Hei te samankaltaisessa elämäntilanteessa elävät; kuinka usein törmäätte Onko jo toinen tulossa? -kysymyksiin? Olen nimittäin tässä itsekseni hämmästellyt erästä seikkaa…
Että mikä siinä on, kun alat seurustelemaan ja olette seurustelleet ehkä jopa-jo-kokonaisen vuoden, niin kyselyitä alkaa tulemaan: millos niitä häitä tanssitaan?
Mikä siinä on, kun rakennatte taloa ja olette vasta muuttaneet (mikä ei todellakaan tarkoita sitä, että kaikki on valmista, kun on pihahommat sun muut…), niin heti alkaa kyselyitä satelemaan: millos teillä niitä pikkuaskeleita kuullaan?
Ja ei, sekään ei riitä, että pulla on jo uunissa. Sitten kysellään jatkuvasti, kumpi sieltä on tulossa ja sitä sukupuolta arvuutellaan aamusta iltaan. Nimiä toki myös. Lähellä laskettua aikaa tietysti asiaankuuluvat joko nyt, entä tänään, no huomenna jo varmasti…
Nämä eivät kuitenkaan ole läheskään pahimmasta päästä. Kun taas sitten esikoinen on syntynyt, erehdyt luulemaan, että nyt saa olla uteluilta rauhassa, nythän meillä on tämä kullanmuru. Kunnes lapsi lähestyy vuoden ikää ja kyselyt alkavat. Joko on toinen tulossa? No ainakin työn alla? Tuollaisen kysymysparin sain taannoin eräältä puolitutultani; kuusikymppiseltä mieheltä ja olin lentää selälleni. Oikeastiko ihmiset kyselevät tällaisia lähes tuntemattomilta ihmisiltä? Tai ehkä vielä pahempaa: läheisiltään? Me olemme miehen kanssa olleet todella onnekkaita, sillä meidän lähipiirimme ei ole meiltä koskaan moisia udellut, mutta kyllä tuota tapahtuu ja meihinkin kohdistuu, juuri noiden puolituttujen suunnalta.
Yleensähän nuo tulee otettua ihan huumorilla ja naureskeltua, mutta samalla mielessä käy myös, että on se aika tunkeilevaa eikä tulisi kyllä omaan mieleen udella vastaavaa. Lapsiasiat ovat hirmuisen henkilökohtaisia eikä kysyjä voi koskaan tietää, miten arka paikka se on sille, jolta asiaa kysytään tai udellaan. Mielestäni on myös hyvä muistaa, että se, että perheessä on jo yksi lapsi, ei tarkoita sitä, että perheeseen automaattisesti syntyy toinen tai useampi lapsi lisää. Toiset valitsevat tämän tien itse, mutta on myös hyvä pitää mielessä, että joskus lapsiluku jää yhteen, omasta tahdosta riippumatta. Se, että saa yhden lapsen, ei mitenkään ratkaise sitä, että voi saada useita lapsia.
Yritin etsiä tähän erästä lehtiartikkelia, johon törmäsin pari kuukautta sitten, mutta en harmikseni sitä enää löytänyt. Siinä oli kirjoitettu hyvin siitä, miten kahden vuoden ikäero lapsilla ei ole ihmislajille terveellisin vaihtoehto, vaan vähintään kolmen vuoden ikäero olisi parempi. Sekä fyysisen että henkisen jaksamisen kannalta. En uskalla tuosta artikkelista enempää tähän kirjoittaa, kun ei ole lähdettä muistissa, mutta se oli tosi hyvin kirjoitettu ja nyökyttelin useassa kohtaa. Ehkä joku teistäkin luki sen?
Olen nimittäin tässä viimeisen puolen vuoden ajan kiinnittänyt huomiota myös siihen, miten kahden vuoden (tai vielä pienempi!) ikäero lapsilla tuntuu olevan lähes vakio. Kun esikoinen täyttää kaksi vuotta, on äidillä sylissään joko vauvamaha tai sitten vauva. Jos ihan rehellisiä ollaan, tunnen välillä paineitakin tuosta. Täytyisikö meilläkin olla niin, kun melkein kaikilla muillakin? Aivan kuin niin kuuluisi olla ja jos ei ole, olemmeko muka jotenkin omituisia? Olenko jotenkin äärimmäisen itsekäs, jos tahdon päästä helpommalla ja tahdon muistaa näistä vuosista myöhemminkin jotain muutakin kuin sumua? Jos tahdon nauttia esikoisestani mahdollisimman paljon enkä vielä jakaa huomiotani toiselle lapselle? Jos tahdon muistaa myös mahdollisen kuopukseni vauva-ajasta asioita ilman, että se menee ”siinä sivussa”. Toki tiedostan erittäin hyvin, että lasten ajankohtaa/lukumäärää ei tuosta noin vain päätetä, se lopullinen päätös asiasta on aina ylemmän voiman käsissä ♥.
Tällaisia ajatuksia on kuitenkin viime viikkoina mielessäni pyörinyt ja nyt tuntui, että ne täytyy päästää ulos! Olenko ajatusteni kanssa yksin?
Kyllä, oksettavuuteen asti tuota on kuulunut. Ja nyt kun tyttö on 2,5v niin onkin maha pystyssä ja la elokuussa. Ja vielä karmeammaksi tämän tilanteen tekee, että tämä on ihan puhdas vahinko tämä toinen. Olin jo sitä mieltä että yksi riittää kiitos, mutta toinen ilmoittikin tulostaan ja on ollut melko kriisikin. On lähinnä tehnyt mieli oksentaa kaikkien vauvaonnittelijoiden päälle ja nykiä turpaan niitä miehiä jotka naureskelee asiasta että ”hehheh, tehän ootte olleet aikaansaavia”. Kaikesta huolimatta tuleva lapsi on rakastettu, mutta paljon on pitänyt ja pitää tehdä omien ajatusten, pelkojen ja ahdistusten kanssa töitä, että tästä selvitään edes jotenkin.
Voi että, harmillista kuulla. En tietenkään tiedä, mitä teillä on tuossa taustalla, kun asia pelottaa ja ahdistaa, mutta toivon että voit nauttia loppuraskaudesta ja etenkin ihanasta pienestä pojastasi heti hänen syntymästään saakka. Hän on niin valtavan arvokas lahja!
Kaikkea hyvää teille, Emilia ♥
Olen itse pohdiskellut samoja asioita. Jopa keskenmenon jälkeen näitä kommentteja riitti. Milloin kysyttiin syytä tapahtumaan, milloin kehoitettiin topakasti vaan heti yrittämään toista, milloin taas huokaistiin että mahtaa nyt tuntua pahalta. Takanapäin oli vakavissaan jotkut olleet sitä mieltä, että raskaus oli keskeytetty, mutta halusivat sääliä osakseen, niin valehtelivat että meni kesken. Sitten alkoi utelu että mihin se sikiö on haudattu. Voivoteltiin että se raukka ei sitten sitä hetkeä elänyt, että olisi ehditty kastaa ja antaa nimi. Yritin selittää että kyllä me hänet nimesimme, mutta se ei kuulemma ole sama asia. Nämä ihmettelijät ovat pääasiassa nuorehkoja ihmisiä, joilta ilmeisesti puuttuu tunneäly kokonaan. Vanhemmat ihmiset, joilla on takanaan yhtä ja toista elämänkokemusta, myötäelivät hiljaa.
Kun uusi tulokas sitten saapui, kaikki onnittelivat iloisina, samoin seuraavasta. Kolmannesta ei enää innostuttu ja kun ilmoitimme neljännen vauvan tulosta, reaktiot olivat tyyliin pankaa jo putket poikki, veronmaksajien rahoille on parempaakin käyttöä kuin lapsilisät. Sepäs nosti odottavan äidin mielialaa!
Lasten ulkonäköä, painoa, puhetyyliä, ärrä tai ässävikaa on Suomessa ilmeisesti luvallista ääneen päivitellä lapsen kuullen.
Voi kun joku puhuisi vanhaan tyyliin säästä ja kesän kärpäsistä, mutta toisen ihmisen loukkaaminen tuntuu olevan tätä päivää. Ja jos sanot, että tuo utelu tai kommentointi ei tunnu hyvältä, saa niskaansa melkoisen ryöpyn…on se kumma ettei rehellistä puhetta kestä. Minä en ole mikään jenkki small talk ihminen, vaan sanon asiat just niinkuin ne on.
Että tämmöistä. Kiitos, ja anteeksi!
Järkyttävää, oikeasti! Tässä tyrmistyin reaktioista keskenmenoonne sekä tuosta lapsen arvostelemisesta hänen kuullen. Sanaton…
Joo, tutulta kuulostaa! Ensin kysellään ”Koskas menette kihloihin” sen jälkeen ”Koskas häät” sitten alkaa ”no koskas niitä lapsia” ja kun ensimmäinen syntyi niin ei kyllä kyselty seuraavan perään kun tulin uudelleen (suunnitellusti) raskaaksi suht pian (ikäero 1v 4kk) kun ajattelin että parempi kerralla mennä kummankin kanssa alkuvaiheet läpi että samaan aikaan sitten myös helpottuu ja ei tarvitse enää aloittaa uudelleen :D Mutta, nyt sitten kun lapset on jo koululaisia niin kysellään että josko se Iltatähti vielä tulisi… Juu ei. Eikö mikään riitä? :)
Heh, eivät ehtineet siihen väliin kysymyksineen, kun oli seuraava jo tulossa :D. Ymmärrän hyvin tuon, että kaikki hankalat vaiheet vaan samaan syssyyn, heh! Mulla ehkä siten, että kerätään tässä välissä hieman voimia seuraavan tissitakiaisen saapumiseen… :D (Jos sellainen meille suodaan ♥)
Iltatähti – repesin! Eli sekin kyselykausi on vielä odotettavissa tai no meitä taitaa ikä jo sitten suojella, kun se olisi meidän kohdallamme ajankohtaista :D.
Voi, kun kuulostaa perin tutulta! Mentiin kihloihin 3 vuotta seurustelun aloituksen jälkeen ja saatiinkin sen jälkeen seuraava kolme vuotta kuunnella koska naimisiin-kyselyjä. Sen jälkeen 4 piinallista vuotta koska hankitte (ja kyllä, nimenomaan hankitte) kyselyjä ja melkein kolme vuotta koska toinen lapsi kyselyjä. huoh… alkoi olla väsyttävää moinen. Eihän suurin osa sitä tahallaan tai loukatakseen tee, mutta kun tarpeeksi monta kyselyä tulee, niin eihän sitä jaksa moista.
Ja mitä ikäeroon tulee, niin vajaa 3 vuoden ikäero oli sopiva meille sisarusten ikäeroksi. Suorastaan kylmää ajatella, että meidän nyt kaksivuotiaan kuopuksen lisäksi olisi vauva talossa. Ei kiitos! :-D
”Eihän suurin osa sitä tahallaan tai loukatakseen tee, mutta kun tarpeeksi monta kyselyä tulee, niin eihän sitä jaksa moista.” – Just näin! Se on se toisto, mikä ärsyttää ja väsyttää! Eihän siinä, jos ne kysymykset kuulisi pari kertaa, mutta kun ne jatkuvat vuosia…
Repesin tuolle viimeiselle! :D
Jotenkuten tutulta kuulostaa. Meillä niitä uteluita tuli ehkä ekat 10 vuotta ja sitten ne hiipuivat kun ihmiset alkoivat varmaan ajattelemaan ettei noille lapsia tule ollenkaan. Oltiin taidettu olla 15 vuotta jo yhdessä ja naimisissakin reilu 4 vuotta ennenkuin esikoinen syntyi :)
Meillä on lapsilla aikalailla tasan 2 vuotta ikäeroa, josta mainitsitkin ;) Me ajateltiin aluksi, ettei edes tiedä tuleeko meille lapsia. Sit esikoisen synnyttyä ajateltiin, että yksi on hyvä. Toinen tuli sitten kuitenkin ihan suunnitellusti. Mutta yksikin lapsi on kuule oikein hyvä määrä. Joten älä ota paineita! Kaikki tekee miten parhaaksi näkee. Meille yksikin lapsi on ollut jo lahja erinäisten ongelmien takia, joten kahdesta en ole uskaltanut koskaan edes haaveilla. Mites se kolmas?! ;) Mut hei, kaikki omalla tyylillään ja on aivan yhtä oikein panostaa siihen yhteenkin lapseen kunnolla kuin hankkia niitä sit enemmänkin lyhyellä aikavälillä ja kulkea ehkä sitten vähän sumussakin ne ensimmäiset vuodet. Etenette asiassa siten, mitä oma sydän sanoo ❤️
Kiitos kivoista sanoistasi, Kaisa! ♥
Itse olen täysin varma halustani ja toiveestani saada lisää lapsia, mutta montako ja milloin – sitä en tiedä :).
Aivan kuin olisin itse kirjoittanut tämän tekstin!! Olen pohtinut samoja asioita. Olen sanonut aina, että meillä tehdään lapsi yksi kerrallaan. Jääkö ainoaksi, en tiedä. Mutta ei ainakaan ajatuksella ”kaksi menee siinä missä yksikin”. Nostan suuresti hattua niille joilla on pienet lapset pienillä ikäeroilla, minusta tuntuu etten pystyisi siihen. ihanaa, etten ole ainoa joka ajattelee näin!!
Minäkin todellakin nostan hattua, jokunen ystävänikin kuuluu tuohon joukkoon ♥.
Minustakin on mukava ”tavata” kanssani samoin ajattelevia! :)
Meillä 3lasta ja näiden välillä on n.3vuotta ikäeroa kaikilla. Olen supertyytyväinen ikäeroon, mustasukkaisuutta ei ole kenelläkään ollut. Jokaisen vauva-ajasta olen voinut nauttia ja kuitenkin heistä on hirveästi seuraa ja leikkikaveria toisille
Onpa ilahduttavaa kuulla tämä! Tuokin on kyllä yksi hyvä pointti, että jos ikäeroa on esim. 5 vuotta tai enemmän, lapsista ei enää ole samalla tavalla seuraa toisilleen…
Kommentoin harvoin, mutta seuraan blogiasi aktiivisesti. Nyt kuitenkin tuli aihe johon haluan kommentoida.
Meillä on puolitoistavuotias lapsi ja ystäväpiirissä kaikki naiset ovat tähän aikaan odottaneet jo seuraavaa. Minä en jotenkin pysty kuvittelemaan että odottaisin nyt tai edes ihan heti seuraavaa, koska todellakin haluan ottaa kaiken ilon irti taaperostamme <3 Silti saa kuulla sitä että "siinä se kaks menee missä ykskin", mutta eihän se mene.
Tiedän, että haluan vielä lisää lapsia, mutta en halua pienellä ikäerolla. Tiedän että en jaksa. Haluan keskittyä lapsiini täysillä :) Ja juuri tuo mainitsemasi artikkeli on se mikä sai kommentoimaam: se oli hyvä! Muistaakseni siinä vielä kerrottiin että 70-luvulla oli useinkin perheen lapsien ikäero noin 3 vuotta.
Toki esimerkiksi ikä vaikuttaa lapsiasiaan, sillä se voi aiheuttaa haasteita. Mutta siis, teette miten itseltä parhaimmalta tuntuu. Meillä se tulee olemaan hieman isompi ikäero :)
Kaunista kesää! <3
Voi miten mukavaa, että nyt päätit kommentoida! Ja kiva, että sinäkin muistit tuon lehtiartikkelin. Se oli niin hyvä, että harmittaa, kun en enää sitä mistään löytänyt… Siinä oli juurikin tuo 70-lukukin mainittuna! Elämä on mennyt siihen suuntaan, että koska opiskellaan myöhempään, myös työelämään siirrytään myöhemmin. Näin myös lapset saadaan myöhemmin ja kun ikää alkaa jo olla, täytyy lapset tehdä aika putkella, jotta lapsia ylipäätään enää ehtii saamaan.
”Meillä on puolitoistavuotias lapsi ja ystäväpiirissä kaikki naiset ovat tähän aikaan odottaneet jo seuraavaa.” – Tuo on sellainen ajatus, joka saisi mut ehkä hieman ahdistumaan! Tulee jotenkin sellainen pakotus-fiilis, vaikea selittää… Jotenkin sellainen ”pakko meidänkin”, niin hullulta kuin se kuulostaakin.
Minäkin toivon, että lapsilukumme ei jää tähän yhteen. Haluaisin nauttia vauva-ajasta vielä ainakin yhden kerran, haluaisin tietää, miltä toinen lapsemme näyttäisi ja millainen persoona hän olisi ja haluan suoda pojalleni mahdollisuuden pikkuveljeen (tai -siskoon, vaikka poika se varmasti olisi :D).
Itse olen sellainen, että voin hyvinkin joustaa ja jättää oman aikani minimiin tai joksikin ajaksi kokonaan poiskin, en pidä sitä pahana, mutta koska puolisona ei ole ihan samanlainen tyyppi, niin se kuormittaisi vain toista kohtuuttoman paljon. Tämä taitaa olla yksi syy, miksi meillekään ei tullut lapsia pienellä ikäerolla :).
Voi että, tuntuu tosiaan että kysymykset ja utelut ovat sallittuja kaikille! Muistan kun puolituttu SUKULAISMIES kysyi imetänkö ja mites maitoa riittää!? WTF! Meillä on 1 lapsi ja hänen ollessa 2 v 10 kk koin olevani valmis uuteen raskauteen. Halusin juurikin nauttia hänen vauva- ja taaperoajastaan jne. Myös vaikea synnytys ehkä hidasti osittain vauvahaaveita. Nyt 3 vuoden ja 1 keskenmenon jälkeen, odotamme loppusuoralla toista lasta perheeseemme. Tuon 3 vuoden aikana jokainen kysymys toisesta lapsesta on sekä suututtanut että satuttanut. Niin kuin kirjoitit, se että on 1 lapsi, ei tarkoita että luoja suo lisää.
Voi nuo miehet ja niiden imetyskiinnostus :D. Hyvää varmasti vain tarkoittavat ja yrittävät omalla tavallaan jakaa imetystukea ;).
Hirmuisen lämpöinen onnentoivotus teille ja kaikkea hyvää loppuraskauteen ♥. Meni ihan kylmänväreet onnesta, kun kommenttisi luin!
Tuttua!! Minusta ikävintä ja toisaalta rasittavinta on ollut se, että ihmiset katsovat ensin vatsanseutua ja sen jälkeen silmiin tervehtiessään minua. Sitä tekee myös ne ihmiset, joiden olen kuvitellut omaavan hyvät käytöstavat. Tämä on toistunut molempien lasten syntymän jälkeen.. Ja jatkuu taas varmaankin niin kauan, että olisin jälleen raskaana. Miksi naisten pitää tällaistakin kestää :o
Ei ole todellista! :D Pitääpäs alkaa kiinnittämään huomiota, tiiraillaanko mua samalla tavalla…
Moi satu!
Meillä melko samanikäiset pojat sun kanssa, kiva ollut seurata sun blogia, ja kiva kun olet rohkeasti ottanut myös lapsiperheasiat kuuluvaksi osaksi blogiasi!
Mä olen kaikille tehnyt selväksi että tämä on se lapsi mikä tehtiin ja siihen tämä jää. Monet kysyy perusteluita asialle ja ne on kutakuinkim juuri nuo asiat mitä mainitsitkin; haluan saada kaiken irti tästä yhdestä enkä niin että kävelen sumussa. Helpottavaa myös kaiken tämän uhmailun keskellä että tätä ei tarvitse tehdä uudestaan.
En sano etteikö mieleni voi muuttua, mutta tämä esikoinen pullamurunen on varmasti jo silloin pitkälti koululainen että olen unohtanut tämän ruuhkaisen elämäni tällä hetkellä tämän 2v kanssa jossa oma aika on minimissään. Se oma aika on juuri se jolla MÄ lataudun, saan energiaa. En osaa edes kuvitella että tässä pyörisi joku vauva kuka ei saisi kuitenkaan samanlaista huomiota kun esikoiseni. Et ole siis ajatustesi kanssa yksin.
Kivaa kesää ☀️
Moi Ninnu! Muistankin sinut, erityisesti Instagramin puolelta :).
Syntyikö sinun poikasi meidän M:n jälkeen eli on hieman nuorempi? Heräsi kiinnostus tuota uhmailua kohtaan, teillä se on jo päällä ja kunnolla vai? :D
Onkohan meille vasta myöhemmin tulossa, kun ei vielä oikein mitään havaittavissa ja olen niin kovasti sitä tähän kahden ikävuoden paikkeille odotellut, heh! Jotain tosi lievää tai lähinnä oman tahdon ilmaisua on.
Ihailen tuollaista päättäväisyyttä, että olet jo osannut tehdä päätöksen yhdestä lapsesta. Minä olen sellainen jahkailija, useimmiten! Tiedän sen verran, että toivon, että lapsilukumme ei jää tähän, mutta en ole osannut päättää, olisiko meille sopiva lapsiluku 2 vai 3. Ehkä mun ei just tänään tarvi sitä päättääkään :D. Ja eiköhän se sitten mahdollisen toisen lapsen synnyttyä ala pikkuhiljaa hahmottumaan… :)
Ollaan paljon mietitty tätä ilmiötä tuttavapiirissä. Vaikka useat kokee tuollaisen kyselyn ahdistavana, se on kuitenkin varsinkin vanhempien ihmisten keskuudessa yleinen tapa. Ehkä taas nuoremman sukupolven keskuudessa noista on tullut jokaisen omia asioita. Pääsääntöisesti kysymysten tarkoitus on varmasti hyvä ja kysyjä osoittaa kiinnostusta toisen elämän merkittäviä asioita kohtaan. Suomalaisessa kulttuurissa tuollaisen kysymyksen tarkoituksena on ehkä herättää keskustelua henkilön tai pariskunnan elämästä. Minusta tuntuu silti hassulta loukkaantua tuollaisesta lähes aina harmittomasta kyselystä ellei tilanne ole henkilölle tai pariskunnalle jostain syystä erityisen kipeä.
Kiva, että toit tämänkin näkökulman esille! Vastaan tähän vain omasta näkökulmastani, kun en muutakaan osaa :).
Ennen elämä oli niin kovin erilaista, silloin jaettiin paljon avoimemmin muitakin asioita ja monta sukupolvea saattoi asuakin yhdessä tai ainakin samassa pihapiirissä. Silloin asiat olivat enemmän yhteisiä ja se selittänee osaltaan senkin, että nämä tällaiset lapsiaiheiset kysymykset olivat lähestulkoon arkipäivää.
Minä itse en ole oikeastaan loukkaantunut uteluista, mutta eivät ne kovin kivalta ennen poikaamme tuntuneet. Enhän voinut silloin tietää, tulenko lapsia koskaan saamaan ja ajattelin, että jatkuvatkohan nämä kyselyt sitten sen parikymmentä vuotta tästä eteenpäin, jos lapsia ei ala kuulumaan…
Erittäin tärkeänä pointtina haluan tuoda esiin kuitenkin sen, että miksi aina pitää tavoitella jotain uutta tai seuraavaa etappia (kuka ikinä sen sitten määrääkään, mikä se on…)? Miksi aina haikaillaan jonkin perään? Siitä tulee helposti sellainen fiilis, että mikään ei riitä eikä mihinkään osata olla tyytyväisiä. Kirjoitit, että kysyjä osoittaa kysymyksillään kiinnostusta toisen elämän merkittäviä asioita kohtaan. Eikö se olemassa oleva lapsi ole merkittävämpi kuin jokin seuraava, jota ei vielä edes ole? Eikö voisi kysellä lapsen kuulumisia, hän kun on siinä elämässä jo? Eikö vain voisi pysähtyä ja nauttia siitä, mitä sillä hetkellä on, nauttia hetkestä eikä sännätä koko ajan kohti seuraavia juttuja… Tällaisia ajatuksia minulla :).
Ihana kirjoitus :)!
Meillä on lapsosilla hiukan vajaa neljä vuotta ikäeroa…en olisi voinut myöskään jotenkin kuvitella että olisin kahta ”vauvaa” hoitanut samaan aikaan vaan halusin nauttia esikoisesta ensin :)
Meille kakkonen sai alkunsa heti, kun annoimme luvan ❤ ja nyt tämä kakkonen täytti juuri kaksi vuotta ja on kyllä ihana tapaus tämäkin.
Esikoisen synnytettyäni päätin, että toista ei tule….mutta sitten taas toinen oli helpompi ;) ja nyt en tiedä jääkö meillä lapsiluku kahteen vai jaksaisiko sitä vielä kerran….;)
Kiva että tykkäsit! :)
Ihana kuulla, miten teillä! Minäkin olen sitä mieltä, että jos vaan saa valita, niin yksi vauva kerrallaan, kiitos!
Leikkivätkö teillä lapset jollain tapaa yhdessä, että vaikuttaako ikäero siihen?
Mulla itselläni oli aika haastava raskausaika ja synnytyskin meni kyllä aika vaikean kautta (suunniteltu sektio nukutuksessa), mutta voisin ryhtyä hommaan uudestaan eli mitään kammoa ei jäänyt.
Nyt kun esikoinen pian täyttää kuusi ja kuopus täytti juuri kaksi, niin välillä he leikkivät oikein kivasti yhdessä, mutta välillä tietysti riidellään…pienemmän leikkitaidot eivät oikein riitä vanhemmalle :) Mutta kun esikoisella on tarpeeksi ikäistään leikkikaveria (nytkin kaveri yökylässä) niin siskonkin kanssa menee paremmin ;) kaksivuotias pääsee välillä mukaan isojen leikkeihin myös :)
Meillä siis tyttöjä molemmat ja kyllä sitä kyselyjä usein kuuluu: ”kyllä nyt poika vielä tarvitaan” Otettiinkin Hugo vähän paikkaamaan ainakin toistaiseksi vauvakuumettani (ragdollin pentu, Hermanni on jo 12v. kolli kohta) :)
Kiva että tulit vastaamaan tähän!
Onnea uudesta karvaisesta perheenjäsenestä, varmasti mahdottoman suloinen! :)
Luulisin,etta Suomessa tuo kysely on viela maltillisempaa,silla taalla Israelissa kysellaan ja sanotaan suoraan kaikki asiat ja siihenkin on ollut tottuminen.
Vauvauutisia eivat kylla ehtineet kysella silla tyttareni syntyivat 2,5 vuoden sisalla-siis kolme vauvaa!
Vanhin oli 1,5,keskimmainen vuosi ja 3pv,kun kolmas syntyi.Sita kylla voivoteltiin kun on vain tyttoja ja voi sita utelua,kun odotin neljatta kuuden vuoden paasta.En halunnut tietaa sukupuolta ja sanoin kaikille,etta olen niin ylpea tytoistani,ettei yhtaan haittaa vaikka neljaskin olisi tytto.Saimme kuitenkin viela ihanan pojan…
Tyttojen ollessa
pienia oli tietysti vaikeaakin,mutta myos ihanaa.Tana paivana minulla on kolme samanikaista teinia ja kaikki ovat mita parhaita ystavia keskenaan.Sekin on rikkaus sisaruksille.Poika valittaa toisinaan,kun hanella ei ole pikkuveljea leikkikaverinaan…
Kun olin raskaana pojastani,joku Suomessa ihmetteli minulle,etta mita enaa kannattaa tehda neljas lapsi.Joutuisi ostaa isomman autonkin…No,itse en ole koskaan lapsia miettinyt taloudellisena sijoituksena.Taalla on sanonta,etta joka lapsi tuo siunauksen mukanaan…
Siis vanhin tyttareni oli 2,5 vuotias eika tietenkaan 1,5!!!
Voi apua mikä tahti! :D Pyörryttää jo ajatuskin – suuri hatunnosto sinulle! Uskon, että siskokset ovat kyllä varmasti kaikki kaikessa toisilleen. Ihanan kuuloinen perhe! :)
Hyvin tutuilta kysymykset kuulostaa. Itse asiassa kun menimme naimisiin, oli mun mieheltä sen noin 7-8 kk:n jälkeen kysytty, että missäs se vauva on? Tuliko keskenmeno? Ei siis voitu ymmärtää, että voi mennä naimisiin ilman että vauva olisi jo tuloillaan tai lapsia olisi entuudestaan. Ihan törkeää…
Meidän lapsilla on 4,5 vuoden ikäero ja se on sopiva. Siinä pystyy keskittymään esikoiseenkin paremmin. Jälkimmäiset on kaksoset, joten onneksi ikäero siunaantui noin pitkäksi. Kaikki kolme lasta on tyttöjä ja loukkaavimmista kysymyksistä minkä minä olen saanut kuulla, on että eikö nyt vielä poika. Aivan kuin perheemme olisi vajavainen ilman poikalasta. Tätä kuuli läheisiltä ja puolitutuilta ja todella pitkään. Nyt kaksoset on jo sen verran vanhoja, että kyselyt on lopetettu; uskotaan ettei niitä lapsia enää tule:-)
No huh miten tökeröä!
Voi mua kyllä jännittää mahdollisessa seuraavassa raskaudessa, että montako sieltä tulee :D. Jännitän siis, olenko perinyt tuon geenin…
Useilla ihmisillä tuntuu olevan tuo ajatus, että lapsia tulisi olla molempaa sorttia. En kyllä omalta kohdaltani kiellä, ettenkö itsekin toivoisi saavani molempaa sukupuolta – eihän se mitenkään kiitollisuutta lapsistaan (sama mitä sukupuolta ovat) poista. Aivan yhtä maailman rakkaimpia ne on, ovatpa sitten poikia tai tyttöjä tai molempia ♥
Täälläkin jaetaan samat ajatukset! Meillä poika 3v (haastava vauva-aika takana) ja nyt vasta voisin edes harkita uudelleen tuohon rumbaan lähtemistä. Mutta kun vuoden heräilee 1-3 tunnin välein, niin siitä ei ihan hetkessä toivu, ainakaan kolmenkympin paremmalla puolella..
Mua ei ole kyselyt koskaan haitanneet, mutta ymmärrän kyllä, että erityisesti silloin kun asian kanssa on vaikeuksia niin tuntuu erittäin pahalta. Ja koska ei voi koskaan tietää kenellä on hankaluuksia, niin mielestäni hyvä nyrkkisääntö on, ettei keneltäkään saisi kysellä lapsisuunnitelmista mitään.
Juu ei siitä heti toivu ja on ihan hyvä antaa itselleen aikaa nauttia normaalistakin elämästä välillä ja niistä kunnollisista yöunista. Mua ei kauhistuta mikään muu kuin juuri sen vauvavuoden yöt… Poika nukkui tissi suussa ensimmäiset 11 kuukautta ja kyllähän sen vielä hyvin muistaa :D.
Niin tuttu juttu. Tosin meiltä kysellään lähinnä että milloin ruvetaan hankkimaan lapsia. Siis HANKKIMAAN. Ollaan yritetty jo 2,5v, eikä ole tärpännyt. Turhauttaa ja satuttaa kaikki utelut. Helpommalla pääsisi, kun vaan kertoisi suoraan kaikille miten asia on. Jotenkin koen sen kuitenkin niin henkilökohtaiseksi asiaksi, että myös lähimmille ystäville vastaan, että nautitaan nyt vaan kahdestaan olosta, kyllähän niitä lapsia sitten joskus ehtii… Ja ei, en millään tavalla häpeä tilannettamme, koen sen vaan niin henkilökohtaiseksi.
Huoh. Olisi ihanaa kun kaikki vaan keskittyisivät omaan elämäänsä ja siinä eteenpäin pyrkimiseen.
Voi että, voin vain kuvitella, miltä sinusta ja teistä tuntuu :(. Toivottavasti en loukkaa tällä, mutta ehkä oloasi helpottaisi, jos voisit esim. lähimmille ystävillesi hieman avata asiaa? Utelut ainakin loppuisivat ja olo voisi sen jälkeen olla jollain tapaa helpottunutkin, kun saa jakaa ystävien kanssa jotain noin suurta. Vertaistukea saa joskus yllättävältäkin suunnalta.
Mutta joka tapauksessa haluan lähettää lämpimän halauksen ja toivon kovasti, että jonain päivänä tuo asia on kohdallanne toisin!
Heippa. Kylläpä kuulostaa niin tutulta :/ Vanhassa parisuhteessa kuuntelin 11v., että eikö teille pikkuisia tule…jne jne…kun on VAAN kissoja. Olen aika suorasanainen ja sanoin aika monelle nätisti suoraan, eivätkä kyselleet toista kertaa ;D Vanhempani oppivat jo aikoja sitten olemaan utelematta. Jotenkin tuntuu että olet muiden silmissä ”huono/outo” ihminen jos sinulla ei ole omia lapsia. Pidetään itsekkäänä tms.
Nykyisessä suhteessa tuli mukana 2 teiniä ja olen ihan tyytväinen <3 Kisut on mamman karvalapsia sanoo miehenikin ;D
Mukavaa viikon jatkoa ja silityksiä kisuille <3
Se on hyvä, jos/kun uskaltaa sanoa suoraan :).
Ilman muuta kisutkin on lapsia, oli ihmislapsia tai ei! Kivaa viikonloppua teille :).
Meillekin noita kommenteja tuli jossain vaiheessa paljon. Mut nyt kun on kaksi lasta, tyttö ja poika, niin kukaan ei kysele enää mitään. :) Meillä on lapsilla ikäeroa kolme vuotta ja mielestäni se on paras mahdollinen. Isompi oli vauvan syntyessä sen verran iso, että oli päässyt vaipoista eroon ja söi itse ja puki jonkin verran itse. Eli ei vaatinut enää täyttä huolenpitoa ja ymmärsi miksi pitää odottaa välillä vauvan takia.
Viimeisin kommenti lapsista on ollut naapurin kommentti kun lapset oli 2 ja 5, että onpa iso ikäero. Vielä tyypiltä jolla ei ole edes lapsia… Enkä oikein osannut siihen mitään sanoa.
Ääri esimerkki lapsista taitaa olla yhdet puoli tutut, joilla on kahdet kaksoset ja kaksosparien ikäero on n. vuosi ja kolme kuukautta. Ja luulen, että se on rankinta mitä voi olla…
Kiva kuulla, miten teillä! Iso ikäero, voi elämä… :D
Aivan hikoilutti lukea noista kaksosista ja vielä noin pienillä ikäeroilla, huh! Nostan hattua!
Hei,
Kirjoituksesi on itselleni myös hyvin tuttu aihe. Meillä on yksi lapsi ja hän on kohta neljä vuotta. Olisin ehkä halunnut jo toista lasta, mutta elämä ei ole mennytkään niin kuin suunniteltiin. Siskoni tuli raskaaksi vuosi sitten ja häneltä diagnosoitiin rintasyöpä. Raskaus jouduttiin keskeyttämään, vaikka takana oli jo ensimmäinen kolmannes. Hoidot aloitettiin, mutta syöpä vei voiton noin 4 kk taudin löytymisestä. Elämä on ollut sen jälkeen enemmän tai vähemmän selviytymistä. Tämän kaiken keskellä joudun ”selittämään” ihmisille miksi meille ei ole toista tulossa. Itse arvostan omaa jaksamista ja koen, että en ole henkisesti vielä valmis suureen koetukseen (etenkin kun sisko oli raskaana ja se saattoi laukaista syövän tai ainakin antoi lisää puhtia etenemiseen).
Olkaamme siis ylpeitä ja onnellisia yhden lapsen äitejä
Voi että miten surullista kuulla siskostasi :(. Elämää ei tosiaan voi ennustaa yhtään!
Olen kuullut muitakin tarinoita, joissa syöpä saa raskausaikana vallan eli raskaus voi tosiaan osaltaan vaikuttaa syövän etenemiseen.
Paljon voimia sinne vaikeaan tilanteeseen ja toivottavasti ihmiset tajuaisivat lopettaa utelut.
Ihmisten utelut ovat kyllä hämmästyttäviä välillä. Meillä on nyt 1,5 vuotias poika ja ensimmäisen kysymyksen toisesta lapsesta kuulin, pojan ollessa puoli vuotias. Tämäkin kysymys tuli kaukaiselta sukulaiselta. Onneksi oma lähipiiri ei ole kysellyt. Itselläni on tässä lähiviikkoina ollut jonkun verran mietinnässä toinen lapsi, mutta toinen tulee jos on tullakseen. Voi olla, että omiinkin ajatuksiin vaikuttaa tuo yleinen ajatusmaailma kahden vuoden ikäerosta. Myös minulla on veljeni kanssa juuri tuo maaginen kahden vuoden ikäero.
Voi apua, silloin jo! Hyvin sanottu tuo, että tuo yleisenä pidetty ikäero vaikuttaa väkisinkin myös omiin ajatuksiin. Minulla ihan samoin! Kokee jotenkin paineita, kun ei tee niin kuin ehkä valtaväestö?