Todella upea ja aurinkoinen lauantai täällä tänään, toivottavasti sielläkin! Näitä ihanan aurinkoisia päiviä on viime aikoina ollut useampiakin. Alkuviikostakin, jolloin kävimme Pietarsaaressa ja pysähdyimme matkan varrella tähän kivaan pieneen taukopaikkaan (aivan kuin matka olisi niin pitkä, että taukoja tarvitsisi pitää, mutta kuitenkin :)):

Jos ei kiinnitä huomiota lehdettömiin puihin, näyttää jo aika kesäiseltä vai mitä! Aurinkoinen ja melkoisen lämmin sää houkuttelivat prätkän ulos autotallista ja olihan se munkin ängettävä kyytiin tämän mahani kanssa… Uskomatonta mutta totta: talvitakki, jonka ajattelin menevän kiinni maksimissaan jouluun saakka, meni vielä kiinni! Tosin nipin napin ja olinhan mä näky sen kanssa, niin makkarankuori että! :D (Enkä uskaltanut kumartua…) Niin ja se meidän prätkäajelu, se kesti kokonaiset kymmenen minuuttia. Ehdimme ajaa kilometrin, kun huikkasin miehelle, että kohta kotiin… Siinä asennossa liitoskivut alkoivat turhan voimakkaasti muistuttaa olemassaolostaan, joten hyppäsin pois prätkän selästä ja mies lähti ajelulle yksin – varmasti turvallisempi ratkaisu. Ajattelin, että kaikkia pikkupoikia (ja vähän isompiakin epäilemättä) kiinnostaa tuollaiset broom-broom -jutut, että ehkä tätä meidänkin…

Nyt istun sohvalla tätä kirjoittaen, vanhemman kisun kuorsausta kuunnellen. Ihanaa tuhinaa nojatuolista! Tänään olemme ehtineet vierailemaan sekä minun että miehen vanhempien luona, jälkimmäisiä kävimme moikkaamassa mökillä upeissa merimaisemissa. Vanhemmiltani saimme mukaan simaa, sitä maailman parasta; äitin tekemää. Kohta rusinat nousevat pintaan ja se on vappu! Kävimme myös yhdessä lempiravintolassamme, Pedrinaksessa, syömässä, viimeistä kertaa ennen vauvan syntymää…

Vauvasta puheenollen… Turvakaukalo matkustaa autossani edelleen tyhjillään, vauva visusti masussa. Komeat prätkäpörinät saivat aikaan vain innostunutta liikettä. Eilinen päivä vierähti taas synnytysosastolla, koin siellä aika totaalisen romahduspisteen. Mutta sellaista vuoristorataahan tämä on, etenkin tällainen pitkittynyt kypsyttely-/käynnistelyprosessi. Tapasin tosiaan eilen aamulla osastolla lääkärin ja hän yhteistuumin kätilön kanssa ylipuhui mut testaamaan Cytotec-kypsytyspillereitä vielä yhden päivän ajan (takana oli kolme kypsyttelypäivää pääsiäispyhien ajalta). Itkin lääkärin luona ja itkin huoneen saatuani. Jotenkin oloa pahensi huonekaveri, jolla oli poikavauva jo vierellään… Olin niin epäsosiaalisella tuulella, että harmitti, kun en saanut omaa huonetta. Samaa tuttua rumbaa: käyrää, pilleri, pikakävely, käyrää, pitemmälle kävelylle ja syömään. Ja taas sama alusta. Toisen pillerin jälkeen käyrälle alkoi piirtymään selviä ja säännöllisiä supistuksia, joten eivät uskaltaneet antaa enää kolmatta pilleriä. Pidettiin tuumailutauko ja lähdin töistä palanneen miehen kanssa kävelylle. Supistuksia tuli, mutta koska oli jo sen verran myöhä, eivät antaneet enää kolmatta pilleriä. Käyrän jälkeen pääsin oman toiveeni mukaisesti yön yli kestävälle ”kotilomalle”.

Tänä aamuna oli käsky palata osastolle lääkärin tutkimuksiin. Toiveissa oli, että tilanne olisi sen verran kypsynyt eilisten pillereiden ansiosta, että voisimme siirtyä seuraavaan eli ballonki-vaiheeseen. Mutta ei, ei yhtään mitään muutosta eikä edes ballonkia voinut laittaa. Lääkäri kysyi Cytotecista, mutta en suostunut enää syömään niitä. Jos ne eivät olleet neljässä päivässä edistäneet asiaa yhtään millään tavalla, tuskin tulisivat edistämäänkään. Supistuksetkin kestivät aina vain sen aikaa, kun lääke vaikutti elimistössä. Sanoin, että se vain stressaa sekä vauvaa että minua, sekä henkisesti että fyysisesti, sillä kyllähän tuollaiseen kohtukin jo väsyy. Kätilö oli kanssani ihan samaa mieltä ja lääkärikin sitten lopulta. Sovimme, että palaan osastolääkärin vastaanotolle alkuviikosta ja tutkimme taas tilannetta. Jos luonto ei ole asiaa edistänyt, ei enää jää juurikaan vaihtoehtoja. Ihana kätilö tuumasi, että kyllä tämä uuvuttava prosessi kohta on ohi, että kyllä seuraavalla tapaamisella jo saan vastauksia/päätöksiä. Nyt helpottaa, kun saan olla kotona perheeni kanssa eikä tarvitse istua osastolla. Nyt toki toivon, että luonto ja kroppa hoitaisivat omat osuutensa ja edessä olisi luonnostaan käynnistynyt synnytys. Jos ei, tulee eteen sektio. Synnytyspelostani huolimatta se ei olisi ensisijainen toiveeni, mutta yritän olla stressaamatta asiaa. Tämä pitkittynyt prosessikaan ei pitemmän päälle ole mitään herkkua ja jollain tapaa vauva on ulos saatava.

Eilen osastolla pelastuksekseni koitui vuoron vaihtuminen! Aivan hämmästyin, miten suuri merkitys sillä hoitohenkilökunnalla onkaan! Kun uusi kätilö astui huoneeseen, muuttui tilanne täysin ja aamun niin läsnä ollut itku vaihtui nauruun. Kätilön ammatti on valtavan haastava, voin vain kuvitella, mutta suureksi osaksi se on myös asiakaspalvelua. Hyvään asiakaspalveluun kuuluu hyvä ihmistuntemus; se, että ensimmäisten sekuntien aikana huomaat, miten kutakin asiakasta on hyvä lähestyä. Jokainen ihminen/asiakas on erilainen ja se, mikä tehoaa toiseen, ei välttämättä tehoa toiseen. Synnytysosastolla kuitenkin hoidetaan sitä henkistäkin puolta ja ihminen on kokonaisuus: kaikki vaikuttaa kaikkeen. Olinkin niin ikionnellinen tämän uuden kätilön ilmaannuttua että! (On siellä toki useampia mahtavia kätilöitä, mutta tämä oli selvä yliveto mulle.) Hän huomasi selvästi, mistä narusta vetää: huumoria, huumoria ja vielä kerran huumoria. Tarpeen tullen kuitenkin vakavuuttakin. Mietin ensimmäistä kertaa elämässäni, että tuossa on kätilö, jonka seurassa synnytyspelkokin varmasti painuisi taka-alalle ja joka ilomielin saisi vastaanottaa lapsemme! Jos tässä alatiesynnytys on edessä, täytyy vain toivoa, että hän on silloin vuorossa. Ja jos on, en varmasti päästä kotiin ennen kuin vauva on ulkona :).

Eilinen aamuvastaanotto lääkärin luona kätilön kera oli kyllä yhtä painajaista! Mitään vastavuoroista keskustelua ei syntynyt. Kaikki, mitä sanoin tai ehdotin, tyrmättiin asenteella me olemme alan ammattilaisia, me tiedämme paremmin kuin sinä. Lopussa olin niin harmistunut ja turhautunut, että vain itkin enkä saanut sanotuksi enää mitään. Tänään tuon uuden kätilön kanssa ihan eri tilanne, eroa kuin yöllä ja päivällä! Kätilön ansiosta koin lääkärin luona, etten ole yksin, vaan hän ymmärtää mitä käyn läpi ja osasi sanoa juuri oikeat sanat. Se aito empaattisuus ja vähäinenkin myötätuntoinen katse vaikuttavat suuresti. Niin pirtsakkana lähdin tänään sairaalasta kotiin, Facebookiinkin tuli tallennettua pieni muisto aamupäivältä:

Pakkasin ruokaostoksia kaupan kassalla kun kiivipaketin kiivit räjähti käsiin. Mitä muuta täs voi enää todeta ku et aivan kaikki muut poksahtaa paitsi minä!

Joten, löytyneellä huumorivaihteella taas eteenpäin! Mukavaa lauantai-iltaa! :)