Pidättekö sometaukopäiviä? Entä taukopäiviä valokuvauksesta tai videokuvauksesta?
Törmäsin näihin juttuihin jossain keskustelussa ja aloin pohtia asioita omalta kantiltani. Huomasin, että en ole kokenut tarpeelliseksi pitää varsinaisia taukopäiviä noista asioista, sillä taukoja (jos niitä nyt niiksi kutsuu) tulee muutenkin, kuin itsestään. Moni sanoo pitävänsä esim. joulunpyhät sometaukoa. Minä en ole hirmuisesti ajatellut asiaa, sillä pidän sitä niin itsestäänselvänä, että jouluna ei roikuta somessa. Siellä voi käydä, jos haluaa tai saa viestejä ystäviltä, mutta ei siellä vietetä minuutteja kuten arkisin.
Entä valokuvaus – kuvaatko joka päivä vai pidätkö kuvattomia päiviä? Minulle niitäkin on kertynyt ihan huomaamatta ja kuin itsestään viime vuosien mittaan. Tunnistan kuitenkin sen fiiliksen muutaman vuoden takaa, kun joka asiasta piti olla kuvaa ottamassa. Onko se ikään kuin riippuvuus? Pitäisikö asialle tehdä jotain? Sitä voi toki jokainen kuvia räpsivä itsekseen miettiä. Itse ajattelen sen niin, että jos kuvaaminen alkaa häiritä elämän pieniä, kivoja hetkiä ja jos se estää hetkestä nauttimisen, on se ehkä sitten liikaa ja olisi hyvä välillä jättää asia taka-alalle.
Olen huomannut Instagramissa, miten hurjan monet kotiäidit kuvaavat stooreja tämän tästä! En tiedä onko se sattumaa, hyvin mahdollista, mutta olen laittanut merkille, että noissa näkemissäni videopätkissä on ollut enimmäkseen hyvin nuoria äitejä (noin 20-vuotiaita). Videopätkiä siitä tavallisesta arkipäivästä lapsen/lasten kanssa. Kun lapset heräävät ja käydään aamupalalle. Kun leikitään sisällä ja lähdetään ulkoilemaan. Videota, kun ollaan ulkona. Kun käydään lounaalle. Kun lapset käyvät päiväunille ja alkaa se päivän oma hetki. Kun lapset heräävät päiväuniltaan, äidillä on se kännykkä edelleen/taas kädessään. Kuvataan taas lasten leikkejä. Käydään välipalalle. Avataan postipaketti ja kuvataan sisältö. Käydään ehkä ulkona ja aletaan valmistaa päivällistä. Ja tätä rataa aika lailla iltaan asti.
Nuo videot on alkaneet häiritsemään mua tässä syksyn aikana ja tekevät mielen hieman surulliseksi. Miltä ne vähän väliä eri asioita kuvaavat äidit näyttävät lastensa silmissä? Mua jotenkin harmistuttaa tuo tosi paljon! Noiden lasten arkipäivä on tuollaista, päivästä toiseen. Ymmärrän tottakai, että välillä kuvataan – teen sitä itsekin vaikkakaan en läheskään päivittäin – mutta rajansa kaikella. Ymmärrän senkin, että esikoisen kanssa äiti saattaa tuntea olonsa yksinäiseksi, jos omilla ystävillä elämäntilanne on erilainen ja kokee sitten saavansa videoiden kautta seuraa. Mutta olisiko tähän yksinäisyyden tunteen välttämiseen mitään muuta keinoa? Perhekerhot, muskarit, vauva-/lapsitreffit? Ja puhun siis tapauksista, joissa (koti)äiti kuvaa arkipäiviään lastensa kanssa lähestulkoon joka päivä ja useita kertoja päivässä. Missä välissä hän ehtii olla lastensa kanssa ilman puhelinta?
En kuitenkaan allekirjoita omalla kohdallani sitä, että jos kuvaan jonkin kauniin hetken, en eläisi sitä hetkeä muuten kuin kuvan kautta. Ei lainkaan totta! Elän kyllä sen hetken, joka silloin on käsillä, mutta haluan siitä myös kuvan muistoksi, jotta muistaisin tuon hetken paremmin myös vuosikymmenen päästä. Se on se syy, miksi minä otan kuvia. Kuvaan myös videoita itselleni muistiin, useimmiten kännykällä, mutta joskus myös videokameralla. Nimittäin monet arjen hetket unohtuvat! Liikkuva kuva on myös sata kertaa parempi kuin valokuva! Tämän oivalsin taas tällä viikolla, kun selailin vanhoja videokamerapätkiämme esikoisen ensimmäisiltä vuosilta. Niin moni asia olisi todellakin ilman noita videoita unohtunut! Hänen äänensä, puhetyylinsä, miten hän liikkui, silitteli kissoja, sanoi minkäkin sanan jne.
Mikä avuksi, kun jatkuvien kuvien/videoiden ottaminen estää läsnäolon?
Ehkä siihen on vain yksi ratkaisu.
Näistä mietteistä viikonlopun viettoon!
Hyvin tärkeä asia tuoda esille! Toivottavasti tavoittaa monen ja saa ajattelemaan.
Toivotaan näin.
Tosi hyvä huomio ja ihan samaan olen kiinnittänyt itse huomiota. En tosin seuraa ainuttakaan tuollaista enää – en halua tukea tapaa, jota en pidä hyvänä.
Mun mielestä se, että nappaa kännykkäkuvan lasten ihanasta leikeistä tai tärkeistä hetkistä silloin tällöin ei pilaa ketään, mutta itse olen huolissani nykyään siitä, kun niin moni ”äiti-instaaja” tuottaa hyvin ammattimaista materiaalia, joissa lapset poseeraa yhteistyövaatteissa koko ajan – mielestäni siinä esineellisestään liikaa lapsia ja mua jo ihan ällöttäää, jos jonkun kuvat instassa on pelkkiä ”katalogikuvia” ja mietin että kuinka paljon esim päiväkodin jälkeisistä arkihetkistä menee tuollaiseen kuvaamiseen ja miltä lapsista tuntuu, kun metsäretkelläkin pitää olla yhteistyövaatteet siisteinä ja syödä mitälie mainosevästä sievästi…. Siinä katoaa metsän rauhoittava vaikutus aika kauas.
Toivoisin, että tähänkin herättäisiin. Lapset on niin pienen hetken pieniä, annetaan heidän olla lapsia ja näytetään älylaitevapaata elämää, kuunnellaan metsän ääniä ja annetaan vaatteiden likastua leikeissä. ❤️
En minäkään enkä ole niitä alunperinkään seurannut, vain selaillessa Instaa tullut vastaan.
Ymmärrän hyvin pointtisi – liika on vain liikaa! Tärkeä asia tuoda esiin tuokin.
Minulla on kaksi sellaista rymypetteriä, että heidän kohdallaan mun ei onneksi tarvitse tuosta huolestua :D ♥. Hyvä jos kuviin malttavat silloin tällöin pysähtyä ja vaatteita ei todellakaan varota… Temmeltävät hyvin vapaasti ja nauttivat sellaista lapsen elämää kuin kuuluukin ♥