Hei te samankaltaisessa elämäntilanteessa elävät; kuinka usein törmäätte Onko jo toinen tulossa? -kysymyksiin? Olen nimittäin tässä itsekseni hämmästellyt erästä seikkaa… 

Että mikä siinä on, kun alat seurustelemaan ja olette seurustelleet ehkä jopa-jo-kokonaisen vuoden, niin kyselyitä alkaa tulemaan: millos niitä häitä tanssitaan?

Mikä siinä on, kun rakennatte taloa ja olette vasta muuttaneet (mikä ei todellakaan tarkoita sitä, että kaikki on valmista, kun on pihahommat sun muut…), niin heti alkaa kyselyitä satelemaan: millos teillä niitä pikkuaskeleita kuullaan?

Ja ei, sekään ei riitä, että pulla on jo uunissa. Sitten kysellään jatkuvasti, kumpi sieltä on tulossa ja sitä sukupuolta arvuutellaan aamusta iltaan. Nimiä toki myös. Lähellä laskettua aikaa tietysti asiaankuuluvat joko nyt, entä tänään, no huomenna jo varmasti…

Nämä eivät kuitenkaan ole läheskään pahimmasta päästä. Kun taas sitten esikoinen on syntynyt, erehdyt luulemaan, että nyt saa olla uteluilta rauhassa, nythän meillä on tämä kullanmuru. Kunnes lapsi lähestyy vuoden ikää ja kyselyt alkavat. Joko on toinen tulossa? No ainakin työn alla? Tuollaisen kysymysparin sain taannoin eräältä puolitutultani; kuusikymppiseltä mieheltä ja olin lentää selälleni. Oikeastiko ihmiset kyselevät tällaisia lähes tuntemattomilta ihmisiltä? Tai ehkä vielä pahempaa: läheisiltään? Me olemme miehen kanssa olleet todella onnekkaita, sillä meidän lähipiirimme ei ole meiltä koskaan moisia udellut, mutta kyllä tuota tapahtuu ja meihinkin kohdistuu, juuri noiden puolituttujen suunnalta. 

Yleensähän nuo tulee otettua ihan huumorilla ja naureskeltua, mutta samalla mielessä käy myös, että on se aika tunkeilevaa eikä tulisi kyllä omaan mieleen udella vastaavaa. Lapsiasiat ovat hirmuisen henkilökohtaisia eikä kysyjä voi koskaan tietää, miten arka paikka se on sille, jolta asiaa kysytään tai udellaan. Mielestäni on myös hyvä muistaa, että se, että perheessä on jo yksi lapsi, ei tarkoita sitä, että perheeseen automaattisesti syntyy toinen tai useampi lapsi lisää. Toiset valitsevat tämän tien itse, mutta on myös hyvä pitää mielessä, että joskus lapsiluku jää yhteen, omasta tahdosta riippumatta. Se, että saa yhden lapsen, ei mitenkään ratkaise sitä, että voi saada useita lapsia. 

Yritin etsiä tähän erästä lehtiartikkelia, johon törmäsin pari kuukautta sitten, mutta en harmikseni sitä enää löytänyt. Siinä oli kirjoitettu hyvin siitä, miten kahden vuoden ikäero lapsilla ei ole ihmislajille terveellisin vaihtoehto, vaan vähintään kolmen vuoden ikäero olisi parempi. Sekä fyysisen että henkisen jaksamisen kannalta. En uskalla tuosta artikkelista enempää tähän kirjoittaa, kun ei ole lähdettä muistissa, mutta se oli tosi hyvin kirjoitettu ja nyökyttelin useassa kohtaa. Ehkä joku teistäkin luki sen?

Olen nimittäin tässä viimeisen puolen vuoden ajan kiinnittänyt huomiota myös siihen, miten kahden vuoden (tai vielä pienempi!) ikäero lapsilla tuntuu olevan lähes vakio. Kun esikoinen täyttää kaksi vuotta, on äidillä sylissään joko vauvamaha tai sitten vauva. Jos ihan rehellisiä ollaan, tunnen välillä paineitakin tuosta. Täytyisikö meilläkin olla niin, kun melkein kaikilla muillakin? Aivan kuin niin kuuluisi olla ja jos ei ole, olemmeko muka jotenkin omituisia? Olenko jotenkin äärimmäisen itsekäs, jos tahdon päästä helpommalla ja tahdon muistaa näistä vuosista myöhemminkin jotain muutakin kuin sumua? Jos tahdon nauttia esikoisestani mahdollisimman paljon enkä vielä jakaa huomiotani toiselle lapselle? Jos tahdon muistaa myös mahdollisen kuopukseni vauva-ajasta asioita ilman, että se menee ”siinä sivussa”. Toki tiedostan erittäin hyvin, että lasten ajankohtaa/lukumäärää ei tuosta noin vain päätetä, se lopullinen päätös asiasta on aina ylemmän voiman käsissä ♥.

Tällaisia ajatuksia on kuitenkin viime viikkoina mielessäni pyörinyt ja nyt tuntui, että ne täytyy päästää ulos! Olenko ajatusteni kanssa yksin?