Erään perjantain synnytyskertomus

Voi ette varmasti arvaa, miten kovasti olen tahtonut päästä tätä tänne kirjoittamaan! ♥ Eikä näin pitkä kertomus todellakaan yhdellä istumalla valmiiksi tullut; tämän pariin on palattu useita kertoja. Kun vauva on nukkunut vartin, kun hän on nukkunut 40 minuuttia. Kun hän on ollut vaunulenkillä isänsä ja isoveljensä kanssa… Pätkiä silloin, pätkiä tällöin. Toivottavasti repaleisuus ei käy tekstistä ilmi, vaan se olisi selkeää luettavaa. Esikoisen synnytyskertomus löytyy elokuulta 2014 otsikolla Erään torstain synnytyskertomus. Taisi olla tuolloinkin vähän hässäkkää, sillä silloinkin synnytyskertomus tuli eetteriin kolme kuukautta synnytyksestä :D. Mutta nyt tuon heinäkuisen päivän tapahtumiin!

Kävin heinäkuun puolivälissä äitipolilla ja tuolloin lääkäri päätyi määräämään päivän suunnitellulle sektiolleni. Vauva oli poikkitilassa, ollut jo pitkään, ja jaksamiseni oli jo koetuksella. Selkää särki niin paljon, etten ollut tiennyt sen olevan mahdollistakaan. Kykenin loppuvaiheessa kävelemään vain aivan pakolliset askeleet ja nekin etanan vauhdilla. Myöskään valtaisa, pitkään kestänyt helle ei auttanut asiaa yhtään. Sektio määrättiin seuraavan viikon perjantaille: 27.7. Raskausviikkoja olisi tuolloin kasassa 38+2 (esikoinen syntyi viikoilla 41+5). Siitä aloin sitten käymään kätilön kanssa sektiota läpi ja lopulta parkkipaikalle kävellessäni näpyttelin uutisia perheelleni ja ystävilleni. Tuntui jotenkin hassulta, että syntymäpäivä olisi nyt tiedossa… Minut tutkinut lääkäri vielä totesi, että jos synnytys käynnistyy ennen laskettua aikaa, tehdään silloinkin sektio vauvan asennon vuoksi. Meidän sairaalassamme poikkitilan vauvoja ei edes yritetä kääntää. Mahan päältä kääntäminen olisi tullut kyseeseen, jos vauva olisi ollut perätilassa, mutta ei nyt. Mietiskelin, että mikähän rento kesämies sieltä syliimme saapuukaan, kun tuolla tavoin kohdun pohjalla köllötteli kuin riippukeinussa konsanaan!

Reilu viikko meni silmänräpäyksessä ja sitten tuona heinäkuisena perjantaiaamuna äitini saapui meille aikaisin aamulla esikoisen seuraksi. Esikoinen toki nukkui vielä tuolloin, kello kun oli vasta vähän yli kuusi aamulla. Olin edellisenä iltana kertonut hänelle, mitä aamulla ja seuraavana päivänä tapahtuu, joten hän oli tietoinen asioista herätessään äitini seurasta. Minä ja mies istahdimme autoon ja itkeskelin matkalla sairaalaan. Olin viimeisinä päivinä kehittänyt jonkin pelon, että mitäs jos minulle tapahtuu jotain pahaa – jos kuolen, niin miten käy rakkaan esikoiseni? Jotenkin se huoli oli esikoisen kohdalla ihan valtava, sillä hän osaisi kaivata minua eri tavalla kuin vauva, jota en ollut vielä edes tavannut. Matkalla näpyttelin muutamalle ystävälle vielä viestejä ♥.

Olin varautunut pitkään odotteluun osastolla, sillä niin kävi esikoisenkin kohdalla. Meidän oli tälläkin kertaa määrä saapua osastolle klo 7, mutta viimeksikin alkoi tapahtua vasta klo 12, joten varauduin odotteluun. Tällä kertaa alkoi kuitenkin tapahtua heti. Sain kätilökseni ihanan ihmisen, jonka kanssa olin käynyt samaa ala-astetta aikoinaan. Tunnistimme toistemme kasvot. Saimme onneksemme jälleen perhehuoneen, mistä olin oikein hyvilläni. Sitten alkoi vaatteiden vaihto, oli vuorossa katetrin ja tukisukkien laitto ym. Kaikki tapahtui niin nopeasti ja yhtäkkiä jo kävelimme kohti leikkaussaleja. Paniikki nousi; viimeksi minut vietiin saliin sängyllä ja tärisin aivan valtavasti. Nyt kun kävelin itse, jokin pakokauhu alkoi nostamaan päätään. Leikkaussalihenkilökuntaa tuli vastaan. Leikkaava lääkäri kävi käytävällä moikkaamassa. Ystävällinen nuori nainen, rohkaisevasti hymyilevät kasvot, muistan miettineeni. Kohta täytyy erota miehestä, en halua mennä leikkauspöydälle! Haluan lähteä kotiin, mennä esikoisen viereen nukkumaan; saman, lämpimän peiton alle. Päästäkää mut kotiin täältä…

Mies tuli halaamaan ja toivotti tsemppiä. En voinut enää puhua, itku otti vallan. Anestesiahoitaja oli tällä kertaa hieman vanhempi nainen, oli hyvin myötätuntoinen itkuani kohtaan. Olivat varmaan osanneet varautua, papereissani kun lukee ”synnytyspelko”. Salissa vastassa kaksi mieshoitajaa, vilkaisevat kun astun sisään ja näkevät itkuni. Toinen kääntyy selin. Toinen yrittää höpötellä kevyesti ja kysäisee Minkäs ikäinen teillä se ensimmäinen on? Tekee mieli huutaa OO HILJAA, mutta vastaan tyynesti neljä. Jälkeenpäin huvittaa tuon mieshoitajan onnettomat yritykset saada oloni rentoutumaan. Sama hoitaja ojentaa myssyä ja soperran, täytyykö mun saada kaikki hiukset tänne ja naurahdan. Hoitajat ympärilläni naurahtavat myös ja tunnelma hieman rentoutuu. Eivät selvästi osaa käsitellä itkevää naista, käväisee mielessäni.

Seuraavaa kohtaa en oikein muista. Muistan vain sen, miten vertasin leikkaussalin tunnelmaa ja henkilöitä esikoisen aikaisiin. Tällä kertaa tunnelma ei ole yhtä mukava ja iloinen. Kaikki puuhaavat omiaan eivätkä juurikaan keskustele keskenään. Aivan kuten henkilökuntaa olisi salissa vähemmänkin kuin viimeksi. Anestesiahoitaja puhelee jotain, en muista mitä. En kuuntele. Kuulen kuitenkin sanan harjoittelija ja säikähdän. Anestesialääkärini on joku harjoittelija! Joku näkee ilmeisestikin kauhistuneen ilmeeni ja kiiruhtaa jatkamaan Tulee siis toinenkin anestesialääkäri! Sektioni oli sovittu jo ennalta yleisanestesiassa tehtäväksi. Tällä kertaa en halua edes testata, onnistuisiko selkäydinpuudutus. Niin kova kammo nosti yllättäen loppuraskaudessa päätään, että sain anestesialääkärin konsultaation kautta suoraan luvan nukutuksessa tehtävään sektioon.

Yhtäkkiä sermin takaa kurkistaa miehen pää ja iloinen ääni tokaisee Terve Satu! Muistatko mua? No muistanhan minä! Sama nukutuslääkäri kuin ensimmäisessä sektiossani; ihanan reipas ja rempseä mies. Sellainen luottamusta herättävä; hänestä huokuu kauas, että tietää mitä tekee. Hän jatkaa vielä Kumpikos sulle viimeks synty ku mää en muista! Naureskelen ja vastaan. Tunnelma salissa alkaa muistuttaa esikoisen synnytyksen aikaista. Harjoittelija tulee esittäytymään ja alkaa valmistelemaan kanyylin laittoa. Jännitän, sillä se sattuu kämmenselkään aina tosi paljon eikä se yleensä siihen minulla edes onnistu. Yritän sanoa, että ranteen sivuun onnistuu parhaiten, mutta hän ei kuuntele. Tällä kertaa kanyylin laitto onnistuu todella hyvin, ehkä paremmin kuin koskaan aiemmin. Tärisen pöydällä ja kuuntelen heidän puhettaan ymmärtämättä oikein mitään. Mahaa palelee ja kirvelee, sitä desinfioidaan vai mikähän se sana nyt olikaan… Mietin, että nyt yritän pinnistellä mahdollisimman pitkään ennen kuin nukahdan. En tiedä mistä tämä ajatus :D. Ääni kuuluu sanovan, että nyt lähtee nukutusaine tulemaan ja tunnen, miten luomet alkavat lupsumaan. Kerran silmät menevät lähes kiinni, mutta avautuvat vielä ja sen jälkeen tulee pimeää.

Kello on tuolloin jotain kahdeksan ja puoli yhdeksän välillä. Vauvan syntymäajaksi on merkitty kellonaika 8.30. Meillä oli siis päivän ensimmäinen sektioaika. Herään heräämöstä vähän ennen kymmentä. Tämä on yksi kohta, jota jännitin kovasti. Esikoisen synnytyksestä herättyäni ajattelin ensimmäisenä, että huh, se on ohi ja heti perään jotain tyyliin nukuttakaa mut heti uudestaan..! Kipu oli sen verran kovaa. Nyt kipu on paremmin hallinnassa ja olen oikein hyvilläni. Jostain syystä mulla on kuitenkin joku ihmeellinen paniikki päällä enkä uskalla nukahtaa. Pelkään, että sillä välin tapahtuu jotain, joten ajattelen, että mun on oltava hereillä, jotta voin huutaa apua, jos jokin menee pieleen. Aina kun olen torkahtamassa, herään säikähtäen ja yritän pitää itseni skarppina. Kunpa olisin vain levännyt ja rentoutunut…

Heräämössä on tällä kertaa enemmän hoitajia. Minua hoitaa ihana nuori nainen, oikein empaattisen oloinen. Muistaakseni kysyin vauvan painoa ja kuulin, että hän painoi 3890 grammaa. En muista kysyinkö muuta… Tietysti ainakin sen, onko vauva kunnossa ja siinä sitten kuulin, että vauva on viety vauvojen teho-osastolle. Uskon, että kipulääkkeet tekivät sen, etten panikoinut asiaa. Yritin kysyä syytä ja sain vastaukseksi, että hänellä oli hieman hengitysvaikeuksia. Ajattelin itsekseni, että tässä maassa vauvoja hoidetaan ehkä kaikista ihmisryhmistä kaikkein parhaiten, joten hän on varmasti hyvissä käsissä. Mietin myös, että vauvoja viedään teholle tarkkailuun varmasti ihan varmuudenkin vuoksi eikä riskejä oteta. Näin sain rauhoitettua itseni. Hoitaja käy vähän väliä kyselemässä, olenko saanut yhtään nukuttua ja että millaista kipu on asteikolla yhdestä kymmeneen. Tuota jälkimmäistä kysyttiin varmaan sata kertaa ja olin ihan kypsä siihen. Kipu oli kuitenkin tällä kertaa paremmin hallinnassa kuin viimeksi ja heti, kun koin kovempaa kipua, sain lisää lääkettä.

Nyt voi keskeyttää lukemisen, jos ei halua verta tihkuvia yksityiskohtia… Haluan itselleni tämän synnytyskertomuksen muistiin, joten kirjoitan tämän rehellisesti siten, kuten asiat tapahtuivat. Ja tuskinpa tähän maailmaan on kukaan ilman verta syntynyt :D.

Koko synnytyksessä kaikista kamalinta oli se kohdun painelu, ai kamala! Muistin sen järkyttävänä neljän vuoden takaakin, mutta nyt sain kokea sitä vielä aimo annoksen enemmän. Aloin puoliltapäivin ihmettelemään, miksi en pääse jo osastolle, sillä kymmenen jälkeen niin jo sanottiin. Kaksi hoitajaa kävi puolen tunnin välein painelemassa kohtuani ja ai miten joka kerta huusin! En tiedä, miltä se alatiesynnytyksen jälkeen tuntuu, mutta voin kertoa, että leikkauksen jälkeen se sattuu.

Paineluiden jälkeen hoitajat jäävät aina tuijottamaan toisiaan kummastellen. Hoen, että kertokaa mikä on hätänä, näen teistä, että joku mättää! Toinen hoitaja on todella tyly ja tympeä, oma hoitajani huomattavasti ystävällisempi. Kertovat, että kohtu ei vuoda kuten pitäisi, vaikka he ovat painelleet monta kertaa. Panikoin ja mietin, joudunko johonkin uuteen leikkaukseen! Taas menee puoli tuntia ja uutta painelua – ei vuotoa. Tämä toistui sen pari-kolme tuntia, kunnes tajuavat pyytää lääkärin paikalle selittämään tilannetta minulle – itse kun eivät oikein osaa.

Minut leikannut lääkäri on luottamusta herättävä, rauhallisesti hymyilevä nainen, joka kertoo suoraan, mistä moinen johtuu ja sanoo heti, että kyse ei ole mistään erikoisesta – tätä tapahtuu muillekin! Minulla kun ei ollut takanani yhtään alatiesynnytystä, oli paikat ihan epäkypsät ja kiinni eikä vuoto päässyt ulos. Ennen esikoisen sektiota sain käynnistyspillereitä, jotka auttoivat sen verran, että vuoto pääsi ulos – vaikka eivät synnytystä käynnistäneetkään. Ennen tätä sektiota en ollut käynnistyspillereitä saanut, koska toisen sektion kohdalla moinen käynnistysmenetelmä on liian riskialtis. Niinpä minulle määrättiin ne pillerit heräämössä ja samalla sain suoraan suoneen oksitosiinia, jonka johdosta kohtu alkoi supistelemaan. Painelu jatkui ja verta alkoi lorahtelemaan. Olin niin helpottunut lääkärin käynnistä! Samalla hän kertoi, että kohtuni oli erittäin hyvässä kunnossa ja hyvin parantunut edellisestä sektiosta, että jos haluamme lisää lapsia, ei estettä sen puolesta ole. Ajattelin itsekseni, että too soon…

Painelua jatkui edelleen tiheästi. Hoitaja oli aiemmin sanonut, että mies tulisi käymään heräämössä, ehkä vauvakin pääsisi mukaan. Odottelin heitä kovasti. Kun mitään ei alkanut kuulumaan, kysyin hoitajalta asiasta. Hän toi minulle kännykän, jotta voisin soittaa miehelleni. Heräämön kännykkä oli todella vanhanaikaista mallia, mutta osasin onneksi soittaa sillä ja muistin jopa miehen numeron ulkoa. Soitin kaksi kertaa, hän ei vastannut. Mietin, että laitan tekstarin tyyliin VASTAA, mutta en osannut :D ja sen sijaan soitin sitten äidilleni. En muista puhelusta kovinkaan paljoa, kerron vain, että olen vieläkin heräämössä ja syyn siihen. Kello taisi olla melkein kaksi iltapäivällä.

Vihdoin puoli kolmen maissa lähtevät viemään minua osastolle. En malta odottaa! Matka tuntuu järkyttävän pitkältä… Kun vihdoin pääsemme perhehuoneeseemme, olen hyvin pettynyt, sillä huone on tyhjä. Mielessäni pyöri neljän vuoden takainen hetki, jolloin pääsin heräämöstä huoneeseemme ja siellä mies oli vastassa poikamme kanssa. Nyt huoneessa ei ole ketään, vain ulkomaalaissyntyinen kätilö seuranani ja kielimuuri on korkea. Kielimuurista johtuen hän on brutaalin suorasanainen monistakin yksityiskohdista ja tunnen paniikin nousevan. Verta vuotaa jo vähän liikaa hänen mielestään ja katetripussukka on turhan tyhjä… Myöhemmin lääkäri toteaa kaiken olevan kunnossa; elimistöni on vain pienessä shokkitilassa. Pyydän kätilöä antamaan kännykkäni kaapista ja laitan miehelle viestin Tuu tänne huoneesee. Muistan, että olen niin väsynyt, että en jaksa kirjoittaa viimeistä n-kirjainta :D. Mies oli teholla vauvamme luona ja tulee sieltä yläkertaan, synnärille.

Mies ei ollut vastannut puheluihini, sillä hän oli luullut jonkun soittavan töistä. Hänelle oli koko ajan sanottu, että minä tulisin kohta vauvateholle, joten melkoinen katkos kommunikaatiossa…
Vihdoin kuulen, mitä vauvalle kuuluu! Hän oli siis syntyessään ehtinyt vetää lapsivettä keuhkoihinsa, saanut viidentoista minuutin iässä hengitysvaikeuksia ja joutunut vauvojen teho-osastolle happitukeen. Parin päivän päästä synnytyksessäni ollut kätilö tulee käymään synnytystä kanssamme läpi ja kuulemme, että kun vauvan iho osuu ilmaan, aiheuttaa se vauvalle aina itkurefleksin. Kun lääkäri oli tehnyt viillon, olivat ensimmäisenä tarjoutuneet vauvan jalat ja näin ollen hän oli ehtinyt itkeä tai yrittänyt itkeä, kun pää oli vielä kohdussa. Mitään tulehdusta tästä ei onneksi vauvalle aiheutunut eli hän ei tarvinnut antibiootteja.

Söin viiliä (näköjään tapanani aina sektion jälkeen :D) ja mietiskelin hieman lääketokkurassa, että minähän lähden omaa lastani katsomaan ja sillä sipuli. Aiemmasta kokemuksestani tiedän, että se ensimmäinen ylösnousu sängystä on helvettiä, mutta se starttaa paranemisprosessin. Mies on tuonut teholta hoitajien minulle ottaman kuvan vauvasta. Sitä katsoessani päätän, että nyt on tullut aika. 8 tuntia sen jälkeen, kun heräsin heräämöstä. Kätilö on hieman kauhistuneen näköinen. Pyydän pyörätuolin huoneeseen ja sekä kätilön että mieheni tuekseni. Kätilö puhua pulputtaa taukoamatta ja kyselee, millainen olo. Saan sanottua vain älä puhu. Hengittelen tiheästi, mutta rauhallisesti. Päässäni pyörii muutamia julkaisukelvottomia sanoja ja mietin samalla, että tämä on sitä sisua, mistä meidät suomalaiset on tehty! Muistan, että selkä suoraksi muutama sentti kerrallaan niin hyvä tulee (tässä kun on iso riski huonoon ryhtiin ja selkäkipuihin, jos huono ryhti jää päälle). Ylösnuosu ei ole tällä kertaa yhtään niin paha kuin ensimmäisellä kerralla. Toki tunnen kipua, mutta en niin valtavaa, vaikka särkylääkkeet ovat miedompia. Kaiken kaikkiaan syön vahvoja särkylääkkeitä vain vuorokauden ajan, sillä ne aiheuttavat inhottavaa huimausta. Kärsin mieluummin kipua kuin huimausta. Niinpä pärjäilen kivun kanssa pelkällä burana & panadol -kombolla.

Pääsen pyörätuoliin istumaan ja niin matkaamme kohti vauvojen teho-osastoa. Hississä katson peiliin; kamalaa huimausta! Parempi olla katsomatta. Saavumme vauvamme sängyn vierelle – voi miten pieni poika! Ihan rääpäleen näköinen, vaikka painoikin lähes neljä kiloa. Hämmästelemme yhdessä, että esikoinen ei tainnut koskaan olla näin pieni (painoi syntyessään 4100 g) ja miltä parikiloiset vauvat sitten mahtavatkaan näyttää! Haluan hänet heti syliini ja hoitaja nostaa vauvan rintakehälleni. Samantien vauvan happisaturaatio korjaantuu sataan prosenttiin – äidin läheisyys on niin uskomattoman tehokasta! Yritän imettää vauvaa ja olen asiasta jo hieman huolissani, sillä teholla vauvaa on ruokittu erittäin vuolaasti virtaavasta tuttipullosta (onneksi kuitenkin luovutetulla maidolla) ja tuttikin on pienelle suuhun isketty… Hän ei saa otetta rinnasta, mutta nukkuu kuitenkin rintaani vasten.

Teholla vierähtää tunteroinen ja kello on vähän yli seitsemän, kun palaamme osastolle. Olen päättänyt alkaa pumpata omaa maitoa vauvalle. Saan huoneeseemme rintapumpun ja aloitan pumppaamisen vauvan kuvaa katsellen. Olen ikionnellinen, että maitoa tulee jo! Saan pumpattua pienen ruiskullisen kullankeltaista maitoa ja iltapalan jälkeen matkaamme jälleen teholle ruisku mukanamme. Päässäni kaikuu jokainen tippa omaa maitoa on vauvalle tärkeä. Vauvan ruokahetki on juuri alkamaisillaan – mikä ajoitus! Hän saa ensimmäisenä oman maitoni, hoitaja kehuu vuolaasti vaivannäköäni. Kun vauva on syönyt, otan hänet taas rinnalle hyväksi toviksi. Kun ilta on vaihtumassa yöksi, viemme vauvalle vielä pari ruiskullista pumppaamaani maitoa. Taas pieni tovi rinnalla ja sitten lähdemme miehen kanssa nukkumaan. Vaikka tunnen surua, että olen erossa vauvastani, ajattelen, että yhden yön uni tulee todella tarpeeseen. Saan nukuttua hyvin, sillä tiedostan, että vauva on piuhoissa kiinni ja häntä tarkkaillaan joka sekunti.

Yön aikana vauva oli päässyt happituesta eroon eikä hänessä enää aamulla ollut montaakaan piuhaa kiinni. Lääkäri tarkasti hänet vielä ja iltapäivällä saimme hänet perhehuoneeseemme pysyvästi ♥. Tuon ensimmäisen vuorokauden aikana esikoinen kävi pari-kolme kertaa osastolla ja kävi myöskin pikkuveljeään teholla katsomassa. Pääsi siellä hoitajien luvalla ihan sängyn viereen kiinni, sillä teholla ei tuolloin ollut muita vauvoja. Se ilme siinä pikkuveljen sängyn vierellä, en voi muistella sitä itkemättä. Niin täynnä hämmennystä, yhdessä yössä isoksi pojaksi kasvamista, niin täynnä ylpeyttä ja myöskin hellyyttä vauvaa kohtaan. Noista hetkistä on otettu kuvia ja tunteet esikoisen kasvoilta saatu näin ikuistettua ♥.

Usein kuulee sanottavan, että maito nousisi sektiosynnytyksen jälkeen hitaammin kuin alatiesynnytyksen jälkeen. En oikein ymmärrä mihin tuo väite perustuu eikä omalla kohdallani maidonnousu ole kummallakaan kerralla millään tavoin viivästynyt. Esikoiselta maito nousi kunnolla kolmantena päivänä sektiosta ja pärjäsimme omalla maidollani alusta lähtien. Tällä toisella kierroksella maito nousi jälleen kolmantena päivänä (jolloin sitä odottelinkin), mutta silti jo kaksi vuorokautta sektiosta sain pumpattua useita kymmeniä millilitroja maitoa pulloihin. Nimittäin ongelmiahan siitä tehopätkästä imetyksen suhteen muodostui ja jouduin pumppaamaan vauvalle suurimman osan maidosta ja syöttämään häntä pullolla. Tuo järkyttävä, ympärivuorokautinen imetystaistelu kesti reilut kolmisen viikkoa, kunnes lopulta pääsimme sekä pulloista että pumppaamisesta eroon. Vauva siis hylki rintaa eikä osannut yhdistää sitä ruokaan, koska oli saanut maitonsa helposti vuolaasti virtaavasta pullosta… Tämän vuoksi olisin itse ollut ruiskusyöttämisen kannalla, sillä jos vauva ei ole vielä oppinut imetysotetta, tuo tuttipullon ja tutin lutkutus melkoisia haasteita elämään. Mutta tästä voisin kirjoittaa enemmän vielä joku toinen kerta.

Ihan ei putkeen tämä synnytys mennyt ja jouduin itsekseni käsittelemään parit pettymykset siihen liittyen. Harmitti se tuntikausien heräämöshow ja se, että tapasin lapseni, kun hän oli jo yhdeksän tunnin ikäinen. Mutta kun sain nämä yksityiskohdat käsiteltyä, osasin taas keskittyä siihen kaikkein tärkeimpään ja merkityksellisimpään.

Kaikki hokivat, että aivan samannäköinen kuin veljensä ja niin hän olikin! Hauskin oli veljeni avovaimon tokaisema ”M vol 2” :D. Samanlainen pieni nenä, samanlaiset pyöreät posket. Pikkuveljellä hiukset olivat alussa aika vaaleat, isoveljellään ihan mustat. Ajattelin, että synnytin ensimmäistä kertaa maailmassa identtiset kaksoisveljet neljän vuoden ikäerolla! Sittemmin on alkanut näkymään myös eriäviä piirteitä eikä veljekset enää meidän vanhempien mielestä näytä niin samanlaisilta. Onni, että oli näin tunnistettavissa piirteistään, sillä hän sai nimilaput sänkyynsä ja nilkkaansa vasta parin vuorokauden ikäisenä! Ihmettelin kyllä näkyvää leukakuoppaa, sillä kenelläkään meistä ei sellaista ole… :D