Huh hah hei! Täällä kuulkaas mennään taas niin tukka putkella aamusta iltaan! Tosin eilen oivalsin, että eivät nämä hommat tekemällä lopu, joten joskus voisi vain olla, mutta kun ei pysty. Takaraivossa jyskyttää tekemättömät työt ja jos jonain päivänä jätän ne tekemättä, tiedän jo etukäteen, että seuraavana päivänä hommia on tuplasti. Näin ollen tuntuu mieluisimmalta paiskia hommia niska limassa päivittäin :D. Ja puhun nyt työasioistani, joiden lomaan pitäisi ehtiä sovittaa jotain muutakin, esim. kotihommia…
Viikonloppuna Tampereen reissulta tarttui mukaan hieman lisäsäilytystilaa työhuoneeseeni ja mies kokosikin ne aamulla. Kyllä nyt alkaa kuulkaas hommat sujumaan, kun kaikenlaista saa ihan tähän käden ulottuville! Vielä pientä hienosäätöä ennen kuin viitsin ikuistaa näkymiä kamerallekin. Mutta oi miten ihanaa tässä työpöydän ääressä on nyt istuskella, kun päivä päivältä pöytä tyhjenee ja näkyy hieman jopa pöydän kanttakin, heh! Tästä voi mietintätauoilla vaikka vilkuilla ulos tiellä liikkujia, höyryävä kupponen kädessä ♥. Villasukatkin ovat valmiina viereisessä korissa, sillä aina joskus niillekin tulee tarvetta!
Tässä muutamia arkiräpsyjä viime päiviltä Instagramin puolelta. Vinkkinä, että kannattaa seurailla sielläkin, sillä tällä viikolla siellä tulee tapahtumaan jotain superkivaa! ;)
En mä milloinkaan opi! Kirjoitin nimittäin jokin aika sitten, että pojan pahin kissavaihe on ohitse; enää ei vedetä hännästä. Nojuuei, mutta siitä postauksesta seuraavana päivänä alkoi jokin toinen vaihe ja nykyään tehdään kaikkea muuta. Nostetaan kissa ilmaan tavalla, jolla ei todellakaan saisi ja loikataan maassa makaavan kissan yli jne. Täällä ollaan kurkku lähes käheänä, sen verran saa kauhusta itsekin välillä kiljahdella. Kissat kestävät, mutta en tiedä, kestänkö minä… En sitten enää edes mainitse, kun tämä vaihe on jonain päivänä ohitse :).
Vaikka tuo pieni poikamme onkin välillä melkoinen pikkuveijari, on hänellä myös se hyvin herkkä puolensa (ja onneksi siitä pääsevät usein osallisiksi myös kissat). Tampereen lomaltamme mieleeni päällimmäiseksi jäi se, kun makasin lauantaina alkuillasta hotellihuoneessamme valtavan pääkivun kourissa. Poika kävi isänsä kanssa kaupassa ja sieltä tultuaan tuli luokseni sanoen hyvin lempeällä äänellä heippa kulta äiti. Voi rakkaus, vieläkin tulee tippa linssiin, kun tuota muistelen. En tiedä, onko edes mitään kauniimpaa ja kultaisempaa ♥.
Tuosta huomaan, miten tehokkaasti hän oppii siitä, miten hänelle itselleen puhutaan. Kulta-sana on tarttunut, sillä itse kutsun häntä enemmän sanalla kulta kuin hänen omalla nimellään. Niin se on ollut alusta lähtien, se vain tulee niin automaattisesti ja onpa pari kertaa kaupassa hieman hävettänytkin :D. Onko teidän pienellä jokin hellyttelynimi?
Niin nauratti tuo kertomus. Kulta sanalla minäkin tyttöäni usein kutsun. Hän myös hokee ”voi äiti kulta” ja ”äitiii-mitä kulta” Aamulla herätessään,kaupassa, missä vain.. Monesti olen katseita kaupassa saanut. Mutta niin suloista, kun hän sen omalla tavallaan sanoo.
Oi mikä ihana tyttönen! :D Minuakin nauratti hänen sanomisensa, todella suloista ♥.