuohon taas auttaa imeminen… Itse vain sinnittelin ja annoin pojan roikkua tissillä vuorokauden ympäri :D. Usein jo se auttaa, kun saa puhuttua/kerrottua jollekin tuntemuksistaan. Jollekin myötätuntoiselle, joka ymmärtää ja tietää tunteen. Hurjasti tsemppiä sinne! :)
Hei kaima! Piti tulla nyt kertomaan (aiheeseen liittyvä postauskin), että meillä unikoulu tuotti tulosta. Poika oppi olemaan yön ilman tissiä. Jos heräili, niin rauhottui tutilla. MUTTA nyt viikko sitten iski koko perheeseen influenssa, pojalle ei ruoka maittanut mutta tissi antoi ruokaa ja lohtua…myös yöllä. Nyt sitten sama unikoulu taas edessä. Mutta ihan hyvin se meni ekallakin..joten miksei nytkin. :) Meillä on muuten just nuo samat housut. :)
Ihanaa! Tosi mukava kuulla teidän kuulumisia. Tsemppiä uuteen unikouluun! Kyllä se siitä sitten taas lähtee :)
Nuo housut on kyllä aivan ♥
Hyviä ajatuksia, toivottavasti sitä osaa itse nauttia sitten hetkestä. Olen tällä hetkellä raskaana ja laskettu aika huhtikuun lopussa. Onkin ollut kiva lueskella sun vanhoja raskausaikaisia postauksia, paljon samoja juttuja olet pohtinut ja yhtä tunteella kuin minäkin :)
Voi miten mukava kuulla, että raskausajan postauksiani on luettu näin jälkikäteenkin! Ja ihanaa, että löytyy joku toinenkin yhtä tunteellinen :D
Onnellista loppuodotusta!
Olen löytänyt blogisi muutamia viikkoja sitten, ja onneksi löysinkin! Ihania kuvia ja mukavia kirjoituksia. Olen todella huono kirjoittamaan kommentteja (enkä ole tainnutkaan koskaan aiemmin kommentoida blogiin), mutta nyt en voinut olla kirjoittamatta. Olen itse reilun viiden kuukauden ikäisen esikoisvauvan äiti ja kirjoituksesi kolahti kovasti. Meidän poikamme on alusta saakka viihtynyt paljon rinnalla ja niin monesti mietin ensimmäisten kuukausien aikana, että mitä minä nyt teen väärin. Alussa olin epävarma ja pohdin eikö maitoa tule tarpeeksi. Vai onkohan nyt taas sellainen tiheän imun kausi? Vai syötänköhän vauvaa nyt liikaa? Oppiiko hän koskaan olemaan ilman rintaa? Kuuntelin liikaa muiden kokemuksia ja mielipiteitä, ja stressasin. Ihan turhaan. Voi kunpa olisinkin päässyt lukemaan kirjoituksesi silloin alussa tai mieluiten jo raskaana ollessani, olisin ehkä ollut itselleni vähän armollisempi. Etenkin ensimmäisen vauvan kohdalla kaikki on uutta ja sitä on niin epävarma. Onneksi nyt asiat ovat rullanneet meillä mukavasti jo useiden kuukausien ajan. Poika viihtyy edelleen aika paljon rinnalla (onneksi!) ja minäkin tykkään läheisyydestä valtavasti. Teemme asiat nyt ihan niin kuin meidän perheelle parhaiten sopii :) Kiitos vielä kirjoituksestasi!
Voi kiitos tästä! Ihanaa, että päätit nyt jättää tämän aivan ihanan kommentin, Kristiina! Tuli ihan kyyneleet tätä lukiessa.
Tuo ”oppiikohan hän koskaan olemaan ilman rintaa” pyöri kuule niin usein minunkin mielessäni, aivan turhaan kylläkin :). Niin ne poikaset vain kasvaa ja pärjäävät koko ajan enemmän ja enemmän ilman äitiä, joten nauti noista hetkistä. Ne on kultaakin kalliimpia ♥
Olen todella onnellinen poikasi puolesta, että hän saa olla siinä äidin rinnalla niin usein kuin tahtoo – juuri niin sen pitää mennäkin! ♥ ♥ ♥
Kaikkea hyvää teille jatkoonkin!
Ihana postaus jonka löysin ja luin! Elän juuri nyt tuota vaihetta jota niin osuvasti ja koskettavasti kuvailit. Olen kymmenkuisen yöimuttelijan äiti ♡ Sain paljon voimaa sanoistasi. Kiitos!
Voi miten ihana kuulla, että sait voimaa näistä sanoistani! Muistan niin tuon vaiheen… Se on kuitenkin hyvin ohimenevää. Tsemppiä ja jaksamista! :)