Meidän kotiarjestamme

 

Tänä torstaina muutamia palasia kotiarjestamme! Saan aina välillä kysymyksiä poikaani liittyen ja ajattelin nyt näiden kysymysten ympärille koota ihan oman postauksensa. Mukavaa, kun lähetätte näitä kysymyksiä, sillä sitä itse niin sokeutuu tälle omalle arjelle ja elämälle, että ei välttämättä aina hoksaa, mistä tarkalleen ottaen voisi kirjoittaa :).

Pojallamme on nyt ikää kaksi vuotta ja yhdeksän kuukautta. Kaksi viikkoa sitten aloitimme päiväkodin; siihen asti hän oli kotihoidossa. Viikoissamme oli kuitenkin kivasti ohjelmaa, sillä aika pian sen intensiivisemmän vauva-ajan jälkeen huomasin, että tarvitsen ohjelmaa viikkoihimme. Lapsi ei yksivuotiaana kaivannut mitään sen kummempaa, mutta minä äitinä kaipasin ja se on yhtä tärkeää; äidin jaksamisesta voi joskus olla kiinni koko perheen hyvinvointi eikä sitä pidä vähätellä! Kotiäitinä oleminen kun ei ole pelkkää ruusuilla tanssimista, vaikka sitä lasta yli kaiken rakastaakin. On oikeastaan hieman outoa edes rinnastaa rakkauden määrää ja kotona viihtyvyyttä keskenään. Ja aikaisemminkin olen tämän todennut, että lähes kolmen vuoden kotiäitiyttä ei osaa kuvitella kuin sellainen, joka on ollut lähes kolme vuotta kotiäitinä. Ei siis edes sellainen, joka on ollut kotiäitinä vuoden tai kaksi. Toki kotiäitiyteni jatkuu edelleen puolikkaalla viikolla, sillä M on päiväkodissa vain 20 tuntia viikossa.

Toki ihmiset ovat erilaisia: toiset keksivät kotona puuhasteltavaa viikon jokaiselle päivälle, toiset eivät. Eikä se mielestäni ole mikään äitiyden mittari. Niinpä pian arkiviikkoihimme alkoi ilmaantua harrastuksia. Ensin aloimme käymään seurakunnan perhekerhossa. Sen jälkeen, kun poika oli noin puolitoistavuotias, aloitimme värikylpyharrastuksen ja se olikin erityisen mukavaa! Olen huomannut, että poikani tykkää hirmuisesti kaikesta hieman taiteellisesta ja musikaalisesta touhuilusta. Muskarin aloitimme myös ja poika oli siellä aina enemmän kuin innoissaan! Myös isänsä kanssa hän aloitti yhden harrastuksen viime syksynä: nallepainin. Koin, että lapselle on hyvin tärkeää ja mieluisaa, kun hänellä on myös isin kanssa joku ihan oma juttunsa ja näin se on näyttänytkin olevan. Niin innoissaan hakee aina nallepainikassin kodinhoitohuoneesta eteiseen, kun lähdön aika koittaa. Kun tulevat kotiin ja kyselen, mitä siellä nallepainissa tehtiin, kuuluu joskus vastaus Ne on miesten juttuja! Ei yhtään isältään opittu lausahdus… :D

Vielä jouluun asti viikoissamme oli siis neljänä päivänä harrastuksia; vain maanantaisin oli harrastusvapaapäivä (ja viikonloppuisin). Ehkä muistattekin, että vauvauinnissa kävimme ensimmäisen vuoden, jonka jälkeen jatkoimme perheuintiin. Poika ei kuitenkaan koskaan tykännyt olla perheuinnissa: eri allas, hyvin kylmä vesi, hyvin eri-ikäisiä osallistujia jne. 3-4 kuukautta yritimme, kunnes luovutimme ja päätimme käydä uimassa vain ominpäin – ei tietenkään huono ratkaisu tämäkään ja poika rakastaakin käydä uimassa. Viimeksi pulikoimme viikonloppulomalla Kalajoella.

Mielestäni tuo neljä harrastusta viikossa ei ollut liikaa kotihoidossa olevalle lapselle. Nyt kun päiväkodista tuli osa arkeamme, lähes kaikki harrastukset jäivät pois. Nallepaini jatkuu ja perhekerhossakin tulemme aina silloin tällöin käymään, muuten on hyvä näin. Mielestäni pojalle riittää, kun hän on kolmena päivänä viikossa päiväkodissa. Päiväkotipäivien illat haluan rauhoittaa kotoiluun ja oman perheen kesken oleiluun, sillä 6-7 tuntia päiväkodissa on vajaa kolmevuotiaalle raskasta, vaikka hän kuinka nauttisi siellä olla. Haluan tarjota hänelle myös sellaisia päiviä, kun aamuisin kotoa ei tarvitse lähteä mihinkään.

Jotta tästä ei tule aivan valtavan pitkää stooria, jätän nuo päiväkotikuulumiset ihan omaan postaukseensa. Kun tässä on vielä hetki kulunut, kirjoittelen sitten, miten päiväkotiarkemme on lähtenyt sujumaan!

Sain kysymyksiä myös ruokailun suhteen; miten ruokailut sujuvat ja syökö poikamme itse. Muistelin näitä juttuja ja tuntui jotenkin niin hassulta, miten jotkut asiat vain unohtuvat! Olin unohtanut esim. sellaisen asian, että kun poikamme alkoi syömään itse ruokansa, tulikin siihen yhtäkkiä joskus ennen kahta ikävuotta täysi stoppi. Siirryimme sitten taas syöttämiseen, eipä siinä muu auttanut. Olen huomannut, että olen tällaisissa asioissa aika rento äiti. Että jos tulee takapakkia, niin mitä sitten. Se on vain vaihe enkä stressaa asialla yhtään. Niin kävi tämänkin kanssa, että yhtäkkiä poika vain alkoi syömään itse. Toki häntä siihen kannustettiin, mutta mitään numeroa en asiasta missään vaiheessa tehnyt. Nyt en enää edes muista, missä iässä hän alkoi syömään itse. Olisikohan ollut viime kesänä, kun oli täyttänyt kaksi vuotta? Tosiaan hyvin syö itse lusikalla ja on juonut lasistakin jo niin pitkään, että en enää edes muista. Ruokalappua kyllä vielä tarvitaan, sillä pikkaisen on sellaista lusikka takakenossa -asentoa havaittavissa :D. Tähän vaikuttaa suuresti se, että poika selvästi vielä aavistuksen miettii, kummalla kädellä hommat hoitaisi. Syöminen hoituu sekä oikealla että vasemmalla kädellä, mutta kyllä se lusikka useimmiten kuitenkin vasempaan käteen päätyy. Itsestäni tuntuu joskus hankalalta oikeakätisenä opettaa vasenkätiselle, miten asioita tehdään… Pääasia, että löytyy se itselleen luontevin puoli, sama kumpi se on.

Nirsoilusta… Muistan, miten syksyllä 2015 (poika oli silloin vuosi ja neljä kuukautta) iloitsin, että onpa meillä helppo lapsi: syö mitä tahansa ja ihan samaa ruokaa meidän kanssamme. Nooh, kovin pitkään tuota ei kestänytkään, sillä yhtenä päivänä se vain loppui kuin seinään. Sen jälkeen ruokavaihtoehdot supistuivat melkoisen vähiin. Alkuun ylivoimaisesti lempparein oli makaronilaatikko. Myös spagetti ja jauhelihakastike maistui erittäin hyvin, samoin joku perus peruna ja kastike -yhdistelmä. Keitoista parhaiten maistui jauhelihakeitto tai jokin kalakeitto. Herne-, pinaatti-, kasvissosekeitot sun muut aiheuttivat yökkäysrefleksin, jos ensimmäinen lusikka ylipäätään suuhun asti pääsi. Huh huh noita aikoja, ei ole ikävä!

En muista kuinka pitkään tuota vaihetta kesti, jopa vuoden verran kuitenkin. Myös leivänpäälliset katosivat tuolloin; leivän päälle kelpasi vain voi. Nyt leivän päälle on kelpuutettu jopa juusto ja tuorekurkku! Kasvikset maistuivat tuon vuoden aikana myös heikonlaisesti. Puhuin näistä asioista kaksivuotisneuvolakäynnilläkin. Terveydenhoitajan mielestä oli jo hyvin, kun sentään porkkana, maissi, herneet ja punajuuri maistuivat… Lohduttauduin sillä :D. Myös hedelmiä ja marjoja poika on syönyt aina hyvin.

Sitten yhtäkkiä tuossa loppuvuodesta poika alkoi maistella uusia juttuja; osoitti aivan eri tavalla uteliaisuutta ja kiinnostusta eri ruokia kohtaan ja kyseli, mitä ne ovat ja maistoi aina edes pikkuriikkisen. Kehuin aina, kun edes kerran maistoi. Tuon nirsoilukauden aikanakin tarjoilin pojalle eri ruokia, sillä muistin terveydenhoitajan kaksivuotisneuvolassa lausumat sanat: Jos tarjoat hänelle vain sitä makaronilaatikkoa, hän syö vain makaronilaatikkoa. Niin yksinkertaistahan se on. Niinpä tein eri ruokia vaihtelevasti, mutta pidin huolen siitä, että saman päivän aikana olisi ainakin toinen lämmin ateria hänen lemppariaan, jotta sai joka päivä kuitenkin syödyksi. Eikä peräkkäisinä päivinä tarjottu niitä hänen ”inhokkejaan”. En ollut huolissani, vaikka söi joskus vain vähän. Kaikista ruuista ei tarvitse tykätä, mutta kaikkia ruokia täytyy maistaa. Kuukausi sitten istuimme pöydässä 45 minuuttia huutoa kuunnellen, kunnes poika antoi periksi ja maistoi yhden lusikallisen kanaa ja riisiä ja pääsi sitten pöydästä pois. Seuraava Mää en syö, en halua! -kerta meni jo huomattavasti kivuttomammin ja maistoi heti sen yhden lusikallisen, ilman huutokonserttia. Nämä tällaiset tilanteet vaativat pitkää pinnaa ja periksiantamattomuutta! Meidän perheessämme mies antaa helpommin periksi, koska ei jaksa kuunnella kiukuttelua ja poika on oppinut sen, että isiä on helpompi pomputtaa. Minun kohdallani luovuttaa helpommin, koska tietää, että minä en kiukutteluista juuri hätkähdä eikä kiukuttelulla saa tahtoaan läpi. Vauva-aikana en olisi voinut kuvitellakaan, että näin sitä itsekin tässä kasvaa ja kehittyy; silloin kun tuntui, että haluaisi hemmotella lapsen pilalle eikä koskaan itkettää, mutta eipä sellainen kummoinen kasvattaja olisi. Hätäitku on toki täysin eri asia kuin kiukutteluitku, hätäitkuun reagoidaan aina! Noissa tilanteissa täytyy vain ajatella maalaisjärjellä ja muistaa, että lapsi ei kiukutteluitkusta rikki mene. Hänelle ei tapahdu mitään, jos hän saa pienet itkupotkuraivarit, kun ei saa tahtoaan läpi, mutta mitäs jos hän sillä tavalla saisikin tahtonsa läpi? Mielestäni se olisi niin paljon pahempi juttu kuin pienet raivokohtaukset! Ja ennen kaikkea; rajat luovat lapselle turvallisuudentunnetta.

Tää on niin tätä: kun jostain innostuu kirjoittamaan, lähtee juttu ”pikkuriikkisen” rönsyilemään… Siihen nirsoiluun palatakseni; vieläkin sitä on ruuan suhteen havaittavissa, mutta tätä nykytilannetta pidän normaalina pienen lapsen kohdalla. Nyt hän kuitenkin syö monipuolisemmin kuin vielä puoli vuotta sitten eikä tässä mikään kiire näiden asioiden kanssa ole, hiljaa hyvä tulee!

Meidän tomera pikkumies on luonteeltaan hyvin iloinen, hyväntuulinen, reipas, nauravainen, sosiaalinen, puhelias, huumorintajuinen, herkkä ja empaattinen. Kärsivällisyyttä ei ole juurikaan suotu, mutta eipä ole äidilleenkään ja hyvin on kohta 35 vuotta pärjätty :D. Poika kohtelee muita lapsia hyvin, mutta uskon, että osaa myös tarpeen tullen pitää puolensa. Kaksi sellaista ominaisuutta, joita pidän elämässä tärkeinä.

Naureskelemme miehen kanssa aina silloin tällöin, miten hän näyttää niin kovasti isältään, mutta on luonteeltaan niin kovasti kuin äitinsä. Huvittuneisuutta aiheuttaa sellaiset pienet ominaisuudet, joiden huomaan tulevan suoraan minulta, esimerkiksi tarkkuus. Tiettyjen juttujen vain täytyy olla tietyllä tavalla, ei sitä tarvitse sen kummemmin selitellä, heh! Vaikkapa sellainen tietty pikkutarkkuus, jonka huomaan pojassani aina silloin, kun hän astelee keittiöön. Jos yksikin laatikko on raollaan, se täytyy ensimmäisenä laittaa kiinni. Ymmärrän niin hyvin :D. Toinen esimerkkinä mainittava piirre on hyvämuistisuus ja tarkoitan tässä nyt sellaista ihan älyttömän hyvää muistia, jollaisen koen itsekin omaavani. Jokin puoli vuotta sitten tapahtunut asia on edelleen muistissa kuin eilinen. Muistaa sieltä jopa ihan pieniä yksityiskohtia! Pelasimme yhtenä iltana piiiiitkästä aikaa Kimbleä ja poika tokaisi, että haluaa syödä mandariinin. Hetken ihmettelin tuota, mutta sitten muistin, että olimme aiemmalla pelikerralla mutustelleet mandariinia! Omaa siis hyvin vahvan asioiden assosiaation. Tällaisia esimerkkejä on vaikka ja kuinka!

Nauratti muuten, kun huomasin lähes päivälleen vuodentakaisen postaukseni: Pikkumiehen kuulumisia. Sellaista meillä oli vuosi sitten! Ja sielläpä tuli juurikin se makaronilaatikkokin mainittua eli nirsoilut olivat arkipäivää. Onneksi nyt jo paremmalla mallilla tuonkin suhteen, kunnes tulee taas joku seuraava vaihe/kausi… ;D Mites teillä, kuulostaako yhtään tutulta?