/

 

Melkoista hellettä! Tuntuu taas hassulta näin yllättäen. Äsken Leijonien peliä katsellessa alkoi takapihan metsikön puiden ylle nousta sinertävän liloja pilviä ja nyt kuulkaas myrskyää & salamoi! Mies laittoi grillin tulille, itse en uskalla terassille edes astua. Pelkään ukkosta, ehkä kunnioitan luonnonvoimia sen verran paljon. Olen nähnyt miten karmaisevaa tuhoa salamat saavat aikaan (pallosalama tuhosi mummuni pihassa kasvaneen valtavan kokoisen puun järkyttävän pamauksen säestämänä!), joten en todellakaan koskaan toivo ukonilmaa. Kissatkin luimistelevat korviaan, kun taas 1,5 viikon ikäinen kuorsaa sohvalla niin lököasennossa että! Ensimmäinen ukonilma eikä hän tiedä siitä mitään, taitaa päinvastoin uni maistua normaaliakin paremmin :).

Tänään muuten tapahtui sama mikä tasan vuosi sitten, siis päivälleen! 19.5.2013 kirjoitin postauksen mieheni keksimällä otsikolla Lehti tuli puuhun, muistatteko? Aivan hämmästyin tuota samaa päivämäärää kun kaivoin postauksen esiin vihreitä puita ihastellessani. Siitä päivälleen vuosi eteenpäin ja koko maailmani on muuttunut.

Luin onnittelujanne Sinä-postaukseeni jo toistamiseen. Ne on kyllä niin kullanarvoisia, kiitokset vielä! <3 Ensimmäisen kerran onnittelujanne osastolla lukiessani taisin olla aika tokkurassa sekä sektiosta että väsymyksestä, joten nyt tuntui kuin olisin lukenut niitä ensimmäistä kertaa. Poimin sieltä tähän erään ihanan pätkän, joka ajankohtaisuudellaan osui ja upposi:

Nauttikaa näistä ohikiitävistä vauvantuoksuisista hetkistä, älä pidä kiirettä pois vauvakuplasta! :)

5

Niin totta tuo. Ja kukapa sen paremmin tietäisi, kuin itse saman kokenut. 32 vuotta ehdin elää toisenlaista elämää, lapsettomana, joten nyt nautin tästä vauva-arjesta kaikkine yksityiskohtineen täysin rinnoin. Tähän elämänvaiheeseen kuuluu tämä vaaleansininen vauvakupla, en kiirehdi siitä ulos. Välillä toivon, että aika pysähtyisi eikä vauva tuosta yhtään kasvaisi. Välillä taas odotan näkeväni vauvan kasvavan ja kehittyvän. Paras vaihtoehto taitaa tässäkin tapauksessa olla hetkessä eläminen ja siitä parhaalla mahdollisella tavalla nauttiminen.

Välillä on niin sekaisin, ettei tiedä mikä viikonpäivä on meneillään. Tänäänkin tiesin olevan maanantai vain neuvolakäynnistä sekä puhelinpalaverista. Seuraava sovittu tapaaminen on torstaille, joten nyt voi taas pari päivää haahuilla ;). Vauva on tuossa metrin päässä, mutta häntä on silti ikävä. Hänen ihonsa on niin puhdas ja pehmeä ja oi minkä tuoksuinen! Ja nuo silkkiset posket, olenko jo kertonut, kuinka pehmeät ne ovat? Tiedättekö sen hymiön (vai millä nimillä niitä kutsutaan..?), jolla on silmien tilalla syvänpunaiset sydämet? Sellaiselta näytän joka ikinen kerta, kun katson lastani.

 

/

 

Ajattelin, että kirjoittelen kissojen kuulumisia hieman myöhemmin, kun olen saanut paremman kokonaiskäsityksen heidän reaktioistaan uutta perheenjäsentämme kohtaan. Niin moni teistä kuitenkin jo aiheesta kyseli, joten tässä nyt jonkinmoisia kuulumisia!

Mies haki kissat vanhemmiltani hoidosta kotiutumispäivämme aamuna, jolloin he pääsivät ensimmäisinä asettumaan taloksi. Stressihaihdutin oli tuolloin ollut jo kolmisen päivää pistorasiassa stressitöntä ilmapiiriä luomassa. Kissat eivät reagoineet omaan kotiinpaluuseeni juuri mitenkään, vanhempi kisu naukaisi kun puhuin hänelle, mutta asteli sitten ruokakupilleen. Kisut söi ja samaan aikaan vauva tuotiin sisälle, aulan lattialle turvakaukalossaan. Hän alkoi siinä heräillä ja päästikin samalla pienen itkun – kissojen ilmeet olivat näkemisen arvoiset :). Silmät lautasen kokoisina pälyilivät ympärilleen, mutta jatkoivat heti (lohtu)murkinointia. Korvat heilui ja silmät pyöri, siinä aika lailla kiteytettynä näiden ensimmäisten päivien tapahtumat. Kermavaahtopurkki jääkaapissa on ollut aika hitti, se on suhissut päivittäin…

Itse en voi vielä kissoja lattialta syliin nostaa, mutta olen yrittänyt silitellä heitä aina kun ovat sohvalla tms. ja joka ilta olen käynyt silittämässä ja toivottamassa hyvät yöt, näin kun olen aina ennenkin toiminut. Koska vauva on niin kiinni minussa näinä ensimmäisinä viikkoina (ehkä kuukausinakin), niin yritän huomioida kissoja ainakin puhumalla ja mainitsen usein heidän nimensä. Uskon, että tuollaiset pienet teot ovat auttaneet heitä tässä hämmentävän tilanteen keskellä. On niin paljon kiinni minusta ja miehestäni, miten kissat tilanteeseen sopeutuvat.

Ensimmäinen pieni vaunulenkkikin on takana, kissat seurasivat mukana, vaikka matkassa olikin jokin ylimääräinen härveli… Ilme oli kyllä aika paljonpuhuva (huomaa tuo pienestä huolestumisesta aiheutunut mutru suupielessä!):

214

Kissat saavat tutustua vauvaan ihan omaan tahtiinsa, en vie heitä väkisin vauvan lähelle, vaan se saa tapahtua heidän aloitteestaan. Vauva ei ole yksin missään, hänen vieressään on aina joko minä tai mieheni, joten nämä tutustumiset tapahtuvat valvotusti. Molemmat kissat ovat tehneet yhden tällaisen tutustumisreissun, kun vauva on nukkunut sohvalla imetystyyny- ja peittokasassa. Ovat todella hitaasti ja varovaisesti lähestyneet vauvaa noin 40 cm päähän, nuuskutelleet ilmaa muutaman sekunnin ajan ja poistuneet sitten yhtä varovaisesti samoja askeleita pitkin.

Kuten ennen vauvan syntymää taisin mainitakin, en ollut huolissani nuoremman kisun reaktioista, hän kun on niin lunki tapaus. Huolehdin hieman, miten herkempi kisumme asiaan suhtautuu, mutta näiden kolmen päivän perusteella olen kyllä positiivisesti yllättynyt. Toki muutoksia voi tulla, mutta jo nämä ensimmäiset päivät ovat menneet todella hienosti eikä kissa vetäydy omaan rauhaansa esim. saunaan. Ihan meidän seurassamme on kaikki illat olohuoneessa, rohkea kisunen <3. Ja vaikka itse en paljoakaan kissoja sylitellä ehdi (nuorempi kissa ei muutenkaan näin kesäaikaan mikään sylikissa ole), niin onneksi miehellä on siihen mahdollisuuksia.

212

Tällaisia lauantaikuulumisia täältä! Mies kävi juuri kauppareissulla ja pieni nöpönenäni nukkuu tuossa aivan vieressäni. Uni tuntuu maistuvan parhaiten jos on aivan äitissä kiinni. Pieni suppusuu maiskuttaa pikkuhiljaa siihen malliin, että ruokatunti kutsuu!

 

/

 

Hei te blogimaailman ystäväni! Tänään klo 14:08 pieni poikamme täytti viikon, olen ollut äiti kokonaisen viikon. Niin lyhyt aika, mutta silti niin pitkä. Hänhän on ollut luonamme aina ja sitten taas välillä tuntuu, kuin hän olisi syntynyt eilen. Olen kysynyt mieheltä kymmeniä kertoja samat kysymykset koskien niitä neljää tuntia vauvan syntymän jälkeen, kun itse olin vielä nukutettuna ja heräämössä. Paljonko kello oli, kun hän pääsi tapaamaan lastamme ensimmäistä kertaa, moneltako hän näki minut vietävän heräämöön, entä mihin aikaan hän pääsi vauvan kanssa perhehuoneeseemme yms. Heräämöstä herättyäni mulla oli ympärilläni häärääville hoitajille ainakin sata kysymystä, voi heitä parkoja… Yksi heistä jäi lääkitsemään minua hieman pidemmäksi aikaa ja kysyin häneltä monia kysymyksiä synnytykseen liittyen. Vastaus oli aina sama: En tiedä, minä en ollut leikkaussalissa. Hieman tokkuraista kommunikaatiota :). Mutta näihin synnytysmuistoihin ajattelin palata vielä erikseen joskus myöhemmin. Sitten kun tuntuu siltä ja on aikaa kirjoitella.

Mies kirjoitteli sairaalapäivinä tabletin muistioon yksityiskohtia vauvan syntymäpäivästä. Olen lukenut muistiota aina silloin tällöin, ihana kirjoitus. Liikutuin jo siitäkin, minkä muodon hän oli tekstiin valinnut. Hän päätti kirjoittaa sinulle. Muistio päättyy lauseeseen Äitikin pääsi heräämöstä huoneeseemme klo 17:45 ja näki sinut ensimmäisen kerran!!!  

Isin tehtävänä oli lisätä taivaansininen nuppineula osaston ”vauvatauluun”, itse kun olin vielä vuodepotilaana. Eilen kotiinlähtöpäivänä otimme kuvan poikamme syntymää symboloivasta nuppineulasta: se on tuo, jota sormeni koskettaa, tuossa vasemmalla ylhäällä.

168

Oli liikuttava hetki (tai oikeastaan, mikä näinä päivinä ei mun mielestä olisi liikuttavaa…) tänään klo 14:08. Olimme kotona koko perhe: minä ja mieheni, poikamme ja kissamme. Lisäksi äitini oli seuranamme tuolloin. Otin vauvasta viikon synttäreiden kunniaksi valokuvia ja sitten juhlistimme tapahtumaa asiaankuuluvasti lämpimällä rintamaidolla :D.

Vauva on hyvä syömään, muulloinkin kuin näin juhlapäivinä. Tänään onkin tankattu lähes koko päivä… Ihana terveydenhoitajamme kävi kotikäynnillä puntarin kera; hienosti oli paino noussut. Vauvahan painoi syntyessään tasan 4100 g (painoarvio osui muuten melkoisen nappiin!) ja pituutta hänellä oli 53,5 cm. Paino oli sairaalassa alhaisimmillaan 3700 g ja risat, mutta oli tänään jo tasan 4000 g.

239

Sängyssä on monenmoista ystävää, öisin ei koskaan tarvitse nukkua yksin:

220

Ensimmäinen yö kotona sujui aika mukavasti. Kävimme kaikki nukkumaan noin klo 23 ja porskutimme aina klo 6 saakka. Itse heräsin neljältä ihmettelemään, miten kukaan ei ole hereillä… Kuudelta sitten pieni vartin tankkaus ja sen jälkeen vielä unta äitin ja isin tyynyn välissä omalla pehmoisella tyynyllä aina aamukymmeneen saakka. En pahastuisi, vaikka tällaisista öistä tulisi ihan tapa :).