Huomaan lähes joka viikko ajattelevani, että no seuraava viikko ei ole näin kiireinen; sitten on aikaa sille ja tälle ja tuolle. Kunnes se seuraava viikko saapuu ja taas on tekemistä kertynyt tai uutta sellaista ilmaantunut. Sitten ollaan taas sen viikon sunnuntaissa ja huokaisen, että huh huh, tässä sitä taas ollaan. Tiedän, että monissa lapsiperheissä eletään samanmoisen elämänvaiheen äärellä. Eikä siihen välttämättä tarvita kuin yksi lapsi ja ne työ-/harrastuskuviot, niin päivät on jo ylitäynnä! Joskus mietin, että jos meillä olisi kolme lasta niin hmm…
Luin jokin aika sitten Kertun Älä unohda itseäsi -postauksen tästä aiheesta ja se liikutti minua syvästi. Luin sen automatkalla mökille. Päädyin lopulta lukemaan siitä pätkiä miehellekin, itkien. Erityisesti seuraavat lainatut kohdat tallentuivat mieleeni ja sydämeeni:
Mun elämä – koska siitä tuli näin aikataulutettua?
Joskus kaipaan spontaania arkea. Sitä kun tuli töistä kotiin ja sai katsoa leffan tai lähteä vaikka extremporena keilaamaan. Tekemään asioita, jotka sillä hetkellä huvittavat.
Niinä hetkinä palaan ajatukseen, mitkä asiat kiireeni aiheuttaa. Lapseni, joita olen sydän syrjällään toivonut ja odottanut. Kotityöt talossa, joka on unelmamme pohjalta rakennettu. Koulutustani vastaavat, ammatillisesti haastavat, mielenkiintoiset päivätyöt sekä harrastukseni pohjalta syntynyt työ yrittäjänä.
Niin, asiat jotka stressaavat ovat niitä, joita olen tavoitellut. Kaikki onnellisen elämäni peruspilareita. Valittaminen taitaa olla aika turhaa, mutta silti niin inhimillistä ja joskus sallittuakin.
”Olisi mahtava, mutta nyt ei pysty”. Huomaan löytäväni sanat yhtä useammin huuliltani. Pienten lasten kanssa tärkeysjärjestys löytyy onneksi aika helposti. Takaraivossa on tieto siitä, että kun lapset kasvavat, myös ajankäyttö muuttuu. Yhtäkkiä huomaakin, että aikaa on enemmän, kun ei tarvitse pukea, riisua, siivota, kokata, helliä ja huolehtia. Kun se päivä koittaa, ei halua huomata, että olin muualla silloin kun minua olisi tarvittu.
Etenkin tuo viimeinen lause osui ja upposi. Totta puhuen joskus pelkään, että parinkymmenen vuoden päästä havahdun tuohon ja kadun, etten suonut tarpeeksi aikaa lapselleni. Sitten taas mietin, mikä on tarpeeksi? Tätä arkea kun ei voi elää siten, että jättää kaikki ikävät velvollisuudet/kotityöt hoitamatta. Eikä itseäänkään saisi unohtaa, mutta oma aikani ei vain riitä mihinkään ylimääräiseen. Paitsi jos nipistän yöunistani ja sitä en kyllä aio tehdä. Ehkä tämä on sitten hyvä näin.
Suurin osa tuosta Kertun tekstistä voisi olla minun kirjoittamaani. Kyyneleet tulivat silmiini nytkin, kun luin tuon uudestaan. Kiitos Kertulle tästä postauksesta, minua se ainakin hetkautti! Harkitsin jopa oman tällaisen version kirjoittamista ja lapun kiinnittämistä pakastimen oveen… Siinä se olisi aina esillä, keskellä tätä kiireisen elämänvaiheen härdelliä. Aloin miettimään sitäkin, että oliko ennen (esim. omassa lapsuudessani) ihmiset yhtä kiireisiä? Kokivatko vanhemmat silloinkin arjen tällaisena? Ehkä, mutta aika vain on kullannut muistot eivätkä he enää muista sitä niin tarkasti? Itse en muista omaa lapsuuttani mitenkään kiireisenä; sellaisena, että vanhempani olisivat menneet paikasta A paikkaan B tukka putkella. Ehkä sellainen ei vaan jää lapsen mieleen? Vai onko eläminen muuttunut kaikin puolin kiireisemmäksi?
Tällä viikolla päivät ovat kiitäneet ohi ja pienesti järkytyin, kun huomasin, että blogiinkin on mahtunut jopa yksi kokonainen postaus! :D Maanantaina olin pojan kanssa mummuni ja muiden sukulaisten luona aikaa viettämässä. Tiistaina oli työ- ja päiväkotipäivä. Keskiviikoksi olin päättänyt, että pidämme vapaapäivän ja käymme pitkästä aikaa seurakunnan kerhossa. Torstai ja perjantai olivat sitten taas työ- ja päiväkotipäiviä. Paitsi että perjantaina en voinut tehdä mitään hyödyllistä työrintamalla, sillä sairastelin ja nukuin jopa kahdet päiväunet! Siitä oli perjantai-iltana jonkinmoinen morkkis päällä, sillä työt jäivät tekemättä ja kukas ne puolestani tekisi… Työnsin kuitenkin tuollaiset ajatukset syrjään ja nautin perjantai-illasta perheeni kesken. Teimme kasvistikkuja ja niitä (sekä Raffel-sipsejä) dippaillen katselimme Hauskoja kotivideoita.
Eilen aamulla tokaisin kurjan ilman nähtyäni, että lähdetäänkö päivämatkalle Tuuriin ja siitä reilun tunnin päästä istuimme autossa take away -cappuccinot käsissämme. Poika torkkui pätkän mennessä ja tullessa, joten reilun parin tunnin automatkat sujuivat paremmin kuin hyvin! Kymmenen pistettä ja papukaijamerkki tälle Suomen suurimmalle kyläkaupalle, kun on järjestänyt kyläkaupan yhteyteen kaksi tosi kivaa leikkipaikkaa lapsille! Toinen hieman pienempi ja toinen isompi: kuin Touhutalo minikoossa. Poika oli pää hiestä märkänä, kun juoksi siellä yli kaksi tuntia. Aika tehokkaasti sai energiat purettua ja niin hän oli taas enemmän kuin valmis kotimatkalle! Meillä oli ulkoiluvaatteet mukana, sillä ajattelimme, että energiat voisi purkaa Muumipuistossa, mutta koska taivaalta satoi räntää ja kaikkea mahdollista, ei puistoilu oikein innostanut… Niinpä tämä sisäleikkipaikka oli oikein paikallaan!
Yksi ongelma näissä härdelliviikoissa on se, että en ehdi juurikaan kotona valokuvaamaan. Näin ollen tässäkin postauksessa kuvituksena kännykkäkuvia viime ajoilta. Ehkä tähän ruuhkaiseen elämänvaiheeseen täytyy vain osata asennoitua niin, että tämä on nyt tätä muutaman vuoden ajan. Kyllähän tästäkin täytyy osata nauttia, vaikka viikot vain kiitävätkin ohitse! Olisi tosi mielenkiintoista kuulla, miten te tämän elämänvaiheen koette? Millaisia ajatuksia mielessänne pyörii? Koetteko huonoa omatuntoa, jos lapsille ei ole aina riittävästi aikaa?
Koska viikko on ollut niin kiireinen, olen lykännyt sunnuntai-iltaan vaikka ja mitä: pyykkivuoren selättämistä, petivaatteiden tuuletusta, pikaimurointia… Niinpä lähetän sekä isomman että pienemmän miehen kauppaan ja alan itse puuhastelemaan pyykkien ja petivaatteiden parissa. Se illan tunne, kun sujahtaa puhtaisiin ja raikkaisiin petivaatteisiin ♥.
Kivaa sunnuntaita!
En kuulu vielä itse kyseisen elämänvaiheen ihmisiin, mutta toivottavasti tämä omasta lapsuudesta kertova kommentti kuitenkin lohduttaa Sinua ja teitä muita kiireisen perhearjen keskellä eläviä äitejä. Itse olen lähtenyt perhepäivähoitoon aika pian äitiysloman päättymisen jälkeen. Ensiksi minua hoiti tätini kotona mutta hyvin pian käytännön sanelemien syiden vuoksi siirryin hoitoon ulkopuoliselle. Usean vuoden ajan ennätin olla siellä hoidossa maanantaista perjantaihin, kahdeksasta viiteen. Ollessani noin 3-4v äitini piti vuorotteluvapaata töistä, jonka muistan mukavana aikana. Vaikka kotona äidin kanssa olikin kiva olla niin välillä ikävöin myös ystäviäni hoidossa. Viikonloput olin sitten kotona vanhempien kanssa – tosin isä saattoi olla välillä viikonloppuisinkin töissä. Koulun aloitettuani olin muistaakseni viidennelle luokalle asti koulun jälkeen hoidossa/kerhossa. Välillä on myös ollut hetkiä, kun äiti on tehnyt töitä kellon ympäri. Jälkikäteen olen monesti kuullut kuinka varsinkin äitini oli niin kiireinen työjuttujen keskellä, että häntä harmittaa, ettei voinut hoitaa minua kotona pidempään ja kuinka olisi halunnut viettää enemmän kanssani aikaa kun olin lapsi. Itse en koe yhtään kärsineeni asiasta, meillä oli hyvin selkeät viikkorytmit ja viikonloput olivat ekstrakivoja hetkiä. Olen edelleen yhteydessä perhepäivähoitajaani sekä siellä saatuihin ystäviini ja lisäksi erilaisten hoitopaikkojen ja kerhojen myötä olen tutustunut uusiin ihmisiin ja minusta on tullut todella sosiaalinen ja erittäin vastuullinen & itsenäinen. Itse en koe saaneeni liian vähän huomiota tai aikaa vanhemmiltani – pikemminkin juuri sopivasti, sillä ilman samanlaista hoitohistoriaani en olisi sellainen ihminen kuin nyt olen ja en voisi olla siitä yhtään kiitollisempi :) Olen saanut riittävästi aikaa, huomiota ja kannustusta vaikka yhteistä aikaa varsinkaan arkisin ei ole juuri ollutkaan.
Kiitos kovasti Anniina, kun näit vaivaa tämän kirjoittamiseen! Itse ainakin liikutuin kovasti tästä kertomuksestasi. Erityisesti tuo kohta, jossa kirjoitit äitisi tehneen töitä kellon ympäri ja sitä seuraavat lauseet saivat kyyneleet silmiini. Ihana kuulla sinun kokemuksestasi. Tekstistäsi huokuu, että olet herttainen, elämäniloinen, hyvin pärjäävä ja järkevä nuori nainen! :)
Täältä sinne iso sydän! <3
:) ♥
Kuulostaa niin kovin tutuilta nuo ajatukset, vaikka oman arjen kiireet muodostuukin erilaisista asioista. Itse en kyllä jaksanut sunnuntaina tehdä pikaimurointia enkä petivaatteiden vaihtoa, makasin vain sohvalla miehen kainalossa. Mukavaa viikkoa sulle sinne!
Kiva, että muilla pyörii mielessä samoja juttuja! Tai kiva ja kiva tässä tilanteessa, mutta tiedät varmaan mitä tarkoitan :D.
Kiitos Anniina, kivaa viikkoa sinullekin!
Meidän elämä on nyt varmasti kiireisintä ikinä. Kaksi lasta, toinen koulussa ja toinen päiväkodissa, molemmilla kolme harrastusta. Meidän vanhempien harrastukset. Läksyt. Soittoläksyt päivittäin. Kaveriaika. Kodin huolto, ruokaostokset. Päivätyö. Ja kaikkein pahinta on jatkuva informaatiotulva: wilma-viestit, viestit päiväkodista, harrastusviestit, kevätnäytöksiä ja kevätjuhlia meillä on yhteensä kahdeksat tulossa. Oma aika, parisuhdeaika, lasten vapaa leikkiaika. Oma koulutus työn ohella. Välillä tuntuu että tämä arki ja perhe-elämä on bisnes jota pyöritämme miehen kanssa jotta kaikki saisivat haluamansa. Arjen haasteet vs. omat arvot. Pidän todella tärkeinä esim. lasten harrastuksia: mm. viulu, kitara, partio, taitoluistelu jotka toki kuormittavat arkea kuskailuineen mutta antavat myös paljon.
Yksi ratkaisu tähän kaikkeen on oma 6h työaika, perjantaisin 5h. Sen ansioista jaksan ja voin hyvin. Lapset ovat myös hyvinvoivia ja tyytyväisiä, saavat riittävästi unta 11h öisin, terveellistä ruokaa ja vapaata, esikoinen pärjää koulussa hienosti. Ja välillä otetaan viikonloppuisin ja arkisin ihan vapaita päiviä jolloin ollaan vaan ja toki niitä muutenkin aikataulujen puolesta on :) On tämä silti aikamoista. Onneksi kesä tulee pian ja edessä oma 7vkon loma!
Huh, hengästytti! Pelkkä lukeminen :D. Tuossa saa olla kyllä niin tarkkana, että paketti pysyy kasassa ja kaikki voivat hyvin. Nostan hattua! Toki meillä kaikilla on omat kiireemme, mutta kaikilla se on jonkin verran erilaista, kun on eri-ikäisistä lapsista kyse :)
Joskus olen miettinyt, että kuskaavatko nykyvanhemmat lapsia harrastuksiin aiempaa enemmän? Nimittäin omassa lapsuudessani kaupungin toisella laidallakin oleviin harrastuksiin mentiin itse ominpäin, pyörällä tai millä tahansa, mutta vanhempien tehtävä ei ollut kuskata harrastuksiin. Ymmärrän toki, jos matka on hyvin pitkä, mutta noin niin kuin yleisesti ottaen tuntuu, että suunta on tämä ja se entisestään lisää kiireitä.
Kiitos hyvästä pohdinnasta! Hätkähdyttävää havaita, että vanhoilla (kuten minä) voi olla samantapaisia ajatuksia. Ainainen syyllisyys: olenko tarpeeksi lastenlasteni kanssa? Aika rientää ja kohta he ovat jo kasvaneet isoiksi eivätkä käy enää mummolassa halailtavana! Olenko edes tarpeeksi läsnä heille, vai kulutanko liikaa aikaa kännykän näpräilyyn ja omiin harrastuksiini? Huomioinko riittävästi vanhan äitini, joka yksinäisenä kaipaa minua satojen kilometrien päässä. Onko minulla tällä hetkellä oikeus elää omaa elämääni? Jos, niin kadun varmaan, kun äitini kuolee. Kadun varmaan, kun lapsenlapset kasvavat ja etääntyvät. Olenko oikeasti koskaan elänyt omaa elämääni ja onko nyt liian myöhäistä edes haaveilla siitä?
Tämä on näköjään ihmisen (ainakin naisen) pulma koko elämän ajan. Oikeaa vastausta ei ole. Mitään elementeistä ei voi sulkea pois. Ilmeisesti tämä kaikki yhdessä on sitä hyvää elämää…
Kiva että kirjoitit omista ajatuksista, Eija! Näyttää tosiaan vahvasti siltä, että tämä on meidän naisten (huono) tapa – ajatella ja pohdiskella näitä asioita. En huomaa vastaavaa miehessäni, mutta toki miehetkin voivat näitä pohtia, en tiedä. Varmaan paljon luonteestakin kiinni; toiset pohdiskelevat ja pähkäilevät, toiset eivät juurikaan taakseen katsele vaan posottavat menemään. Joskus toivoisin, etten miettisi asioita niin paljon…
Heippa pitkästä aikaa.
Kyllä tuo kiire tuntuu tännekin kotiutuneen , vaikka miehen pojat on jo 13 ja 16v. Välillä tuntuu että onko minulla ns. omaa aikaa ollenkaan…Töissäkin tällä hetkellä uusia haasteita ja ylitöitä tulee joka päivä :(
Kun herään arkisin klo 04 ja teen työpäivän töissä ja ”työpäivän” kotona , niin eipä siinä tämä mamma jaksa enää mitään muuta.
Tuntuu että kotona käy vain siivoamassa ja nukkumassa :D
Onneksi kissat auttaa rauhoittumaan kiireen keskellä :) Ja huomenna 7.4 meille tulee kissavauva -Tico <3 (Manx-hännällinen, on normaalisti hännätön rotu) Saan vihdoinkin oranssin kisun vuosien haaveilun jälkeen <3 Pitääkin varmaan muuttaa nimimerkkini Niina ja 5 kisua – nimiseksi :) Oikein hyvää kevään jatkoa teille kiireistä huolimatta :)
Heippa! Kiva kuulla sinun kuulumisiasi pitkästä aikaa :).
Toivottavasti ehdit nauttia vapaapäivistä kuitenkin viikottain, ne ovat niin tärkeitä! (Minä paraskin puhumaan, mutta kuitenkin :D)
Valtavasti onnea uudesta perheenjäsenestä, olette varmasti ihan kissavauvakuplassa siellä! :) ♥
Aurinkoista kevättä teillekin ja kisuille ihania kevätaurinkoisia päiviä!