On eräs laulu, josta on tullut mulle kovin tärkeä näiden odotuskuukausien aikana. Laulun sanat eivät liity odottamiseen, mutta osa niistä sopii tähänkin elämäntilanteeseen erittäin hyvin. Erityisesti siihen hetkeen, kun lapsi on syntynyt. Viime päivinä nuo sanat ovat olleet kovasti mielessäni ja olen kuunnellut laulua usein, se herkistää joka kerta. Paljastan vasta myöhemmin teille, mistä laulusta on kyse.
Osastolla luimme kirjaa, johon vanhemmat voivat kotiinlähtiessään jättää viestejä syntyneestä lapsestaan ja mahdollisesti lausua kiitoksensa ihanalle hoitohenkilökunnalle. Luin tuota kirjaa aina pari minuuttia silloin tällöin, kauempaa en voinut, sillä silmäni olivat niin pian täynnä kyyneleitä. Kysyin aina mieheltä, että eikö sua itketä lukea näitä. Ei kuulemma, heh :). Varmasti sinne tulee aikanaan jäämään jälki meidänkin pienestä päivänsäteestämme.
Vauvan kotiutumisvaatteet on pakattu omaan kassiinsa (ja kävipä tuo kassi jo sairaalassakin mutkan :)); tarpeeksi lämmintä, mutta ei nyt enää kuitenkaan mitään talvikamppeita. Hempeitä sävyjä vastasyntyneelle: valkoista, harmaata ja beigeä. Myssyjä, pipoja ja minisukkia useammat, sillä sain vinkin ystävältäni, että omia tarvitsemme mahdollisesti jo osastolla. Mukaan lähtee myös oma, kauniin beige Baby’s Only -torkkupeitto, jonka sain blogilahjaksi.
Uskon elämässä vahvasti siihen, että kaikella on tarkoituksensa. Niin on silläkin, mikä syntymäpäivä ja -ajankohta lapsellemme on valittu. Olen vain turhan malttamaton sen selviämisen suhteen… En ehkä muuten olisi, mutta luonnollisesti olin jo osastolla varautunut siihen, että täältä emme kotiin ilman vauvaa lähde ja sitten kävikin näin. Että kyllähän tuollainen kokemus selvästi kärsivällisyyttä koettelee. Lisäksi olo on osastopäivien jälkeen jotenkin tukaloitunut; liikkuminen on kivuliaampaa ja kankeampaa, joten ehkä ne lääkkeet jotain kuitenkin saivat aikaan.
Kävin osastopäivinä joka aamu eri lääkärillä, maanantaina oli virolaisen mieslääkärin vuoro. Todella mukava lääkäri, ihanan ihmisläheinen ja empaattinen, rauhallinen ja oli aikaa kysymyksilleni. Hän totesi huonohkolla suomellaan, että tilanteeni on aika toivoton. Änkytin siihen jotain että ai toivoton tilanne mulla… Hän totesi tyynesti nyökytellen kyllä. Ehkä suomea äidinkielenään puhuva olisi ilmaissut asian hieman hienovaraisemmin, mutta nyt jälkeenpäin mua niin naurattaa tuo suora sanavalinta :D. Ja naurattaa, kun muistan ällistyneen ilmeeni ja kimeähkön ääneni tuossa kohtaa, hahah!
Nooh, tämä toivoton tapaus on nyt kotona ja yrittää miehensä kera säännöllisesti huhuilla masulle, että huhuu, tule ulos… Hieman on haastetta aikomuksessani ajatella muita asioita ja niitä näitä, kun olo muistuttaa jatkuvasti, mitä on meneillään ja tuloillaan. Ja käyhän tämä jonkinmoisesta terapiastakin, kun käsittelen asiaa päivittäin eri tavoin ja puran ajatuksiani kirjoittamalla. En uskalla oikein lähteä autollakaan yksinäni mihinkään; pelkään, että saan kovan supistuksen tien päällä ja jotain ikävää tapahtuu. Joten aika käy kieltämättä pitkäksi, huomasin eilen viettäväni tähänastisen elämäni pisimpiä päiviä… Saimme eilen kutsun kihlajaisiin ensi kuun puoliväliin – sanoin äidilleni, että meidän vauva ei ole varmaan vielä silloin edes syntynyt :D.
Tiedän, että blogi on nyt täyttynyt näistä odotusaiheisista jutuista ja se varmasti ärsyttää joitain lukijoita. Ymmärrän tuon mahdollisen ärsyyntymisen, mutta toivoisin ymmärrystä myös tähän suuntaan. Olen avoimesti jakanut täällä mm. pelkoni synnytystä kohtaan ja muutenkin kertonut hieman henkilökohtaisempiakin asioita, se ei välttämättä ole niin helppoa miltä saattaa vaikuttaa.
Tilanne nyt kuitenkin on tämä ja nämä on ne asiat, jotka täällä mielessä pyörivät… En pakota ketään lukemaan blogiani, mutta en ihan oikeasti jaksaisi tässä elämäntilanteessani lukea marinoita siitä, miten tänne ei synny uusia kuvia tarpeeksi tiuhaan tahtiin. Blogin kirjoittaminen on minulle kuitenkin täysin vapaaehtoista. En tunne luontevaksi kirjoitella tänne väkisin jostain muusta, kuin mitä fiilis ja sydän sanovat. Varmasti tulee vielä aika muillekin jutuille, mutta vauva nyt toivon mukaan tulee elämäämme ja sitä myötä blogiinikin jäädäkseen. Toinen vaihtoehto olisi jättää nämä asiat blogin ulkopuolelle, mikä tarkoittaisi sitten sitä, että blogi olisi pysynyt hiljaa jo päiväkausia. Päätin kuitenkin jakaa tämän elämäämme mullistavan asian täällä kanssanne jo viime lauantaina (tai oikeastaan jo viime lokakuussa Kerron sulle salaisuuden… -postauksessani) osastolle siirtyessäni. Saamistani viesteistä päätellen on teitä asiasta kiinnostuneita kuitenkin suuri joukko ja olen saanut teiltä ihan valtavasti tsemppiä, ei edes sanat riitä kiittämään!
Voi kuinka malttamattomana odotan tuota pientä lasta saapuvaksi <3. Miltä tuntuukaan katsella niitä pieniä kasvoja ja mutruilmeitä, tarkkailla silmiä, nenää ja pientä suppusuuta. Onko hänellä paljon hiuksia ja minkäväriset ne vastasyntyneenä ovat… Miten pienet hänen varpaansa ovat ja miten pienet sormet puristuvat nyrkkiin tai äitin ja isin sormen ympärille. Miltä hänen itkunsa kuulostaa… Tunnistanko hänen itkunsa muiden vauvojen itkusta? Kun saan hänet syliini ensimmäisen kerran, tiedänkö ja tunnenko heti, että hän on minun? Tuoksutella sitä rakasta pientä, sen tuoksun jo tiedän; se on huumaava! Pitää vain sylissä ja kertoa, millainen aarre hän on ja miten häntä olemmekaan luoksemme odottaneet.
Kulta pieni, äiti ja isi (ja pari karvaisempaa isosiskoa) odottavat,
sitten kun olet valmis <3.
