Huomasin eilen telkkarissa raskaana olevan naisen ja katsoin hänen mahaansa jotenkin haikeana. Samassa muistin, että onhan mullakin vielä vauvamaha! Mutta ei enää kauan, se on jo tullut selväksi itsellenikin. Vauvan saapuminen tuntuu kaukaiselta, mutta vauvamahan katoaminen tuntuu jotenkin todella ajankohtaiselta. Taidan tavallaan nyt jo surra sitä, että aivan pian mahaa ei enää ole (tai toki se vielä on, mutta eihän se ole sama asia ilman vauvaa) enkä enää tunne vauvan potkuja ja liikkeitä masussani. Hassua, nytkin aivan itkettää tuo ajatus. En olisi ikinä uskonut, että koen tämän asian tällä tavalla! Mietin jo sitäkin, että vaikka vauvan saa tähän viereen ja syliin, häntä on varmasti kova ikävä, sillä hän ei ole kuitenkaan tarpeeksi lähellä. Voiko käydä noin?
Mies kysyi tänään, onko raskausaika ja elämä vauvamahan kanssa ollut sellaista kuin ennen raskautta olin sen kuvitellut. Jäin miettimään tuota pitkäksi aikaa. En taida edes muistaa, millaiselta kuvittelin raskauden tuntuvan. En osannut kuvitella, miltä vauvan potkut mahassa tuntuisivat, mutta nyt en taas osaa kuvitella sitä tietämättömyyttä – potkut on niin tuttuja, aivan kuin niitä olisi ollut aina. Kuinkahan pian potkuttomuuteen tottuukaan…
Ehkä nämä monenlaiset kivut tässä raskausaikana ovat tulleet yllätyksenä. Silti tunnen olevani melkoisen hyvävointinen enkä fyysisesti kovinkaan ns. kypsä tähän olotilaan. Vaikka toki on välillä niitäkin hetkiä… Ehkä tuo osaltaan vaikuttaa siihen, että tuntuu kuin ei haluaisi vauvamahasta vielä luopuakaan. Ilman muuta vauvan tapaamista odottaa kuin kuuta nousevaa, mutta samalla eräs vaihe elämässä tulee tiensä päähän. Siitä tietysti alkaa uusi, vielä ihmeellisempi vaihe, mutta onhan se kuitenkin ihan luvallista tuntea haikeutta tässä kohtaa. Tunnistatteko te näitä tuntemuksia?
Tokaisin tässä yhtenä päivänä kaupassa miehelle, että nyt vihdoin mä osaan kulkea tämän mahan kanssa ja näytin, miten sivuttain yläjätskihyllyille kurkottaminen onnistuu :D. Turhan usein on nimittäin masu ottanut osumaa milloin mihinkin… Olen myöskin tässä ihan viime hetkillä oppinut, miten ruokapöytään istuudutaan ja asettaudutaan siten, ettei maha osu pöytään. Se on taitolaji!
Viime päivinä on kyllä tullut huomattua, kuinka hyvää tekee, kun saa oikein kunnolla nauraa jollekin asialle! Voi että mikä vaikutus ja onkohan edes mitään rentouttavampaa… Siitä tulee niin kevyt, virkeä ja sellainen helpottunut olo, kun oikein nauraa sekä mahan että posket kipeiksi! Siinä poistuu samalla kaikenmoinen stressi ja jännitys. Tuollainen totaalirentoutuminen tekee näinä päivinä erityisen hyvää. Sanoin kyllä jo miehelle, että sektion jälkeen ei saa naurattaa, sillä voisin kuvitella naurun sattuvan aika lailla..?
Mutta nyt sukellan saunan rentouttavaan lämpöön ja nollaan mielen kaikista jännittävistä ajatuksista! Jos se onnistuisi edes hetkeksi :).