Löysin tämän kuvaparin ja oi miten paljon muistoja se toikaan mieleeni! Viime syksystä, kotipäivistä, pojan ensiaskeleista ja kävelemään oppimisesta. Odottelimme talvea ja lunta, mutta lähes päivittäin satoi vettä. Kuvasta on aikaa hieman vajaa vuosi. Poikamme oppi kävelemään vuoden ja neljän kuukauden ikäisenä. Hyvin tarkalleen vuosi sitten (tänään hän muuten täyttää kaksi vuotta ja neljä kuukautta ♥).

Sain miljoona kysymystä aiheesta, ennen kuin poika oli valmis tähän uuteen, merkittävään taitoonsa. En stressannut asiaa yhtään, en edes silloin, kun yksivuotisneuvolasta saimme lähetteen fysioterapiaan, koska pojan liikkuminen oli ”hieman keskiarvoa jäljessä”. Ymmärrän, että tuo voi olla stressiä aiheuttava asia monelle esikoisen äidille. Itse suhtauduin asiaan kuitenkin ihan positiivisesti ja ajattelin, että ihan hyödyllistä mennä fysioterapiaan, jos saisimme sieltä miehen kanssa tietoa, voimmeko jotenkin rohkaista poikaa kävelemään. Konttaaminenkin oli oma ohjelmanumeronsa… Poika osasi kyllä kontata, mutta liikkui mieluiten ihanalla pepputyylillään eikä neuvolassa halunnut kontata, joten eivät tainneet uskoa meitä vanhempia tässä asiassa :D. 

Joka tapauksessa, kävimme fysioterapiassa kerran ja saimme sieltä muutaman liikkeen, joita harjoittaa kotona. Niillä olikin selvästi rohkaiseva vaikutus poikaan ja hän alkoi hyvin pian liikkeiden harjoittamisen jälkeen liikkumaan rohkeammin. Fysioterapeutti tuli samaan lopputulokseen kuin minäkin: poika oli vain hyvin varovainen luonne ja sellainen pieni perfektionisti, joka halusi olla 100 % varma ettei kaadu ennen kuin ottaa ne ensiaskeleensa. Ja niin se eräänä iltapäivänä ruokapöydän tuolilla istuessani tapahtuikin: hän otti pienen askeleen minua kohti ja istahti pyllylleen maahan :). En ikinä unohda sitä innostuneen jännittynyttä katsetta, jonka hän minuun tuolloin loi. Siinä innoissani hihkuin ja niin hän otti askeleita vielä useita saman illan aikana. Tuosta kuukausi eteenpäin enkä enää edes muistanut aikaa, jolloin hän ei kävellyt!

Halusin kirjoittaa tästä muutamastakin eri syystä. Ensinnäkin, lapsessa ei välttämättä ole mitään vikaa, vaikka hän lähtee ”keskiarvoa” myöhemmin kävelemään. Passitus fysioterapiaan ei ole mikään toteamus, että teidän lapsessanne on jotain vikaa. Se on vain lapsen parhaaksi ja siellä tarkistetaan, ettei ole mitään rakenteellista estettä, miksi liikkeet tulevat hieman myöhemmin. Jokainen lapsi (kuten aikuinenkin) on yksilö ja jokainen kehittyy omaan tahtiinsa. Toinen kävelee kahdeksan kuukauden iässä, toinen vasta kahdeksan kuukautta myöhemmin. Yleensä näistä taidoista toinen tulee ensin: joko motorinen tai kielellinen kehitys. Meillä on alusta lähtien menty tuo kielellinen kehitys edellä ja hiljaisia hetkiä ei olla kyllä aikoihin koettu. Jos ei keksitä puhuttavaa, sitten lauletaan! Itseäni on hämmästyttänyt esimerkiksi se, miten pienestä pitäen lapsi osaakaan jo taivuttaa sanoja!

Poika laulaa mm. aakkoslaulua jo hyvin tunnistettavasti englanniksi (sanojen merkitys tuskin on auennut, mutta kyllä ne tunnistaa :D) ja eilen illalla häntä yövaatteisiin pukiessani yllätyin taas. Hän lauloi selvästi jotain enkelilaulua ja tunnistinkin sävelen pian. Niinpä aloin laulamaan Maan korvessa kulkevi lapsosen tie… ja tuo pieni rakas lauloi mukana. Siinä me sitten oltiin; äiti kasvot kyyneleistä märkinä ääni väristen Suojelusenkeliä laulaen ja pyjamassa oleva poika hokemassa äiti nauraa! Hän ei mielellään katsele kyyneleisiä silmiä, joten yrittää aina saada sen vaihdettua nauruksi, heh. Tuo laulu tuli yllätyksenä siksi, että minä en ole sitä pojan kastejuhlan jälkeen laulanut, sillä itken aina sen kuullessani tai sitä laulaessani (tai jopa vain sen sanoja lukiessani :D), mutta äitini on laulanut sitä pojalle, joten hän muistaa sanat sitä kautta. Oli niin liikuttava hetki, että tuon muistan kyllä pitkään! ♥ Ja siinä kuulkaas unohtui aika monet uhmakohtauspäivät… Kyllä, se on nyt saapunut tähänkin osoitteeseen, mutta palataan aiheeseen jonain toisena päivänä ;). 

Missä iässä teillä on nautittu ensiaskeleista ja puheesta?