Viime aikoina blogi on täyttynyt yhdestä jos toisestakin vauva-aiheisesta postauksesta. Niihin liittyen olen saanut teiltä aivan ihanaa palautetta. Toiset ovat samassa elämäntilanteessa kanssani ja voivat siten samaistua kirjoituksiini, toiset taas kaiholla muistelevat omien lastensa vauva-aikoja. Sain kuitenkin toisenkinlaista kommenttia aiheeseen liittyen. Tuo kommentti laittoi miettimään hieman pidemmäksi aikaa ja huomasin, etten saisi tiivistettyä vastaustani kommenttiboxiin. Niinpä päätin tehdä aiheesta ihan oman postauksensa, avata omaa näkökantaani, sillä ehkä tämä aihe kiinnostaa jotain toistakin ruudun sillä puolen. Mielelläni lukisinkin teidän mielipiteitänne kommenttiboxista!
Tuo kyseinen saamani kommentti kuului näin:
Haluaisin nyt kumota näitä Ruusuisen vauva-ajan kirjoituksia… Kyllä, oma lapsi on maailman ihanin asia, MUTTA siihen liittyy paljon muutakin kuin ihanaa. Sektiohaava on todella kipeä pari ensimmäistä päivää, vauva saattaa kitistä ja valvottaa.
JOKAISELLE, myös sinulle haastava vauva-arki alussa on uuvuttavaa, miksi et kerro siitä? Babyblues, joka melkein jokaiselle tulee on vaijettu asia. Itkettää, masentaa, ei tee mieli syödä… päässä pyörii jos jonkinmoista ajatusta, kuulostaa varmasti tutulle?
JOKAINEN vauva itkee, sitäpaitsi tuon ikäinen vauva ei edes osaa hymyillä vielä, vaan “hymyt” ovat heijasteita ja niitä tulee harvoin.
Pinna on kireällä ja parisuhde menee uusiksi, ei ole aikaa enää vain makoilla ja aamun kiireetön kahvikuppi on luksusta, kuulostaako tutulta?
Kirjoitathan myös vauva-ajan uusista EI NIIN mukavista puolista, jotta ihmiset saavat oikean käsitteen?
Jotenkin tuon kommentin toisessa lauseessa kiteytyy se kaikkein tärkein ja olennaisin: oma lapsi on maailman ihanin asia. Ja kuten kaikkiin muihinkin asioihin tässä elämässä, myös niihin ihanimpiin kuuluvat hyvien puolten lisäksi ne huonotkin puolet. Mutta koska kyseessä on se ihanin asia kaikista, kumoaa hyvät puolet selkeästi ne huonot tai näin ainakin itse tämän asian näen. En ole tarkoituksella halunnut antaa täällä mitään liian ruusuista kuvaa tämänhetkisestä elämästämme, olen rehellisesti sen kummemmin asiaa miettimättä kirjoittanut tunteistani: miltä tuntuu juuri nyt? En ole tarkoituksella jättänyt kirjoittamatta esim. siitä tunteesta, miltä tuntuu, kun vauva itkee ja itkee halutessaan nukahtaa rinnalle, kun itse yritän mennä välillä suihkuun ja syödä jotain. Tuollaiset tilanteet ja hetket ovat kuitenkin loppujen lopuksi niin lyhytkestoisia ja ohimeneviä, etteivät ne jää mieltä harmistuttamaan eivätkä näin ollen ole mielessäni, kun koneelle hetkeksi vauvan nukkuessa istahdan. Tuollaisten hetkien jälkeen päällimmäiseksi tunteeksi jää aina lopulta onni ja kiitollisuus tuosta pienestä ihmisestä. Kuinka hänen pienet, tyytyväiset kasvonsa saavatkaan sydämen sykkyrälle ja mielen valtaa ajatus kunhan sinulla pieni vain on kaikki hyvin, muulla ei ole väliä. Ehkä se kuuluu äitiyteen aina hautaan asti, en tiedä, mutta ainakin tällä hetkellä, kun vauva on niin avuton ja etenkin minusta riippuvainen, hänen tarpeensa menevät kaiken muun edelle.
Mitä tulee sektiosta toipumiseen, niin tokihan sitä alussa on kipeä. Uskon kuitenkin omaavani jonkin verran korkean kipukynnyksen enkä koe sektiota millään muotoa negatiivisena asiana. Näistä omista sektiokokemuksistani olenkin jo luvannut kirjoitella lisää joku päivä, joten ei siitä tässä vaiheessa sen enempää. Toki osastolla pari ensimmäistä päivää sektion jälkeen olivat aika haastavia ja olo väsynyt, etenkin öisin. En saanut nukuttua, vaikka mahdollisuus siihen olisikin ollut. Heräsin jokaiseen vauvan inahdukseen ja jos hän nukkui ihan hiljaa, tarkkailin hänen hengitystään. Vauva oli kaikki yöt perhehuoneessamme ja hoidimme häntä yhdessä mieheni kanssa. Toiseksi viimeisenä osastoyönä kätilöt kysyivät, haluaisimmeko antaa vauvan heidän luokseen nukkumaan, jotta saisimme itse edes jonkin verran nukuttua. Tuosta tarjouksesta pillahdin itkuun, joten päätös oli sillä selvä :D. Muistan, miten valtavasti ikävöin vauvaa kun hän lähti huoneesta, mutta olin niin väsynyt, että uni tuli heti. Ajattelin, että nyt voin nukkua, koska joku toinen valvoo vauvan unta, heh. Nukuin tuona kyseisenä yönä pisimmät osastoyöunet: kaksi kolmen tunnin pätkää. Herättyämme kävimme aamiaisella ja sen jälkeen haimme nukkuvan vauvan kätilöiden hellästä huomasta omaan perhehuoneeseemme. En ikinä unohda sitä onnentunnetta, joka sisälleni tulvahti, kun näin vauvan siellä sängyssään nukkumassa ja sain hänet jälleen luokseni. Vauva jatkoi uniaan ja ehdin käydä vielä lämpimässä ja pitkässä suihkussakin. Tuo tuntui niin luksukselta ja olo oli yksinkertaisesti taivaallinen – tuota päivää muistelen vielä pitkään :).
Baby blues… Tämä turhan usein sekoitetaan synnytyksen jälkeiseen masennukseen, jota se ei siis ole. Lainasin tähän hyvän kuvauksen baby bluesista:
Baby bluesilla tarkoitetaan normaalia synnytyksen jälkeistä herkistymistä. Tähän tilaan voi liittyä ajoittaisia alakulon tunteita, itkuisuutta, hämmentyneisyyttä, riittämättömyyden tunteita ja mielialan laskua, mutta joskus myös surua, ruokahalu- ja unihäiriöitä. Toisaalta äidillä saattaa olla myös vaihtelevia onnen ja hyvänolon sekä yhteyden tunnetta vauvaan. Baby blues koskee noin 80 % äideistä ja oireita on suurimmalla osalla synnyttäneistä 3-10 päivän kuluttua synnytyksestä. Baby blues kestää muutamasta päivästä muutamaan viikkoon.
Baby blues auttaa äitiä virittymään pienen vauvan maailmaan, hienovaraisiin ja hentoihin viesteihin ja siihen, mitä vauva tarvitsee. Baby blues tasaantuu pikkuhiljaa itsestään äidin ja vauvan tutustuessa toisiinsa. Yhteisen rytmin ja ymmärryksen löytyminen vaikuttavat myös huomattavasti baby bluesin tasaantumiseen.
(Lähde.)
Itse sain ensikosketuksen baby bluesiin jo osastolla, herkistyminen iski päälle 2-3 päivää synnytyksen jälkeen. Kätilöiden mukaan täysin asiaankuuluvaa, sillä ajankohta liittyy usein maidonnousuun. Tunne oli aika voimakas ja se yllätti; olin todella itkuherkkä enkä voinut lukea edes saamiemme onnittelukorttien tekstejä, puhumattakaan teidän onnitteluistanne :). Itku tuli todella pienestä, mutta samoin myös nauru. Koko ajan oli sellainen tunne, että haluan pitää vauvan turvassa sylissäni, ihan lähelläni, kuten hän oli mahassakin. Sekin suretti, että raskausaika oli ohi eikä vauva enää ollut kanssani joka paikassa. Hän ei enää ollut aivan sydämeni alla, turvassa.
Kotiuduttamme nuo tunteet alkoivat pikkuhiljaa tasaantua. Herkimpinä päivinä olinkin ehtinyt jo miettimään, jäänkö loppuelämäkseni tällaiseksi itkupilliksi, mutta en sentään (ainakaan näillä näkymin…). Huomasin, että sekä minua että miestäni helpotti etukäteistieto, että tuollaista saattaa olla luvassa. Olin tosin olettanut, että se tulisi vasta hieman myöhemmin eikä ihan noin pian synnytyksen jälkeen. En kuitenkaan koe, että tästä asiasta olisi syytä vaieta – miksi ihmeessä? Itse kertoilin tuosta herkästä mielentilastani todella avoimesti sekä perheelleni että ystävilleni, sekin varmasti osaltaan auttoi kun sain osakseni ymmärrystä ja kaikki näyttivät tietävän, mistä on kyse.
Lukija kirjoitti, että jokainen vauva itkee. Tottakai, en ole sitä missään vaiheessa kieltänyt. Totta puhuen, olisin huolissani, jos lapsemme ei itkisi. Itku on vauvan ainoa tapa kertoa asiansa, saada tahtonsa kuuluviin ja nyt on jo selvästi havaittavissa erilaisia itkuja. Nälkäitku on erottuvin: kun siinä ylittyy tietty aikaraja odotuksen suhteen, muuttuu desibelit melkoisiksi :). Tuolloin on vain paras itse yrittää pysytellä mahdollisimman rauhallisena, itku ei kestä loputtomiin, vaan päättyy kuin seinään kun ruokaa on tarjolla.
Kirjoitin yhteen postaukseeni, miten vauvamme on ihana hymypoika ja tarjoilee leveitä hymyjä lähes joka tunti, myös unissaan. Olen kyllä tietoinen, että nuo liikkeet ovat tahdosta riippumattomia, mutta eikö olekin niin paljon mukavampaa ajatella, että ehkä eivät kuitenkaan ole ja iloita niistä oikeina hymyinä? Kuitenkin niitä ilmenee aina melkoisen oikeissa kohdissa ja vain silloin, kun vauva on tyytyväinen. Miksi ihmeessä jättää ottamatta ilo irti asioista, joista sen saa? Miten paljon piristääkään päivää, kun puhelet vauvalle leveästi hymyillen ja hän vastaa siihen supersuloisella ienhymyllä!
Varmasti kaikki ovat kuulleet ja ovat tietoisia siitä, miten rakennusaika sekä vauva-aika ovat parisuhteen kaksi suurinta kompastuskiveä. En koe tarpeelliseksi ns. muistutella asiasta blogissani, jossa olen aina halunnut keskittyä pääasiassa positiivisiin asioihin. Tuon seikan avulla saan itsekin voimia ja tsemppausta, joten miksi tuhlata energiaansa niihin negatiivisiin puoliin, kun voi keskittyä positiivisiin? Jälkimmäisiä on kuitenkin huomattavasti enemmän. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö noita molempia meidän kaikkien elämässä olisi, mutta omalla asenteellaan voi asioihin vaikuttaa todella suuresti.
Tuo asenne onkin mielestäni kaiken A ja O. En ole vielä elänyt tätä vauvaelämää kovinkaan pitkästi, jotta voisin tai olisin oikeutettu harmistumaan aamun mönkään menneestä kahvihetkestä. Ajattelen niin, että miksi suunnittelisin elämääni kuten ennen, kun perheessä on joku, joka nuo aikataulut loppujen lopuksi päättää? Tuosta aiheutuisi vain turhaa harmistusta. Juon sen cappuccinoni sitten, kun olen hoitanut vauvan tyytyväiseksi. Tosin siinä voi käydä kuten usein ruuan kanssa: olen vaihtanut vauvan kuiviin ja imettänyt piiiitkään, vihdoin hän on nukahtanut ja nyt on oma aikani ruokailla. Saan herkullisen aterian eteeni ja ta-daa; vauva herää! Joskus saan silti ruuan syötyä (olen oppinut aika hyväksi hotkijaksi), joskus en ja lämmitän sen sitten myöhemmin, rauhallisemmalla hetkellä. Ilman muuta tuo saattaa joskus turhauttaa, mutta tämä on nyt tätä.
Koen jaksamisen kannalta tärkeänä nukkua silloin, kun siltä tuntuu. Aina se ei toki ole mahdollista, mutta silloin kun on, edes joskus. Virkeänä asiat näyttäytyvät aivan eri valossa. Vaikka vauvamme nukkuukin yönsä tällä hetkellä hyvin, tarvitsen unta joskus päivälläkin. Kuten esimerkiksi tänään iltapäivällä. Olisi ehkä ollut jotain pientä kotiaskaretta vauvan päiväunien ajaksi, mutta en uhrannut niille ajatustakaan vaan kävin vauvan syötettyäni itsekin unille hänen viereensä. Tunnin päikkärit – mikä vaikutus, suosittelen lämpimästi! Yhteispäikkärit ovat selvästi vauvankin mieleen, nukkuu silloin helposti 3-4 tuntia.
Elämä on nykyään päivä ja pieni hetki kerrallaan elämistä, uudenlaiseen elämään totuttelua. Eteen tulee varmasti haastavia aikoja aina säännöllisesti, mutta niitä on turha etukäteen mietiskellä. Eletään tässä ja nyt ja nautitaan niistä pienistä ilonaiheista sekä onnenhetkistä eikös juu!
Tuo sinun asenne <3 Siitähän se on kiinni, miten asiat kokee. Karmivana itsenäisyyden menetyksenä, vai tähän pieneen hetkeen kuuluvana ominaisuutena. Tuolla asenteella ei voi kuin onnistua ja tulla onnelliseksi :)
Voi miten sydämellisesti sanottu, kiitos paljon Mirella <3.
Eihän sitä toki tulevaisuudesta tiedä, että miten haasteelliseksi elämä muuttuu ja mitä sitten blogiin kirjoittelen, tuleeko tarve purkaa niitä tuntoja sitten tänne... Tulevaa on mahdoton ennustaa :).
Hyvä vastaus!
Kuulostaa valitettavasti hiukan katkeralta tuo lukijan kommentti. Tai sitten hän on eksynyt väärään blogiin. Niitä realistisempiakin kuvauksia vauva-arjesta löytyy blogimaailmasta pilvin pimein!
Mielestäni olet kuvannut uutta elämää ja sen mukanaan tuomia muutoksia kauniisti ja luen mielelläni näitä juttuja. Eihän täällä sisustusaiheistakaan kirjoitella vain pyykkivuorista ja kuvata likaisia tiskejä. Tämä blogi hyväilee esteettistä silmää kaikilla osa-alueilla. Realismin jokainen näkee kun nostaa katseen ruudulta! Minulle ainakin blogit ovat ”pakopaikka (lapsi-kissa-)arjesta”, enkä kaipaa niitä sukkapyykkejä tänne ;)
Monissa blogeissa käydään tasaisin väliajoin keskustelu blogin antamasta kuvasta bloggaajan elämästä. Ei kai kulaan ihan oikeasti kuvittele, että blogeihin vuodatetaan KAIKKI!?! ..tai tosiaan, onhan niitä vuodatusblogejakin. Toisaalla. Ymmärrän periaatteessa kommentin ajatuksen, mutta en ulosantia. Toki äitiyden ruusunpunaiset lindsit vaikuttavat kirjotuksiin, mutta joillain vauva-aika on myös oikeasti melkoisen helppoa aikaa. Sitäkään ei pidä mielestäni väheksyä. Kukaan ulkopuolinen ei voi tulla sanomaa, että ”ei toi nyt oikeesti noin ihanaa oo”. Kun ihan oikeasti se vaipan vaihtaminenkin touvotulle rakkaalle lapselle voi olla ihan mukavaa!
Tulipa tästäkin nyt vuodatus, mutta pointti varmaan selvisi :) Aurinkoista kesää koko perheellenne!
Kiitos näistä sanoistasi tintti! Mukava kuulla ajatuksiasi. Ja niin ihanasti sanottu blogistani, lämmitti sydäntä valtavasti! <3
Ymmärrän tavallaan, että joitain voi ärsyttää nuo kirjoitukseni, mutta ei mun ole todellakaan tarvinnut mitenkään pinnistellä, että saisin asiat kuulostamaan ruusuisilta - ihan täysin rehellistä tekstiä suoraan sydämestä tänne on päätynyt. Ja tosiaan kun tätä vauvaelämää ei vielä hirmuisen pitkästi takana ole, niin vaikuttaahan sekin... Se arki ei ole vielä meille koittanut, se taitaa koittaa pikkuhiljaa sitten, kun mies palaa töihin :). Lisäksi ajattelen asian myös niin, että se, minkä joku toinen kokee haastavaksi, voi toiselle olla helppoa. Ihmiset kokevat asiat niin eri tavalla.
Kiitos ja aurinkoista kesää teillekin! :)
Hyvä postaus. Kannattaa tosiaan ottaa ilo irti niistä pienistä onnen murusista.
Meillä oli kyllä esikoisen kanssa todella helppoa vauva-aikaa. Kun sitä aikaa muistelee niin ei osaa edes samaistua kommentoijan tekstiin. Kuopuksen vauva-aikana saatiinkiin kaikki varmasti kaksinkertaisena. Vaikka tuosta ajasta muistaa niitä negatiivisiakin asioita niin paljon mukavampia on ne pienet ilon hetket. Ja ne raskaat ajat jaksaa kun on sylissä se pieni jota on odottanut ja toivonut.
Hyvin sanottu! Itsekin yritän niinä haastavampina päivinä keskittää ajatukseni niihin ihanimpiin seikkoihin. Ja kun vauva hymyilee, olkoonkin sitten tahdosta riippumaton ele, niin kyllä sillä jaksaa taas pitkälle :).
Kyllähän se sektiohaava oli kipeä, rinnat tulessa imetyksestä ja väsytti hulluna alussa, mutta silti ne positiiviset asiat veivät voiton kaikesta. Pieni tuhisija ja nöpönenä. Ystäväni jolla on jo kouluikäisiä lapsia, sanoi kerran aika osuvasti: ”ei ne lapset muista sitä että oli siisti koti ja tiskit tiskattuna, vaan sitä että äiti leikki hippasta tai askarteli pääsiäiskoristeita yhdessä muksujen kanssa”
Itsekin otan mielellään päikkärit tytön kanssa, ihan sama vaikka ois imuroimatta ja tiskaamatta, kyllä ne ehtii sit joskus. :)
Tosi hyvin sanottu ystävältäsi, tuo pitääkin pitää mielessä ja usein! Kaikki vauvan kanssa vietetty aika on niin tärkeää, molemmille <3.
Voi sulla on kyllä asenne kohdillaan! <3 Mä täällä ihan herkistyneenä luen tekstiä odottaen, että saan itse pian kokea saman :) Sehän on selvää, että kaikki ei aina ole ruusuista unelmaa, senhän pitäisi jokaisen lukijankin itse ymmärtää. Mutta kukapa sitä jaksaisi joka päivä lukea siitä mikä tänään on mennyt mönkään ja ei olekaan sujunut toivotusti? En minä ainakaan ja siksi onkin aivan ihanaa, että keskityt juuri noihin positiivisiin ajatuksiin ja asioihin, nehän koko vauva-arjessa ovat niitä tärkeimpiä!
Voi sinua, ei enää pitkästi :) <3.
Ihan totta! Mistä saisin energiaa, jos päivän päätteeksi vatvoisin täällä niitä kurjempia juttuja positiivisten sijaan? Silloin ne negatiiviset ajatukset jäisivät oikein kunnolla mieltä myllertämään.
Mainio postaus ja selventänee asioita niillekin lukijoille jotka odottavat enemmän negatiivisten tunteiden vatvomista…
Mun teoria on, että me eletään vielä sellaista ”kuherruskuukautta” vauvoinemme, eikä arki ole kovin pahasti lyönyt vasten kasvoja. Vauvathan useasti ON kilttejä, helppoja ja uneliaita ensimmäisinä viikkoina! Itsellekin on tullut hiukan yllätyksenä se, miten nopeasti arki muotoutuu uudestaan vauvan tarpeiden ympärille mutta sitä osasin odottaa, että vauvan voidessa huonosti olen itsekin ihan rikki. Ja tähän riittää joku pieni masuvaiva…
Mitä tulee parisuhteeseen, meillä on koettu enemmänkin sellaista lähentymistä ja yhteisymmärrystä; nyt meillä on tuo pieni jonka eteen kummatkin haluavat tehdä kaikkensa. Toki suhde on muuttunut ja muuttuu vastakin, mutta ei välttämättä huonoon suuntaan.
Uskon, että tulevaisuus tuo tullessaan haasteita mutta eiköhän jokainen vanhempi osaa niitä odottaakin.
Me muuten tänään päästiin pikkumiehen kanssa sinne ravintolareissulle ja oli oikein onnistunut kokeilu :). Saatiin syödäksemme ja kävin sitten samalla vähän kaupoillakin, ei mitään ongelmaa. Viitisen tuntia oltiin reissussa ja välissä toki piti ruokkia, itse koin pullon mielekkäämmäksi vaihtoehdoksi tällä kertaa. Ehkä jo ensi kerralla uskallan julki-imettää…
Tuo kuherruskuukausi-teoria on totta. Luulen, että meidän perheessä arki koittaa sitten, kun mies palaa töihin. Eilen illalla vauva itki aivan valtavasti ja se alkoi kuin salamaniskusta, kun tulin suihkusta. Nyt kun hänellä tulee jo hieman kyyneleitäkin (tai ainakin siten että silmät kostuu), niin voi kamala, en voi itkemättä niitä pieniä kasvoja katsoa <3. Nälkä siinä taustalla oli, alkoi vain niin täysin yllättäen ilman ennakkovaroituksia ;).
Mahtava kuulla teidän kaupunkireissusta! Julki-imettäminen on mulle kyllä valtava kynnys, luulen että skippaan sen... Olen aina pumpannut pulloon eri reissuja varten, mutta meidän pikkumies haluaa pullon jälkeen vielä rinnankin, jos ei muuten niin nukahtaakseen :D. Tästä tulee vielä ongelmia, luulen... Itse kun en maidontuoksuisena kelpaa tuttirauhoittelijaksi, mies kyllä silloin tällöin.
Blogeja, elämäntilanteita ja meitä lukijoita on niin monenlaisia. Itselläni on kaksi aika pientä lasta, ja muistan että ne ekat päivät olivat juuri niin ihania kuten kuvailitkin! Nuo tunteet omaa lasta kohtaan ovat uskoakseni hyvin samanlaisia kaikilla tuoreilla äideillä. Tällä hetkellä oma elämä on siinä vaiheessa, että muut asiat kun vauvat kiinnostaa, joten vaikka olenkin innokkaasti lueskellut blogiasi jo vuoden parin verran niin tällä hetkellä en kaikkia postauksia lue kun aihe ei varsinaisesti itseäni kosketa, ja odottelen taas niitä muitakin juttuja kisuista ja sisustuksesta :) Olen sitä mieltä, että jokainen blogia pitävä kirjoittelee juuri siitä mistä haluaa ja miten haluaa, me lukijat voimme sitten aina valita luemmeko kaikkea vai emme… Mukavaa vauva-aikaa ja kesää sinulle!
Niin on ja hyvä niin! Blogien valtavasta määrästä on kiva poimia itselleen ja elämäntilanteelleen ne mieluisimmat ja niitä on myös helppo tarpeen tullen vaihdella :).
”Olen sitä mieltä, että jokainen blogia pitävä kirjoittelee juuri siitä mistä haluaa ja miten haluaa, me lukijat voimme sitten aina valita luemmeko kaikkea vai emme… ” – Ilahduttavaa kuulla, että koet asian tuolla tavoin, kokemuksesta voin sanoa, ettei se ole itsestäänselvyys ;).
Ehkä tänne päätyy taas pikkuhiljaa sinuakin kiinnostavia aiheita. Kiitos Maiju ja aurinkoista kesää!
”kunhan sinulla pieni vain on kaikki hyvin, muulla ei ole väliä. Ehkä se kuuluu äitiyteen aina hautaan asti” Yksinkertainen totuus.
Niin se varmasti on :).
Niin mahtava asenne! On ihmisiä, jotka saavat maailman näyttämään synkältä ihan missä tahansa tilanteessa. Ja sitten on niitä toisia, jotka osaavat laittaa asiat oikeisiin mittasuhteisiin ja tärkeysjärjestykseen. Vauva-arjessa on välillä hankalia hetkiä ja päiviä, mutta ihan hirveästi ilon aiheitakin – aivan niin kuin elämässä yleensä. Babyblues yllätti minut ja ylipäätään se järjetön hormonimyrsky. Onneksi oli ystäviä, joille puhua ihan kaikista tunteista ja jotka nyökyttelivät kokeneensa itse samoja juttuja ja vakuuttelivat niiden kuuluvan asiaan. Oma tyttäreni on jo puolitoistavuotias pieni-isoneiti. Vaativin aika hänen kanssaan kesti 2,5 kuukautta, mikä on oikeasti aivan minimaalisen lyhyt aika ihmiselämässä. Viisikuisena hän alkoi nukkua täysiä öitä ja silloin koin, että sain paljon myös ”omaa elämää” ja minua itseäni takaisin. Hankalina hetkinä koetan muistuttaa itselleni, että olemme itse tuon joskus kiukkuisenkin olennon tähän elämäämme tahtoneet ja meidän tehtävämme on hänen kanssaan jaksaa ne vaikeimmatkin hetket. Lapsi on kallein lahja ja parasta, mitä meidän elämässämme on ikinä tapahtunut <3 Ilman ruusunpunaa sanoisin tämän ihan takuulla myös ns. vaativamman lapsen äitinä – niin jokainen lastaan rakastava varmasti ajattelee.
Kyllä. On meilläkin ollut välillä haastavampia hetkiä, mutta toki asiaa auttaa, kun saa nukkua aika kunnolliset yöunet eikä ole niin valtavan väsynyt koko ajan. Myös tämä valoisa vuodenaika vaikuttaa suuresti omaan jaksamiseen.
”Hankalina hetkinä koetan muistuttaa itselleni, että olemme itse tuon joskus kiukkuisenkin olennon tähän elämäämme tahtoneet ja meidän tehtävämme on hänen kanssaan jaksaa ne vaikeimmatkin hetket.” – Juuri näin ajattelisin itsekin!
Hyvä kommentti, kiitos Susa!
Luin jotenkin harmistuneena tuota saamaasi kommenttia. Edelleenkin näyttää olevan suomalaisia, jotka tykkäävät nähdä kaikki elämän asiat negatiivisen lasin läpi. On omasta ajatusmaailmasta kiinni, miten reagoi elämän tapahtumiin.
Itse olin kolmikymppinen kun sairastin kohtusyövän. Muutaman vuoden taistelun jälkeen paranin, mutta lapsia en voi saada kohdunpoiston vuoksi. Nyt yli nelikymppisenä, en koe mitenkään musertavaksi lapsettomuutta. Mietin asian silloin mielessäni, että minulle on varattu jotain muuta elämässä, jota en voisi suorittaa perheellisenä. Sairausaika kasvatti monella tavalla ja paljon sairaalaelämää näytti monia muita elämänkohtaloita, jotka antoivat paljon viisautta ja tietoa, jota en olisi voinut saada ilman sairastumista.
Olisin voinut kommentoijan tavoin kääntää kaiken negatiiviseksi ja märehtiä koko loppuelämän asiaa, enkä varmaan silloin olisi nähnyt kaikkea sitä mitä ympärillä tapahtui.
Vaikkei minulla ole yhtään kokemusta lapsista, olen järkevänä aikuisena ymmärtänyt blogiasi lukiessa, että raskaus, sektio ja kaikki tunneheittelyt eivät ole olleet aina positiivisia, eikä elämäsi ole mikään prinsessasatu. Olen ollut iloinen siitä, että olet pystynyt pitämään valoisan ajattelun kuitenkin ja tuomaan muidenkin luettavaksi tätä positiivista suhtautumista elämänkäänteisiin. Sillä vanhimpia totuuksia on se, että sitä mitä ajattelet, vedät puoleesi ja se lisääntyy elämässäsi.
Joten toivottavasti jatkat samalla tyylillä, iloisesti, valoisasti ja positiivisesti.
Olen hyvin pitkälti samaa mieltä kanssasi. On tässä elämän aikana nähnyt sen verran monia ja erilaisia ihmiskohtaloita ja se, miten ovat niistä selvinneet, on lähes kaikissa tapauksissa ollut omasta asenteesta kiinni. Moniin sairauksiin on hoitonsa ja parannuskeinonsa, niiden avulla voisi varmaankin hyvin pitkälle välttää katkeroitumisen.
Nostan todella hattua sinulle Ellyn ja arvostan asennettasi ihan valtavan paljon. Lämpimät kiitokseni noista viimeisistä lauseistasi, ihan oikein olet ymmärtänyt. Positiivinen ajattelu todella kantaa pitkälle, vaikka välillä hieman pohjamudissa pyörisikin :).
Voi miten jotakuta voikin harmittaa toisen positiivisuus ja iloinen elämänasenne! Itse olen pienoinen pessimisti, ja surkuttelen asioiden tilaa välillä niin, että ihan nolottaa. Siksi nautinkin tällaisten positiivisten ja onnellisuutta pursuavien blogien lukemisesta. Kirjoituksesi vauvan-ajan iloista ja uskomattoman voimakkaista onnen tunteista nostivat taas pintaan omat muistot ja tunteet omien lasten vauva-ajoista. En minä halua muistella mitään rintatulehduksia tai kireitä hetkiä aamupalapöydässä valvotun yön jälkeen. Haluan muistella niitä rakkaudentäyteisiä hetkiä, jotka saivat ajan pysähtymään ja kaiken muun tuntumaan toissijaiselta.
Olet kirjoittanut niin kauniisti raskaus- ja vauva-ajasta ja palauttanut mieleeni muistoja ja tunteita, jotka olivat jo ehtineet unohtua kiireisen pikkulapsiperheen arjen keskellä. Joten kiitos sinulle!
Voi miten ihanasti kirjoitettu! Ja miten ilahduinkaan tuosta, että olet blogini avulla voinut taas muistella niitä onnellisia hetkiä, tuli ihan liikutuksen kyyneleet. Onnellista kesää pienten lastesi kanssa! :)
Kuulostaa taas sellaiselta hassulta ”kel onni on se onnen kätkeköön” -asenteelta tuommoinen :/ Miksi joidenkin voi olla vaikeaa hyväksyä, että toisella voi mennä ihan hyvin ja elämä olla oikeastikin ”ruusuista”? Aina pitää olla joku raadollinen todellisuus siellä taustalla, koska ei muka vaan voi olla olemassa sitä positiivista ja hyvää fiilistä…
Varsinkin kun se on usein asenteesta kiinni (HUOM. raskaudenjälkeinen masennus on eri asia, sen en väitä olevan asenteesta kiinni!); jos nauttii täysin rinnoin niistä ihanista asioista eikä jää ylenpalttisesti murehtimaan likaisia vaippoja ja juomatta jääneitä kahvikuppeja, niin silloin elämä voi tosiaan olla ”ruusuista” :)
Niin, usein tuollaista on valitettavasti havaittavissa. Mietin itse sitä, että jos olisinkin joskus valittanut täällä univeloista, välillä kipuilevista leikkaushaavoista, valtavan aroista rinnoista, rintaraivareita saavasta pienestä rakkaastani… – minkähänlaisen vihakommenttiryöpyn olisinkaan saanut niskaani!
Itsekään en näissä teksteissäni ole käsitellyt tuota synnytyksenjälkeistä masennusta, se on sairaus siinä missä muutkin, joten olen jättänyt sen tarkoituksella näiden juttujen ulkopuolelle. Siihen ei tosiaan asenne auta, siihen on ihan oma hoitonsa.
Meillä on 4kk:n ikäinen vauva (kolmas) ja tämän kanssa voin käsi sydämellä sanoa ettei oikeastaan negatiivisia tuntemuksia ole. Ehkä sitä osaa vihdoin ottaa rennommin? Ei mua haittaa jos vauva herää kun olen menossa suihkuun (sitten mennään myöhemmin, tai vauva saa köllötellä sitterissä mikäli on tyytyväinen), ei haittaa rintaraivarit (kuuma kyllä meinaa tulla näillä helteillä :D), ja mikäli vauvaa kiukuttaa ja pitäisi saada jotain tehtyä, on kantoliina keksitty (suosittelen muuten kaikille!). Kantoliina pelasti myös alun koliikkihuudoilta, joita kesti ekat kuukaudet monta tuntia päivässä, mutta nekään eivät ottaneet koville, ihme kyllä. Täytin juuri neuvolan voimavarakyselyä, jossa kysyttiin jotakin siitä osaako käsitellä negatiivisia tunteia? Mitä negatiivisia tunteita? Minä tunnen vain ja ainoastaan pakahduttavaa rakkautta joka kerta kun katson vauvaa. Vielä ei ole KERTAAKAAN ärsyttänyt hakea vauvaa kenties lyhyeksi jääneiltä unilta tai lähteä heiluttamaan vaunuja ja heijaamaan takaisin uneen. Yöheräilytkään eivät häiritse, koska vauva nukkuu vieressä enkä aamulla edes tiedä olenko heräilly ja kuinka monta kertaa. ASENNE ratkaisee. Uskon, että mitä useampi lapsi, sitä helpompi tuo asenne on löytää. Relax vaan :) ja hienoa että sinä tunnut jo löytäneen tuon asenteen. Oikeastaan ainoa negatiivinen asia on raskaudesta kertyneet kilot ja maharöllykkä, jota en millään jaksaisi laihdutella pois, mutta se nyt ei vauvaan niinkään liity. Kannattaa nauttia kun elämä on ruusuista <3 Itse ainakin tiedostan, että ne uhma-ajat ovat nurkan takana, ja uhmaavan neljävuotiaan kanssa ne negatiiviset tunteet ovatkin arkipäivää ;D Vauvan kanssa on helppoa, ja ne haasteet ainakin mulle tulevat sitten isomman lapsen kanssa. Vauvan rakkaus on ehdotonta, ja vauvaa on helppo rakastaa ehdoitta :)
Voi tuo kantoliina mun täytyy ehdottomasti hommata! Varmasti erittäin kätevä varsinkin sitten, kun mies palaa töihin ja olen vauvan kanssa kaksin. Tai nelisin, kun kissat…
Imetys kun vielä palaisi kivuttomaksi, niin olisi aika täydellistä :). Lisäksi on aika usein päiviä, jolloin en tee muuta kuin imetän… Aina kun vauva nukahtaa ja siirrän hänet rinnalta, hän herää ja vaatii rinnan takaisin. Tutti ei useinkaan kelpaa, kun parempaakin olisi tarjolla. Tuo touhu on aika sitovaa ja aikaavievää, mutta opetellaan pikkuhiljaa… :)
Olen lapseton yli nelikymppinen nainen ja olen lukenut blogiasi pitkään. Vaikka lapsettomuus on koko elämän kestävä suru, ei se kuitenkaan estä iloitsemasta toisten vauvaonnesta. Minusta on ollut ihana lukea, kun kirjoitat nimenomaan KIITOLLISUUDESTASI vauvan saatuasi.Ja sehän ei tarkoita sitä, että elämä olisi aina niin ruusunpunaista ja auvoisaa, mutta eihän se elämä koskaan ole muutenkaan. Lapsi on kuitenkin aina valtava lahja.
Hyvää kesää sinulle ja perheellesi.
Kiitos, että jätit viestiä Justus! Lapsettomuus on todellakin koko elämän kestävä suru, vaikka en voikaan sanoa, että tiedän miltä se tuntuu. Sen sijaan voin sanoa, miten suuresti ihailen asennettasi.
Ja ihan totta: elämä tuskin koskaan on pelkkää ruusuilla tanssimista, joka osa-alueella on omat haasteensa ja vaikeutensa. Ei ilman niitä osaisi edes niitä onnellisia hetkiä arvostaa.
Omassa lähipiirissäni on lapsettomuutta, joten en ole koskaan pitänyt oman lapsen saamista itsestäänselvyytenä. Jokainen lapsi on valtava lahja, luojan lahjoista suurin, ja jokaisesta lapsesta tulisi ennen kaikkea olla kiitollinen.
Kiitos vielä sinulle ja aurinkoista kesää! :)
Kirjoitit hienosti MUTTA toisaalta ymmärrän kommentin jättäjää. Jokaisella ihmisellä mieli toimii eri tavalla, ja taustalla voi olla jopa masennusta tai muuta sairautta, joka selittää sen, miksi hän toi asian tuolla tavalla esiin. Siksi on väärin mielestäni väärin olla sättimässä sitä, jolla on syystä tai toisesta vaikeutta nähdä vauva-aikaa niin positiivisena. Jos annamme itsellemme oikeuden tuntea asiat omalla tavalla, miksi emme hyväksyisi sellaisen ihmisen mielipidettä, joka ajattelee erilailla. Toki asenne ratkaisee, mutta jos elämäntilanne on oikeasti raskas, on psykologisestikin hyväksyttävää kokea ja sanoa ääneen negatiivinen. On vahvuutta pystyä sanomaan ääneen heikotkin hetket.
Ymmärrän kyllä täysin sen, että haluat tuoda blogissasi esiin myönteiset asiat. Et varmasti ole tarkoittanutkaan teksteilläsi sitä, ettet kokisi muunlaisia tunteita. Halusin silti kirjoittaa tämän, ettemme sorru itse syyttelyyn kommentin jättäjää kohtaan. Annetaan hänellekin oikeus kokea asia omalla tavalla kun sallimme sen myös sinulle. :)
Olet ihan oikeassa; jokaisen mieli toimii omalla tavallaan. En omasta mielestäni ole sättinyt kommentin jättäjää, vastasin vain hänen esittämiinsä kysymyksiin nimenomaan omasta näkökulmastani – minullehan hän kysymyksensä esitti. Harmillista, jos vastauksistani sai tuollaisen käsityksen.
Olen myös sitä mieltä, että jos kyseessä on esim. synnytyksenjälkeinen masennus, on siihen saatavissa hoitoa ja se kannattaa ehdottomasti hyödyntää, jotta katkeruus ei saa valtaa ja pilaa vauva-aikaa myös kaikissa muistoissa.
Samaistun sanoihisi. Itse olin varautunut, että kuljen kuin zombi jossain oudossa sumutilassa, kun vauva syntyy. Onhan elämä muuttunut, mutta on se näköjään mahdollista äitinäkin ihan ihmisenä pysyä ;) Toki alku on tunteikasta, eikä asioiden äärelle voi enää unohtua samalla tavalla kuin ennen, mutta pikku tuhisijan (tai kiljukurkun) vuoksi keskeytää yleensä puuhansa ilomielin. On toki erilaisia vauvoja, äitejä ja elämäntilanteita, kun kaikki ei ole niin yksinkertaista tai vastaa haavekuvia, silloinkin juuri tuollaisesta positiivisesta elämänaseenteesta, joka sinulla on, on enemmän hyötyä kuin haittaa. Ainakin tällä lyhyellä 3kk kokemuksella tiedän, että nuo pikkuiset mytyt kasvavat niin nopeasti, että meillä äideillä on täysi oikeus leijua vauvantuoksuisissa pilvilinnoissa. Tulee aika, kun nuo meidän pikkuiset vauvat eivät enää ole niin riippuvaisia äideistään, ja sillon muistelemme tätä vauva-aikaa kaivaten. Haasteellisista hetkistäkin huolimatta nautitaan siis nyt, kun on sen aika!
Ihana kommentti, toivottavasti itsekin tulen kokemaan nämä asiat noin myös jatkossa!
Joskus tuntuu, että aika on pysähtynyt, kun sylitellään vauvan kanssa oikein ajan kanssa <3. Niistä hetkistä saa paljon voimaa.
Ihanan rehellinen postaus :) Itellä on kauhee vauvakuume, mutta saa mun kohalla vauvat vielä oottaa muutaman vuoden ennen kun sais koulutuksen kuntoon. Sun teksti sai mut vaan haluumaan enemmän ja enemmän lasta. Haluun päästä nauttimaan niin niistä hyvistä kuin niistä huonoista asioista. Ja senhän nyt moni tajuaa, että vauvan myötä elämä muuttuu, mutta ne huonommat asiat jää niiden hyvien asioiden varjoon. Jaksamisia sulle, ja nauti täysillä pienestä <3
Ihana kuulla Heta! Ja kiitokset <3. Nauti täysin rinnoin vielä tuosta elämänvaiheestasi, sekin tulee päättymään aikanaan :).
Olen vähän samoilla linjoilla Saran kanssa. Toisilla raskausaika, synnytys yleensä elämäntilanne mikä vaan saa elämän tuntumaan raskaalta. Minun ensimmäinen lapseni oli kuin viilipytty ns helppo vauva. Tyttö oli koliikkivauva, yöt itkettiin, mies nukkui sohvalla, oltiin väsyneitä koko sakki. Kaikki helpottuu aikanaan, mutta rankkaa oli. Tämä neiti myös käveli alle kahdeksankuukautisena, lääkäri meinasi tuolilta tippua, kun neiti käveli ovesta sisään. Kolmas lapsi oli huomattavasti helpompi, allerginen kylläkin. Vaippakausi jäi lyhyeksi, kun reagoi toisiin vaippoihin voimakkaasti, eli pienenä potalle. Elämä on tälläistä välillä, kaikista selvittiin, eikä traumoja jäänyt. Kyllä vauvat mullistavat elämän, vauva kun on niin vähän aikaa vauva. Ilolla olen kuulumisiasi seurannut, muistoja on tullut mieleen, joskus kaktusta, välillä kuitenkin paljon ruusuista. Lapsiani kun katselen, olen kiitollinen heidän saamisestaan, on ihanaa olla heidän äitinsä :)
Ymmärrän kyllä sen ilman muuta. Usein kuitenkin vastoinkäymiset voi jossain vaiheessa kääntää voimavaraksi ja katkeroitumisen voi välttää. Toki riippuu aina siitäkin, millaisia vastoinkäymisiä elämässään on aiemmin kohdannut. Jos ei niihin ole tottunut, voi olla vaikeampi kohdata niitä.
Veljelläni oli vauvana koliikki. Olin itse tuolloin 9-vuotias ja muistan niitä hetkiä, kun vietin kesäpäivät mieluiten ulkosalla :D.
Heh, tällä hetkellä voisin kuvitella, että meidän vauvelikin kävelisi tuossa iässä, sen verran heilutaan! Joku jo veikkasi, että hän kävelee varmaan puolivuotiaana… :D
Täällä myös kompataan Saran kommenttia. Olen puoli vuotiaan pojan äiti, joka vaikean alun jälkeen on vasta äskettäin alkanut tuntea sitä kuuluisaa äidinrakkautta. Ja kehtaan väittää, ettei se ole asenteesta kiinni – olen lapsen syntymästä asti koettanut löytää sitä ja itkenyt, kun en sitä tuntenut.. Lapsi oli erittäin toivottu meidän rakkausavioliittoomme, mutta vaikea synnytys (päätyi sektioon), 3kk koliikki ja syvä univelka (2 kuukauden ajan lapsi heräili 1/2 – 1 h välein, päivällä nukkui 20 min kerrallaan) varmasti vaikeutti tunnesiteen muodostumista. Ihanaa, että Sinulla asiat on menneet hyvin ja saat nauttia äitiydestä ensi hetkestä alkaen! Rehellisesti sanottuna olen siitä hieman kateellinen, olisin itsekin halunnut rakastua lapseeni ensisilmäyksestä :)
En laskisikaan tähän mukaan koliikki- tai muita sairastelevia vauvoja, kun puhuin tuosta asenteesta ja sen vaikutuksesta. Tuollaiset on sitten täysin asia erikseen eikä silloin pidä tuntea huonoa omatuntoa, kun on uupunut jne. . Jokainen tuollaisessa tilanteessa olisi.
Toivon teille mitä parhainta jatkoa ja ihanaa yhteistä, ensimmäistä kesää! :)
Mielestäni tuon kärkkään kommentin jättänyt on ”hiukan” hakoteillä jos hän tosiaan luulee, että kaikilla vauva-arki olisi uuvuttavaa. Tuntuu myös jotenkin pahalta, jos hänen kokemuksensa vauva-ajasta ovat noin negatiivisia…Lapsia on toki erilaisia niin kuin on vanhempiakin. Meidän pienokaisemme täyttää kohta 11kk, eikä ole vielä kertaakaan ollut uupunut saatika masentunut olo eli mistään babybluesista ei ole ollut tietoakaan. Vauveli on syntymästään saakka nukkunut 12-13h yöunet ja mennyt aina yöunille klo:19, ensimmäisinä kuukausina tietenkin söi melkein minuutilleen kolmen tunnin välein ja jatkoi sitten uniaan. Nykyään jo nukkuu ilman tisutteluja. Tähän mennessä on ollut ainoastaan kaksi levottomampaa yötä ja ne johtuivat ylähampaan puhkeamisesta. Myöskään vatsa ei ole vauvaa vaivannut, joten ei ole tarvinnut öitä ja päiviä kanniskella. Toki sylissä on pidetty ja paljon, eihän tuosta ihanuudesta pysty pitämään näppejä erossa. Olemmekin aviomieheni kanssa usein miettineet, että miten tämä lapsesta johtuva hurmos vain jatkuvasti kasvaa ja kasvaa, vaikka jo lapsemme syntymähetkellä olimme hurmoksesta sekaisin ja pää pilvissä! :) Aamukahvini ja muutkin juomani ja ruokani olen saanut nauttia aivan rauhassa ja nythän siihen vasta aikaa onkin, kun ei tarvitse kiiruhtaa töihin. Ei ole myöskään pinnaa kiristänyt, päinvastoin, Tunnen itseni seesteisemmäksi kuin koskaan. Koen itseni onnekkaaksi ja etuoikeutetuksi kun saan olla kotona pienokaisemme kanssa ja säälin välillä isää, joka joutuu olemaan arkipäivät tienaamassa leipää perheelleen. Juu, parisuhde on kyllä jossain määrin mennyt uusiksi…mutta ainoastaan parempaan suuntaan. Tuntuu, että suhteessa on entistäkin enemmän läheisyyttä, hellyyttä ja pieniä rakkauden osoituksia päivittäin. Summa summarum, eli ruusuista vauva-aikaa elämme vieläkin melkein 11:n kuukauden jälkeen ja taaperoaikaa odotamme innolla, sydän täynnä rakkautta tuota pientä ihmettämme kohtaan.
Sinun perheellesi Satu, toivon mitä ihaninta vauva-aikaa, nauttikaa joka hetkestä ja tallentakaa kaikki ne ihanat ja liian nopeaakin kuluvat hetket sydämiinne. ”Mikä varhain painetaan lapsen sydämeen, se antaa suunnan koko elämälle.”
Itsekin ajattelen, että olisi tosi surullista, jos vauva-ajasta jäisi käteen vain ne rankat ajat ja väsyttävät muistot. Pakko tuosta baby bluesista sen verran sanoa, että se ei tarkoita samaa kuin synnytyksenjälkeinen masennus. Baby blues tulee aiemmin, lähes heti synnytyksen jälkeen ja tarkoittaa lähinnä itkuherkkyyttä, kuten tuossa postaukseen lainaamassani tekstissä lukeekin. Siitä on hyötyä mm. siinä, että äiti sitten herkemmin havaitsee, mitä vauva tahtoo :). Itse olen huomannut tuon olevan totta ainakin tähän asti; on ollut helppo huomata, miksi vauva milloinkin itkee ja mikä/miten saa itkun loppumaan.
Aivan ihana kuulla, että teidän vauvavuotenne on sujunut noin aurinkoisissa merkeissä! Lämmin kiitos Sanna! <3
Ihanaa, kun sulla on ihanaa <3 Oma asenne on se, jolla maailmaa katsotaan. Liittynee persoonallisuuten ja siihen, miten näkee itsensä, lapsensa, elämänsä, kaiken. Se, miten muut sinun asiat näkevät, on heidän asiansa. Tottahan jokaisen tulisi ymmärtää, että blogi on blogi, ei tämä sentään ole päiväkirja tai ystävälle kirjoitettu kirje.
Ite kuulin paljon valitusta ja marinaa silloin kun olin lapseton, että kuinka rankkaa lasten kanssa on ja blaa blaa. Menimme sitten oman lapsen saatuamme perhevalmennukseen kertomaan vauva-arjesta, kuten täälläpäin ainakin on tapana, että vähän aikaa sitten vauvan saaneet menevät kertomaan omista kokemuksista. Muistan elävästi edelleen, kuinka vahvasti silloin ihmettelin kuulijoille, miten kukaan ei ollut kertonut kuinka paljon vauva tuo iloa, rakkautta, onnea, kiitollisuutta, kaikkea hyvää, elämään. Ihmeellistä kuinka vähän sitä oli ainakaan minulle silloin kukaan kertonut. Siksi minusta on erittäin mukavaa, kun kerrot näitä ihania asioita! Koska ihan varmasti on helppoja vauvoja, onnellista elämää lapsen kanssa. Minä ainakin todistan tämän. Tottakai on kaikenlaisia hetkiä, mutta juuri kuten on täällä todettu, on hyvä keskittyä niihin positiivisiin asioihin!
Niin se vaan menee, että jokainen voi ajatella mitä haluaa ja ne ajatukset ovat itse luomiasi ja ne johtavat tunteisiin, tekoihin ja siihen, miten asiat näet. Joku voi nähdä itkevän lapsen ikävänä rääkyjänä, toinen lohdutettavana pikkuisena ihmisenä, joka opettelee tunteita / vuorovaikutusta yms.
Romaanin loppuun ikävä fakta, että äidit ovat joskus kamalia toisilleen. Ihan tosi kummallista, kuinka paljon valintoja / tapoja/ mitäikinä – arvostellaan ja tuodaan asiasta kuin asiasta vahvasti (!) oma mielipide julki. Ja kun nämä ovat herkkiä asioita vastasyntyneen äidille, tekee se asioista kovempia, kuin miksi niitä on tarkoitettu. Mutta onneksi tiedän, että sinä Satu teet niinkuin sinulle ja perheellesi on parasta, muista viis!!! Ihania vauvantuoksuisia päiviä kotipesäänne <3
Kirjoitit niin ihanasti, sydäntä lämmitti valtavasti, kiitos Ellu <3.
Tuossa taitaa olla hieman sama kuin muissakin ihmisten negatiivisissa kokemuksissa: niistä vain puhutaan kovempaan ääneen kuin niistä positiivisista kokemuksista, joita uskoakseni on kuitenkin huomattavasti enemmän. Sama oli sektion suhteen: netistä löytyi aika vino pino huonoja kokemuksia enkä niitä viitsinyt sitten edes lukea. Oma kokemukseni on täysin päinvastainen enkä malta odottaa hetkeä, kun ehdin siitä teille täällä kertoa.
Olen itsekin viime vuosien aikana huomannut tuon, miten kamalan julmia naiset osaavat toisilleen olla. En kerta kaikkiaan ymmärrä MIKSI. Miksi ei voida tukea toinen toisiamme, samoja asioita kun naisina koemme ja elämme. Onko se sitten joku katkeruus tai kostonhimo siellä taustalla, että koska minulla oli niin rankkaa, niin sinullakin saa olla. En tiedä, mutta tosi surullista tuo on. Työpaikkakiusaamisessakin uskoakseni naiset johtavat, miesvaltaisilla aloilla harvemmin esiintyy moista.
Kiitos vielä sulle noista ihanista sanoistasi, tuli ihan tippa linssiin :).
Ei kannata mieltään pahoittaa, vaikka joku onkin mielensä pahoittelut näistä sinun ihanista postauksia. :) Mulle ainakin on tullut rivien välistä olo että ei kaikki ole ollut vauvan kanssa ruusuilla tanssimista, mutta olet asennoitua nii
En pahoitakaan :).
Noniin, jos tämän kommentin saisin lähetettyä kokonaan eikä lähtisi ennen aikaisesti. :D
Niin, minulla ainakin on ollut olo ihanista postauksistasi, ettei kaikki kuitenkaan ole ollut niin ruusuilla tanssimista :) Mutta että olet asennoitunut niihin niin, että ajattelet positiivisia asioita :) Tsemppiä kommenttien ja vauva-arjen kanssa<3
Lämmin kiitos Pesunalle! :)
En voi sanoa, että tämä elämä jotenkin valtavan rankkaa ainakaan toistaiseksi olisi. Katsotaan sitten, kun arki alkaa miehen työhönpaluun myötä ;).
Ihanaa, että teillä on noin loitavasti alku mennyt. :) Itse olen vasta puolivälissä raskautta. Raskaus itsessään on sujunut hyvin, mutta mieli on erittäin musta. Raskausajan masennus/ahdistus diagnosoitu ja hoitona terapia. Tämäkin on asia josta vaietaan, yleensä enemmän kun puhutaan synnytyksen jälkeisestä masennuksesta mikä tunnistetaan paremmin. On ollut ihanaa lukea sinun, että muidenkin kommentteja, että asiat voivat sujua. Tällä hetkellä kun itse en usko niin. Synnytys pelottaa, koska ajattelen että repeän ja en istu tai käy vessassa ikinä enään normaalisti ja kaikki valuu ulos tahtomatta. Kätilö varmana on hirveä ja tekee ja koskee minuun ilman kysymättä tai kertomatta mitä tekee. Vauva on koliikki ja itkee vain. En saa nukkua, mies on vaan töissä ja koti likainen. Ja minä kun olen vielä tavattoman kontrollifriikki (imuroin joka päivä), että pieninkin sotku/pöly häiritsee. Pelkään siis vähän kaikkea ja murehdin myös menetettyä elämää ja mitä tämä lapsen saanti tekee uralle. Koska itse olen valitettavasti nähnyt ihan läheltä miten raskaana olevia ja äitejä syrjitään ja kohdellaan esim. Palkankorotuksissa ja työsopimusten uusimisessa. Tästä kommentista tuli hivenen pitkä, mutta pointtina on että elämäntilanteet ja kohtalot ovat erilaisia. Tietysti asenne ratkaisee ja kun olet onnellinen niin kaikki näyttää paremmalle. Kuitenkin itse en siihen tällä hetkellä kykene ja se pelottaa. Tuntuu kurjalle tuntea epäonnistuneensa jo nyt äitiydessä, kun raskauden kuuluisi olla sitä kuuluisaa onnellisinta aikaa. Entä jos tämä tästä pahenee ja vihaan lastani, sekin surettaa. Mutta siis pointtina, kiitos mukavista kirjoituksista ja siitä, että hetken voin ajatella että asiat voivat myös sujua. :) Hyvää kesän jatkoa sinne teille. :) <3
Kiva, että kirjoittelit omia kokemuksiasi Noora, arvostan kovasti! En oikein tiedä, mitä sanoa, koska jaan tuntemuksesi ainoastaan tuon synnytyspelon suhteen. Itse vahvasti yritin pitää mielessä, että kaikki kyllä järjestyy ja asiat tapahtuvat siten, miten niiden on tarkoitus tapahtua ja sitenhän kävikin. En itse asioihin vaikuttanut, ne vain tapahtuivat ja kaikki kääntyi parhain päin. Ei ehkä aivan täysin alunperin toivomallani tavalla, mutta ei elämässä muutenkaan aina saa kaikkea mitä haluaa, oman pään mukaan. Ymmärrän, ettei tästä varmastikaan ole sinulle lohtua :/. Toivon, ettet olisi liian ankara itsellesi etkä soimaisi itseäsi tai kokisi epäonnistuneesi äitiydessä jo nyt. Eihän asia niin ole. Parastahan on, sekä itsellesi että lapsellesi, että olet hakenut apua ja käyt terapiassa! Joku voisi vain itsekseen noita miettiä eikä tehdä asialle mitään, mielestäni se olisi huonoa äitiyttä.
Kyllä kaikki kuule järjestyy, valoa ja aurinkoista kesää sinulle! :)
Ollessani raskaana hyvä ystäväni yhden lapsen äitinä valmisteli minua siihen kuinka raskasta ja ”kamalaa” arki pienen vauvan kanssa on synnytyksen jälkeen. Olin siis varautunut pahimpaan, mutta pienen poikamme syntymän jälkeen vauva-arki perheessämme olikin oikeasti IHANAA! Asiaan varmasti auttoi se, että lapsemme syntyi juuri kesän kynnyksellä, kelit olivat lämpimät ja aurinkoiset (toisin kuin ystävälläni, joka synnytti keskellä pimeintä vuodenaikaa), toivuin nopeasti synnytyksestä ja pienokaisemme oli nk. helppo vauva. Meillä ei ollut itkuisia öitä tai päiviä, vauva pääosin nukkui ja söi (hyvin!), me mieheni kanssa nautimme helteisistä kesäpäivistä ja pienokaisestamme! Nyt poikamme on toimelias yksivuotias, ja monia huono-unisia öitä on tullut myöhemmin vietettyä hampaidentekoaikaan jne. Voin kuitenkin ilman ruusunpunaisia laseja sanoa, että esikoisemme kanssa vauva-aika oli pääosin juuri niin ruusuista kuin se voi parhaimmillan olla. :) Tiedän, että suurella osalla ei vauva-arki suju niin leppoisasti, jos vauva on itkuinen tmv., mutta minusta on ikävää, että sellaista raskasta vauva-aikaa pidetään usein ainoana totuutena, eikä voida uskoa, että jollain toisella se voi rehellisesti olla pääosin ihanaa aikaa! Nauti pilvilinnoistasi! <3
Voi miten ihana kuulla! Joskus tuntuu, että ihmiset vain tykkäävät valittaa ihan valittamisen ilosta, oli aihe mikä hyvänsä :). Ja ehkä meillä suomalaisilla voi olla hiukan sellainenkin asenne, että ei passaa sanoa jos menee hyvin, ettei kukaan vain pääse kadehtimaan…
Kyllä mua jännittää joka ilta, kun peittelen vauvan yöunille, että millainenkohan yö meillä on edessä… Tämä on kuitenkin vielä niin uutta. Toistaiseksi yöt ovat kuitenkin menneet mainiosti enkä meinaa uskaltaa sitä edes ääneen sanoa, ettei se vain muutu. Ymmärrän, että huonoja öitä on edessä, viimeistään silloin, kun hampaita alkaa tulla. Myöskin vauvan eri kehitysvaiheet verottavat hänen yöuniaan. Mutta päivä kerrallaan tätä elämää kannattaa elää :).
Kiitos sappe sanoistasi; nautin! :)
Mahtavaa tekstiä! Meilläkin on nämä kuusi viikkoa menneet hyvin, elelen vieläkin vauvakuplassa vaikka toki välillä väsyttää, ruoka-ajat on mitä on ja kotityöt junnaa paikoillaan. Ajattelen silti niin, että mieluummin nautin joka hetkestä lapsen kanssa kuin murehdin. Koska joskus tulee aika jolloin kaipaan näitä hetkiä ja koen olevani niin etuoikeutettu, kun sain lapsen, se kun ei ole itsestäänselvyys. Sinulla Satu on loistava asenne ja teksteistäsi kyllä huokuu kunnon äidinrakkaus :)
Ihana kuulla Jenna! Täyskymppi sun asenne. Näitä hetkiä vauvan kanssa ei saa koskaan takaisin, joten nautitaan <3.
Mä olen tähän mennessä vain ahkerasti pyykännyt, mies on hoitanut muut kotityöt. Saapa nähdä miten retuperälle tämän talouden saan, kun hän palaa töihin :P. Sisustuskin aika mielenkiintoinen, kaikenlaista tarviketta siellä täällä... Sohvapöydällä kynttilänjalkojen kanssa sulassa sovussa mm. rintapumppu ja tukisukka :D.
Minun mielestä pitäisi jokaiselle lasta odottavalle olla selvää, että elämä muuttuu lapsen syntymän jälkeen. Ei elämää vauvan kanssa voi verrata kahden aikuisen elämään. Ei voi vertailla ja tuntea katkeruutta siitä, mitä nyt ei enää saa tai ehdi tekemään, miten joutuu jättämään omat tarpeet vähäksi aikaa syrjään jne. Itse en ole kokenut edes ensimmäisen vauvan syntymää aikoinaan nuin mullistavana ja ”negatiivisena” kuin kommentoija postauksen alussa kirjoitti. Ehkä nuori ikäni vaikutti siihen, että en ollut tottunut ”vuosia tai vuosikymmeniä” elämään itsenäistä kahden aikuisen elämää. Vauva tuli luonnollisena jatkeena parisuhteeseemme. Nautin siitä, että sain olla ”vain kotona” vauvan kanssa, ei tarvinut herätä aamulla töihin. Nousin, kun vauvakin nousi, nukuin päiväunia, jos väsytti, silloin kun vauvakin nukkui. Ulkoilin vauvan kanssa, tein helppoja ruokia, tunsin oikeasti olevani lomalla.
Oli hetkiä, jolloin vauvan itku rassasi hermoja tosissaan, kun ei tiennyt itkun syytä, olin väsynyt, kun vauva heräili yöllä syömään tunnin-kahden välein. Mutta onneksi meillä oli toinen aikuinen jakamassa arkea. Tarpeen vaatiessa väsyneempi sai oman aikansa nukkumiseen tai lenkillä käyntiin.
On siis hyvä tiedostaa ne ns. negatiivisemmatkin asiat vauvan syntymään liittyen. Ja ennen kaikkea on mielestäni hyvä muistaa, että saa tuntea myös negatiivisa tunteita vauva-arkea kohtaan, vaikka vauva olisi kuinka hartaasti toivottu ja odotettu. Se helpottaa kummasti omaa jaksamista, kun antaa itselle luvan näyttää tunteensa ja puhua niistä.
Nauti vauva-ajasta, se on niin lyhyt <3 Yritä pysyä vauvantuoksussa mahdollisimman pitkään :)
Aivan, tässä tullaan taas siihen asenne-juttuun. Että miten asiaan ennalta asennoituu/valmistautuu. Kyllä siinä omat tarpeet on toissijaisia, kun tuollainen vauva perheeseen suodaan :).
Ja ihan varmasti jokaisen vauvan vanhempi on jossain vaiheessa väsynyt ja pinna kireällä eikä mielestäni siitä pidä itseään soimata. Aivan kuten itsekin kirjoitit, hyvin todettu! Eihän se tosiaan sitä tarkoita, etteikö vauva olisi aivan yhtä rakas ja tärkeä kuin niinä hyvinä/helppoinakin hetkinä.
Suuret onnittelut vielä teille! Mahtavaa, miten lempeällä asenteella otat äityden. Itse olen ruokapaikoissa törmännyt siihen, miten äidit raivoavat(!?!) lapsilleen, jos eivät syö juuri oikeata määrää ruokaa tai sitten eivät halua kuunnella lapsiensa tarinoita koulupäivästä. Eivät edes käske olla hiljaa, vaan alkavat keskustella aikuiset keskenään kiinnittämättä lapseen huomiota. Minun mieltäni on kovasti jäänyt vaivaamaan tuollainen käytös. Saamassasi kommentissa on samaa asennetta havaittavissa. Totta kai toisesta ihmisestä huolehtiminen on rankkaa, mutta oman laatuajan korostaminen on mennyt överiksi. Rauhassa kun pikkuhiljaa asioita hoitaa niin eiköhän se siitä. Eikä sitä kovin paljon kaipaakaan omaa aikaa, jos on maailman ihanimmat ihmiset, oma lapsi, mies ja kissat ympärillä. En ymmärrä, mistä kaikki tämä hälinästressi oikein on peräisin. Äidin on oltava valmis huolehtimaan toisesta, antamaan turvaa ja huomiota. Aivan ihanaa, että kaltaisiasi positiivisia ja kultaisia ihmisiä on vielä olemassa. Eikä pelkästään aikuisia kohtaan, vaan myös lapsia. Ovathan lapsetkin ihan oikeita ja samanlaisia ihmisiä kuin aikuisetkin, paljon paljon pienempiä vain! :)
Ihana tämä kommenttisi, kiitos S! Nuo esimerkit mitä mainitsit: kuulostavat tutuilta, surullisen tutuilta ja niitä näkee kyllä liikaa. Jos lapsi on päivän päiväkodissa/koulussa, hän todellakin tarvitsee ja ansaitsee vanhempiensa täyden huomion nukkumaanmenoonsa saakka. Todella surullista, jos vanhemmat eivät sitä jostain syystä lapselleen anna.
”oman laatuajan korostaminen on mennyt överiksi. Rauhassa kun pikkuhiljaa asioita hoitaa niin eiköhän se siitä. Eikä sitä kovin paljon kaipaakaan omaa aikaa, jos on maailman ihanimmat ihmiset, oma lapsi, mies ja kissat ympärillä.” – Olen tästä hyvin samaa mieltä kanssasi! Toki jonkin verran on hyvä olla omaa aikaa eikä itseään tarvitse unohtaa, vaikka äidiksi tuleekin, mutta kohtuus kaikessa. Vauva kuitenkin tarvitsee vanhempiaan enemmän tai ainakin kovin eri tavalla kuin esim. 5-vuotias. Kaikelle on aikansa.
Kiitos sulle vielä, niin lämpimästi sanottu <3.
Hyvä teksti. Mun täytyy kyllä kommentoida, että on ihan lukijan oma vika, jos tulee lukemaan blogia ja kuvittelee saavansa täydellisen kuvan bloggaajan elämästä ja sen tapahtumista. Luulisi olevan ihan yleistä tietoa, että hyvin monet blogit keskittyvät elämän positiivisiin ja kauniisiin asioihin. Ne ovat lukijalle myös ”pakopaikka” saamaan itsensä hyvälle mielelle. Harva jaksaisi lukea blogia, jossa päivästä toiseen negisteltäisiin joka asiasta. Itse en ainakaan.
Eli vastuu on myös lukijalla, luulisi että kaikki tajuaa sen että bloggaajat on myös ihmisiä omine ongelmineen ja suruineen, vaikkei niitä blogiin asti tuokaan. Ja toisaalta kannattaa miettiä omalle kohdalle – haluaisitko kertoa ihan kaiken elämästäsi ja ongelmistasi koko kansalle?
Kaikella positiivisuudella, mutta muistuttaen että maailma ei ole mustavalkoinen :)
Itsekin mielelläni luen blogeista niitä positiivisia juttuja. Mutta tässä vauva-asiassa en ole kyllä joutunut yhtään pinnistelemään, jotta kirjoituksissa olisi positiivinen sävy – teksti on tullut ihan sydämestä ja aidoista tunteista.
Hyvin sanottu: maailma ei tosiaan ole mustavalkoinen :).
Hyvin vastasit ja minulla oli ihan samat ”ruusuiset” fiilikset oman pojan kanssa, joka on nyt jo 1,5 vuotias. Vieläkään en ole kokenut elämää kovin raskaaksi, vaikka poika saisi mitä raivareita ja tekis mitä tahansa, hän on kuitenkin minun ainoa poikani jolle tahdon vain kaikkein parasta. Hankaluuksia tietysti tulee ja kyllähän sitä välillä hermostuu, mutta kuitenkaan en halua olla hänelle mikään katkera äiti, haluan olla ymmärtäväinen äiti, jolle voi purkaa mitä kiukkuja ja huolia tahansa. Tämä ei siis tarkoita, että hän saisi tehdä mitä tahansa, uskon kunnollisiin rajoihin mitä saa tehdä ja miten kuuluu toimia, ja hyvin on mennyt.
Kaikkea hyvää sinulle ja perheellesi, nauti JOKA hetkestä, koska aika menee aivan liian nopeasti! <3
Aivan ihanasti kirjoitit! Juuri tuollainen äiti toivoisin itsekin tulevaisuudessa olevani. Rajoja ja rakkautta, sopivassa suhteessa, niin ei voi mennä vikaan :).
Kiitos sinulle M!