Ajattelin kirjoitella pojan suusta tänä keskiviikkoaamuna kuultua. Usein hänen kanssaan käydyt keskustelut ovat niin niin ihania. Tekisi mieli kirjoittaa kaikki samantien muistiin, mutta useimmiten se ei ole mahdollista. Sitten jutut unohtuvat ja joka päivä tulee uusia… On hämmästyttävää huomata, kuinka paljon tuollainen alle kolmevuotias jo asioista tietää. Hänen äitinään mietin, että joskus vähän liikaakin. Lapset ovat niin valtavan tarkkaavaisia, vaikka eivät aina siltä näytä. Näyttävät puuhastelevan omiaan, omissa maailmoissaan, mutta se korvapari; se rekisteröi aivan kaiken!
Kun kirjoitin sen päiväkotikuulumisiin liittyvän postauksen, unohdin siitä erään asian. Nimittäin kun pojalla oli kaksi päiväkotipäivää takanaan ja olin saanut hänet yöunille, hän yhtäkkiä alkoi unissaan hieman itkemään ja huudahti Ei päiväkodissa ole äitejä! Tuon kuuleminen sattui niin syvälle sydämeen, että jäin vain istumaan sängylleni ja itkemään. Nytkin itkettää, kun tätä kirjoitan. Se oli sellainen havahtuminen: kuinka pieni lapsi on joutunut miettimään näitä asioita tämän uuden, ison asian ympärillä ja tullut tällaiseen johtopäätökseen. Että päiväkodissa ei ole äitejä, siellä on vain lapsia ja hoitotätejä. Vaikka hän nyt toista viikkoa lähtee päiväkotiin ilman itkuja ja hyvillä mielin, hän ikävöi siellä päivän mittaan kyllä kovasti. Huomaan sen siitä, miten riemuisasti hän juoksee syliini, kun haen hänet kotiin. Juoksee ja rutistaa niin kovasti pienillä käsillään. Ja sitten on kiire kotiin. Joten ei ihme, jos ne pienet joskus päiväkoti-iltoina äidille ja isille kiukuttelevat. He ovat päiväkodissa ikävissään koko päivän, joten ne kiukkuhetket heille suotakoon. Tiedän, että meillä vanhemmillakin on joskus pitkä ja ehkä joiltain osin huonokin päivä takana ja silloin lapsen kiukuttelut pahentavat oloa entisestään. Silloin on hyvä muistutella mieleen se, miksi lapsi kiukuttelee. Hän on ehkä ollut päiväkodissa koko päivän ikävissään ja väsähtäneenä, joten kehenpä muuhun hän sitä pahaa oloaan purkaisi kuin omiin vanhempiinsa.
Mutta tässäpäs tätä tänä aamuna kuultua; pätkiä keskusteluistamme:
Huomenta kulta, kohta pitäis herätä… Mää paapin nyt.
*laskee päänsä takaisin tyynyyn*
Tuuppa tänne ni äiti vaihtaa sun vaatteet. Sitte minä vaihan äitin vaatteet!
Onko tämä rieska rapea? On se vähä, se oli paahtimessa, eksää tykkää rapeasta?
*hymyilyttää, poika on lähiviikkoina oppinut sanomaan ärrän*
En mää itke siellä päiväkotissa äiti. No hyvä. Mutta ei se haittaa vaikka itkettääkin. Saa itkeä jos itkettää. Mee sitte tätin syliin heti jos on paha mieli jooko.
Missä meesu on?
– Isi on menny sillä töihin.
Onko isi aina töissä?
– Ei oo, viikonloppuisin isi ei oo töissä. Mutta muina päivinä isi on töissä, niin ku pappa ja Joni ja Vanessakin. Ja äiti, äiti vaan tekee kotona niitä töitä.
Joo, ja minä olen päiväkotissa.
Näistä ajatuksista keskiviikkoiltapäivän viettoon! ♥
Ihana kuulla, kuinka hyvin myötäelät ja ymmärrät poikaasi! Ja kuvaat äidin tunteita! Kumpa kaikilla lapsilla olisi heidän tarpeitaan ymmärtävät vanhemmat…
Tuumii täällä mummoikäinen… kännykkäänsä räpläten.
Voi kiitos, että tulkitset sanojani noin! Parhaani yritän, mutta kyllähän niitä virheitäkin sattuu…
Ei päiväkodit ole pahoja paikkoja. ;) Lapset kokevat asiat eri tavalla kuin aikuiset eivätkä ne lapset ole siellä päiväkodissa päivät pitkät ikävissään. Älä luo itsellesi pahaa mieltä syyllistämällä itseäsi. Hyvä siellä on olla ja saa paljon puuhaa ja kavereita. Ja kun poikasikin on ollut siellä niin huomaat miten mahtavan verkoston saatte muodostettua ja sitten jo pian kyynelehdit kun joku tuttu hoitaja jää pois. Hoitosuhteessa on kyse kasvatuskumppanuudesta, jossa yhdessä hoidetaan lasta toisia kuunnellen, mutta sinä olet edelleen äiti eikä sitä koskaan tule sinulta pois viemään. <3 Alku vaatii aina totuttelua, mutta kun pääsette vauhtiin niin hyvin menee. Ja tottakai ikävöidään, äiti lapsiaan ja lapset äitiään, mutta se ei vie sitä pois etteikö toista ilmankin pärjäisi hoitopäivän ajan. :) Odotapa vaan ensimmäistä kevätjuhlaa, varaa paljon nessuja mukaan. Itse odotan jo "kauhulla" kun esikoinen lähtee vuoden päästä kouluun ja tietty laulavat jotain über-kaunista ja liikuttavaa. Nessuja käsilaukku täyteen. :D Me naiset nyt ollaan tällasia et itketään kaikelle, ainakin osa meistä. ;)
En tarkoittanut tätä ihan noin, miten asian käsitit :)
Eli tietenkään lapset eivät siellä kyyhötä ikävissään päivän alusta loppuun saakka. Tarkoitin, että se ikävä on koko ajan siellä pinnan alla; tulee välillä esiin ja välillä on taka-alalla, kun lapsi syventyy leikkeihin. Pienessä jännitystilassa osa lapsista siellä varmasti on, lapsen omasta luonteesta riippuen. Se selittää sen, miksi lapsi on niin onnellinen kun äiti/isi hänet hakee. Oma poikani lähes liikuttuu, kun menen häntä hakemaan.
Joo nuo kevätjuhlat tulee olemaan mulle niin pahoja että!