Tänään huvittaa kirjoittaa tällaisia sekalaisia äidin ajatuksia; mitä milloinkin on tässä kuluneen viikon aikana mieleeni tullut. Yhden päivän aikana ehtii tapahtumaan niin paljon mahtavia juttuja, että kunpa ne muistaisi vielä muutaman vuoden päästäkin! Senkin vuoksi on mukava joskus pysähtyä kirjoittamaan näitä tänne ylös, ennen kuin ne unohtuvat, sillä täällä ne on meidänkin luettavissamme.

En voi kyllä kylliksi korostaa sitä, miten mainiota aikaa pojan kanssa nyt eletään. Onhan tätä kestänyt jo siitä asti, kun hänen puheensa kehittyi pitemmiksi lauseiksi, mutta ei tähän totu ollenkaan! Niin hauskoja juttuja päivästä toiseen ja tänään ruokapöydässä huomasin, että nauramme jo yhdessä samoille asioille! Enää en niinkään naura pojalle (toki sitäkin), vaan enemmänkin hänen kanssaan.

Hauskinta ja aika jännittävääkin on se, kun ei yhtään tiedä, mitä sieltä suusta seuraavaksi pääsee. Suodattimia kun ei ole. Ei myöskään mitään äänenvaimentimia. Joskus julkisilla paikoilla yritän vaivihkaa viestittää, että hiljempaakin voisi puhua. Laitan etusormen suun eteen ja sanon shhh. Poika alkoikin yllättäen toistamaan tuota: laittaa sormen nenän eteen ja sanoo Äiti, ei sanota shhh. Ilman äänenvaimentimia, jotta varmasti useampikin korvapari kuulee! :D

Välillä on päiviä, kun haluaisin vain pitää poikaa sylissäni ja silitellä, mutta nuo ajat tuntuvat olevan aika lailla mennyttä. En muista milloin tähän muutokseen tultiin, kun hän ei enää juurikaan sylissä viihdy. Mutta onneksi joskus kuitenkin on niitäkin hetkiä ja niistä nautin niiiin paljon ja koko sydämestäni. Ne on valtavan arvokkaita ja jos poika haluaa syliini, jätän kaikki muut puuhastelut kesken. Hoen hänelle päivittäin, kuinka paljon häntä rakastan ja samalla mietin vähän huolissani, että tietääköhän ja tunteekohan hän sen. Noin pieni ei varmaan täysin ymmärrä, mitä nuo sanat tarkoittavat, mutta tällä viikolla koettiin jo ensimmäistä kertaa se, kun hän hieman kiukkuisena tokaisi takaisin Minä en lakasta äitiä. Vastasin, että älä nyt noin sano äitille ja hän huusi heti päälle lakastan, lakastan! :D

Joskus haluaa vain pusuttaa toisen puhki ja siitä saattaa kulua tunti, kun tuntuu, että haluan mennä ulos ja antaa lumipesut. Itselleni. Työntää pääni lumihankeen. Jäädä sinne seisomaan päälläni. Pitkäksi aikaa. Ja kohta ollaan taas siinä toisessa ääripäässä. Kun on noita lumipesupäiviä, on hyvin tärkeää, että elämässä on joku (puoliso ja ystäviä), jolle puhua niistä tunteistaan. Joku, joka ymmärtää eikä tuomitse eikä missään nimessä vähättele. Ei auta lohduttaa, että vuoden päästä on jo helpompaa, sillä vuosi on hyvin pitkä aika. Nyt eletään tätä hetkeä ja näitä vaiheita. Mielestäni on myös äärimmäisen tärkeää ymmärtää ja hyväksyä, että kenestäkään ei tee huonoa äitiä se, jos joskus sanoo, että EN JAKSA! Se on vain inhimillistä eikä mitään superäitiä tarvitse todellakaan leikkiä. Sillä sellaisia ei ole. Jokainen on täydellinen omalle lapselleen juuri sellaisena ”normaalin tavallisena” äitinä.

Nyt kun hoidan poikaa kolmatta vuotta kotona, huomaan, että olipas vauva-aika kuitenkin helppoa! Vauvathan vain nukkuvat, ovat tissillä ja taas torkkuvat :D. Nyt poika kaipaa aivan valtavasti virikkeitä ja tuntuu kaipaavan ikäistään leikkiseuraakin useammin kuin aiemmin. Olen myös miettinyt sitä, että jos olisin ollut kotona poikaa hoitaen vain vuoden, en olisi saanut kunnollista käsitystä kotiäitiydestä, sillä kolme vuotta lapsen kotihoitoa on niin täysin eri juttu. Kahdessakaan vuodessa ei koe kaikkia samoja vaiheita kuin kolmessa eikä kaksi vuotta kotiäitinä ollut voi täysin ymmärtää, millaista on olla kotiäitinä kolme vuotta.

En voi sanoa, että tämä ei olisi raskasta. Erityisesti tämä viikko on ollut itselläni hyvin raskas. Aamuisin on väsyttänyt valtavasti, vaikka nukahdan iltaisin puoli kymmeneltä. On ollut suuria käynnistymisvaikeuksia enkä ole meinannut keksiä päiviimme ohjelmaa. Samalla tämä on kuitenkin niin ihanaa aikaa ja toivon, että osaisin nauttia ihan joka päivästä, sillä jo tämä vajaa kolme vuotta on opettanut, että aika kiitää. Hirmuista vauhtia.

Postauksen kuvissa on menossa paini yhdistettynä erilaisiin temppuihin. Makuuhuoneemme on näyttänyt tuolta about vuoden, joten siinä syy, miksi sieltä ei ole kuvia näkynyt :D. On täysin turhaa aamuisin edes pedata sänkyä, sillä päivän ensimmäiset painit saavat päiväpeiton lentämään. Huomaan pojasta, että hän tykkää huomattavasti enemmän painia isänsä kanssa. (Huomaa kuvista, että isin käsittelyssä on unikamu kädessä turvaa tuomassa, hahah!) Minulla varmastikin jokin luontainen äidinvaisto estää rajuimmat otteet enkä uskalla käsitellä poikaa niin ronskisti kuin mies. Pelkään koko ajan, että hän loukkaa, vaikka tähän asti aina minä olen loukannut… Pojalla on voimaa vaikka ja kuinka ja jään jo selvästi toiseksi! Tänäänkin poskipäähän mätkähti jalka niin ikävästi, että oli pakko vähän valittaa. Lohdutti kyllä, kun poika tokaisi siihen Älä itke, kultaseni! :D ♥

Eilen vähän kauhistelin, kuinka isoksi vauvani onkaan kasvanut. 98-senttinen talvihaalari oli pituutensa puolesta just sopiva, joten jouduimme ostamaan 104-senttisen! Olipa muuten kätevää päivittää ulkovaatteet näin alennusmyyntien aikaan; onneksi en ehtinyt ennen joulua ostoksille. Ostin nyt ensimmäistä kertaa Polarn O. Pyretin talvihaalarin – toivottavasti se osoittautuu hyväksi ja kaiken ylistyksen arvoiseksi!

Olen hirmuisen ylpeä lapsestani ja ikionnellinen siitä, että olen saanut juuri hänet. Hän on niin ihana ja kohtelias, että joka päivä tuntuu, että pakko kertoa näistä jutuista jollekin ja pian! Usein tulee laitettua miehelle töihin viestiä tai soitettua äidilleni tai mummulleni. Poika on jo pitkään osannut sanoa kiitos eri tilanteissa, joskus toki vasta Miten sanotaan? -kysymyksen jälkeen. Nyt viimeisin opittu kohteliaisuussana on anteeksi. Sitä onkin ahkerasti hoettu viimeisten parin kuukauden aikana. Tänään Touhutalossakin, kun hänet tönäistiin kumoon, hän tokaisi Oi, anteeksi! :D

M on luonteeltaan hyvin kiltti eikä yleensä koskaan kohtele toisia lapsia rumasti. On hyvin herkkä lapsi ja harmittelee kaikenlaista vääryyttä. Esim. jos joku vie lelun toisen kädestä, puuttuu asiaan heti ja sanoo, että ei saa ottaa toisen kädestä. Tykkää leikkiä itseään vanhempien lasten kanssa. Jos on valittavana, leikkiikö omanikäisensä tai pari-kolme vuotta vanhemman kanssa, valitsee vanhemman. Leikki sujuu kivasti myös noin 10-vuotiaiden kanssa, kuten tänään Touhutalossa. On saanut harjoitusta tästä 11-vuotiaiden serkkupoikiensa kanssa leikkiessään.

Millaisia äidin ajatuksia siellä suunnalla? Nytpäs alan laatimaan kauppalistaa, jonka jälkeen suunnistamme kauppareissulle. Jospas siellä ei tänään leikittäisi piilosta ja haukattaisi omenasta… Ihania vuoden viimeisiä hetkiä teille! :)