Ja niin alkoi arkinen aherrus

Tänään se sitten alkoi, arki. Ei enää mahdollisuutta jäädä silloin tällöin aamuisin nukkumaan; ei ole ketään, joka nousisi pojan kanssa, joten itse on noustava, näytti kello mitä hyvänsä. Ensimmäistä arkiviikkoa pehmentämään olen järjestänyt jokaiselle päivälle jonkinmoista menoa. On isovanhempien tapaamista, ystävien tapaamisia, Touhutaloa, isomummun luona vierailua sekä pojan ensimmäinen hammaslääkäri! Mielenkiintoista tietää, montako hammasta siellä suussa jo on; tutkiminen kun on näinä päivinä aikamoisen riskaabelia tyyliin meneeköhän sormi tällä kertaa poikki…

Tämä maanantai sujui leppoisissa merkeissä vanhempieni luona. Oli tarkoitus vierailla heidän luonaan aamupäivällä ja suunnata pojan päiväuniaikaan kotiin. Siinähän kävikin sitten niin onnellisesti, että päädyinkin nukkumaan vanhempieni luona yhteispäikkärit poitsun kanssa :D. Tunti porskutettiin kylki kyljessä! Tämä äippä on hieman väsynyt… Tänään taisi selvitä syykin: pojan yläkulmahampaat(kin) näkyvät jo komeasti. Monta viikkoa olikin niiiiin hyväunista elämää, joten olisihan se pitänyt arvata, että yhden kuukauden aikana pukkaakin sitten ainakin kuusi hammasta!

Meidän pieni M on niin tomera ilopilleri että! Päättäväinen ja omatahtoinen poika. Ilmaisee selvästi, jos ei jotain halua. Ja myöskin, jos jotain haluaa :D. Kärsimätönkin on, voi pojat. Kysyin juuri viikonloppuna, että mistä olet tuon kärsimättömyytesi perinyt. Vastaus tuli isänsä suusta: äitiltä. Tähän voin vain todeta, että M pistää kyllä vielä paremmaksi :D.
Huumorintajua on löytynyt ihan vauvakuukausilta saakka ja se vain paranee päivä päivältä – jutut on niin mainioita jo nyt. En ole juurikaan mitään vauvalässytyskieltä hänen kanssaan käyttänyt, mutta jos loukkaa, tulee pipi, rintamaito on aina ollut mamma ja nukkumaan kun lähdetään, sanon että lähdemme paapimaan. Niinpä hänkin hokee aina silloin tällöin paapii, mutta usein se kääntyy ihanasti piipaaksi. Automatkoilla tämän hetken hitti on liehuvien lippujen bongaaminen ja kun lippu jossain näkyy, kuuluu turvaistuimesta innostunut hihkaisu pippa!

Viime viikkojen aikana hänestä on kuoriutunut melkoinen halailija. Haleja tulee useita päivässä. En tiedä mitään ihanampaa kuin tuo oma pieni poika, jonka pehmoiset ja hieman pulleat kädet kietoutuvat lempeästi kaulaani ja poski painautuu rintakehääni vasten. Se tunne sillä hetkellä, ei sitä voi sanoin kuvata. Sydän pakahtuu eikä haluaisi koskaan päästää irti. Eikä tuo pieni mahda edes tietää, kuinka tärkeitä nuo hetket äidilleen ovat. Niin ihanaa saada olla äiti tuolle pienelle, sinisilmäiselle säkkäräpäälle. Huomisaamuna taidan kaapata hänet kainalooni sängylle entistä pitemmäksi aikaa ♥.