Meillä elellään täällä tällaista ihan tavallista lapsiperheen arkea. Tavallista perusarkea, juuri sitä parasta, josta elämä suurimmaksi osaksi koostuu. Kun siitä yrittää tehdä mahdollisimman mukavan ja mutkattoman, ei pitäisi olla suuremmin mitään valittamista. Ehkä jos joskus tuntuukin tylsältä, tarkoittaa se samalla myös sitä, että kaikki on kuitenkin hyvin ♥.
Lapset kasvavat vauhdilla! Ainahan sitä kuulee näin sanottavan, mutta jotenkin omien lasten kohdalla siihen havahtuu astetta herkemmin ja ehkä epäuskoisemmin! Vaikka omien lasten kasvua ja kehitystä tulee seurattua päivittäin, koittaa välillä sellaisia kausia (muutaman kuukauden välein), kun jotenkin äimistelee asiaa itsekseen tai läheisten kanssa: siis miten tuo mun ensimmäinen vauva on jo kohta mun pituinen, kuka tämä on??! :D
Esikoinen M aloitti viime kuussa jo toisen luokan. Edelleen niin tuoreessa muistissa vuoden takaiset tunnelmat, kun oli eka luokka käsillä ja äitillä pala kurkussa. Ensimmäisenä päivänä koulun pihalla sain pinnistettyä, mutta kotona yksin pääsi pieni liikutusitku. Siitä se pitkä koulutaival alkoi ja napanuoraa täytyi venyttää entisestään. Täytyi taas luottaa uudella tavalla – luottaa oman lapsen lisäksi myös ikään kuin vieraisiin ihmisiin ja antaa lapsen kulkea liikenteessä heidän joukossaan. Sääntöjä ja ohjeita tankattu pienen koululaisen pää täyteen. Mutta kun se lapsen mieli on niin erilainen kuin meidän aikuisten. Siksi meidän täytyy kantaa se vastuu liikenteessä ja huolehtia myös niistä pienistä siellä, vaikka ne eivät omia olisikaan. Ne on kuitenkin aina jonkun omia ja aina jollekin niitä maailmaakin tärkeämpiä ♥. Ja muistaa nämä asiat vuoden ympäri, ei vain kouluvuoden startattua.
Vuosi sitten teimme alkuun niin, että minä vein autolla esikoisen kouluun samalla, kun kuopuksen päiväkotiin. Alkuun myös hain hänet koulusta autolla, kunnes aloimme tekemään niin, että hän käveli koulusta kotiin. Siitä sitten pikkuhiljaa käveli kouluun ja lopulta sai kulkea matkat pyörällä. Oli oppinut tässä naapurustossakin kulkemaan omatoimisesti jo parin vuoden ajan, joten ihan ensikertalaisena ei yksin tien päällä ollut. Näin se maailma opettaa ja koulii ja totuttaa meitä vanhempiakin uuteen; aina pieni askel kerrallaan.
Mieleen on jäänyt eräs kerta, kun olin lähdössä asioille ja ajattelin, että otan esikoisen kotimatkansa varrelta kyytiin. Jonkin matkaa edelläni ajoi auto, joka pysähtyi risteykseen ja päästi lapseni suojatien yli. Liikutuin siitä ihan valtavasti, kun näin sen tilanteeen, sillä aivan liian moni auto ajaa suojatien yli pysähtymättä, vaikka jalankulkija seisoisi suojatien alussa/tien reunassa. Pahalta tuo tuntuu erityisesti lasten kohdalla. Tuo auto kuitenkin pysähtyi ja jotenkin se näky liikutti kovasti ja on jäänyt mieleeni näin pitkäksi aikaa ♥.
Välillä tosiaan tuntuu uskomattomalta, että M on jo kahdeksanvuotias ja niin pitkä, että päänsä huitelee tuossa mun olkapään yläpuolella :D (missä välissä tuo pääsi tapahtumaan?). On luonteeltaan aika tyypillinen esikoinen (allekirjoittanut toisena esikoisena tunnistaa piirteet…): huolehtiva, vastuuntuntoinen, kuuliainen ja aivan ihana isoveli meidän kuopuksellemme.
Kuopus N täytti heinäkuussa neljä vuotta ja aloitti innokkaana jo kolmannen päiväkotivuotensa. Hän meni siis päiväkotiin, kun oli täyttänyt kaksi (Tigrun kuolinpäivänä, never forget). Hän viihtyy päiväkodissa todella hyvin (tästä isoin kiitos mukavalle henkilökunnalle) ja nauttii, kun on ikäistään leikkiseuraa – naapurustosta kun ei täysin samanikäisiä löydy. N on tosi puhelias, toimelias, sosiaalinen, rempseä, huumorintajuinen ja tarkka poika. Hyvin päättäväinen ja tietää mitä tahtoo. Kova kiire joka paikkaan ja uskon, että se juontaa juurensa siitä, kun on aina pitänyt kiirehtiä isoveljen perään! Hyvä pitämään puoliaan ja pitämään huolta siitä, että ei ikinä saa vähemmän tai mitään huonompaa kuin isoveljensä. Jos näin pääsee käymään, se kyllä näkyy ja kuuluu :D ♥.
Ei ole niin herkkä kuin isoveljensä, mutta sitten kun ne silmät ovat kyynelissä, niin niin ovat kyllä äitilläkin! Ne isot silmät punareunaisina kyyneleitä täynnä ja väpättävä leuka on vaan näky, joka viiltää sydämeeni aina ja hyvin syvältä. Ihailen kuopukseni kärsivällisyyttä ja keskittymiskykyä, jotka on varmasti perinyt isältään. Minulle (eikä valitettavasti kovin suurta annosta myöskään esikoiselle) niitä ei ole juurikaan suotu, mutta aika hyvin tässä on kyllä näinkin neljä vuosikymmentä porskutettu, heh!
Tämä onkin todella mukavaa seurattavaa: tutkia ja tutustua poikien persooniin koko ajan enemmän ja löytää niistä tuttuja, mutta myös niitä vähemmän tuttuja piirteitä ja ominaisuuksia. Ovat keskenään hyvin erilaisia luonteiltaan (välillä mietin, miten voi olla mahdollistakaan) eikä ulkonäöissäkään ole muuta yhteistä kuin identtiset nenät :D. On ulkonäköpiirteitä ja luonteenpiirteitä sekä isältä että äidiltä ja niistä on muodostunut juuri heille sopiva kokonaisuus tehden heistä juuri sen, joita he ovat. Ihania ja ainutlaatuisia ♥.