Viime aikoina blogi on täyttynyt yhdestä jos toisestakin vauva-aiheisesta postauksesta. Niihin liittyen olen saanut teiltä aivan ihanaa palautetta. Toiset ovat samassa elämäntilanteessa kanssani ja voivat siten samaistua kirjoituksiini, toiset taas kaiholla muistelevat omien lastensa vauva-aikoja. Sain kuitenkin toisenkinlaista kommenttia aiheeseen liittyen. Tuo kommentti laittoi miettimään hieman pidemmäksi aikaa ja huomasin, etten saisi tiivistettyä vastaustani kommenttiboxiin. Niinpä päätin tehdä aiheesta ihan oman postauksensa, avata omaa näkökantaani, sillä ehkä tämä aihe kiinnostaa jotain toistakin ruudun sillä puolen. Mielelläni lukisinkin teidän mielipiteitänne kommenttiboxista!
Tuo kyseinen saamani kommentti kuului näin:
Haluaisin nyt kumota näitä Ruusuisen vauva-ajan kirjoituksia… Kyllä, oma lapsi on maailman ihanin asia, MUTTA siihen liittyy paljon muutakin kuin ihanaa. Sektiohaava on todella kipeä pari ensimmäistä päivää, vauva saattaa kitistä ja valvottaa.
JOKAISELLE, myös sinulle haastava vauva-arki alussa on uuvuttavaa, miksi et kerro siitä? Babyblues, joka melkein jokaiselle tulee on vaijettu asia. Itkettää, masentaa, ei tee mieli syödä… päässä pyörii jos jonkinmoista ajatusta, kuulostaa varmasti tutulle?
JOKAINEN vauva itkee, sitäpaitsi tuon ikäinen vauva ei edes osaa hymyillä vielä, vaan “hymyt” ovat heijasteita ja niitä tulee harvoin.
Pinna on kireällä ja parisuhde menee uusiksi, ei ole aikaa enää vain makoilla ja aamun kiireetön kahvikuppi on luksusta, kuulostaako tutulta?
Kirjoitathan myös vauva-ajan uusista EI NIIN mukavista puolista, jotta ihmiset saavat oikean käsitteen?
Jotenkin tuon kommentin toisessa lauseessa kiteytyy se kaikkein tärkein ja olennaisin: oma lapsi on maailman ihanin asia. Ja kuten kaikkiin muihinkin asioihin tässä elämässä, myös niihin ihanimpiin kuuluvat hyvien puolten lisäksi ne huonotkin puolet. Mutta koska kyseessä on se ihanin asia kaikista, kumoaa hyvät puolet selkeästi ne huonot tai näin ainakin itse tämän asian näen. En ole tarkoituksella halunnut antaa täällä mitään liian ruusuista kuvaa tämänhetkisestä elämästämme, olen rehellisesti sen kummemmin asiaa miettimättä kirjoittanut tunteistani: miltä tuntuu juuri nyt? En ole tarkoituksella jättänyt kirjoittamatta esim. siitä tunteesta, miltä tuntuu, kun vauva itkee ja itkee halutessaan nukahtaa rinnalle, kun itse yritän mennä välillä suihkuun ja syödä jotain. Tuollaiset tilanteet ja hetket ovat kuitenkin loppujen lopuksi niin lyhytkestoisia ja ohimeneviä, etteivät ne jää mieltä harmistuttamaan eivätkä näin ollen ole mielessäni, kun koneelle hetkeksi vauvan nukkuessa istahdan. Tuollaisten hetkien jälkeen päällimmäiseksi tunteeksi jää aina lopulta onni ja kiitollisuus tuosta pienestä ihmisestä. Kuinka hänen pienet, tyytyväiset kasvonsa saavatkaan sydämen sykkyrälle ja mielen valtaa ajatus kunhan sinulla pieni vain on kaikki hyvin, muulla ei ole väliä. Ehkä se kuuluu äitiyteen aina hautaan asti, en tiedä, mutta ainakin tällä hetkellä, kun vauva on niin avuton ja etenkin minusta riippuvainen, hänen tarpeensa menevät kaiken muun edelle.
Mitä tulee sektiosta toipumiseen, niin tokihan sitä alussa on kipeä. Uskon kuitenkin omaavani jonkin verran korkean kipukynnyksen enkä koe sektiota millään muotoa negatiivisena asiana. Näistä omista sektiokokemuksistani olenkin jo luvannut kirjoitella lisää joku päivä, joten ei siitä tässä vaiheessa sen enempää. Toki osastolla pari ensimmäistä päivää sektion jälkeen olivat aika haastavia ja olo väsynyt, etenkin öisin. En saanut nukuttua, vaikka mahdollisuus siihen olisikin ollut. Heräsin jokaiseen vauvan inahdukseen ja jos hän nukkui ihan hiljaa, tarkkailin hänen hengitystään. Vauva oli kaikki yöt perhehuoneessamme ja hoidimme häntä yhdessä mieheni kanssa. Toiseksi viimeisenä osastoyönä kätilöt kysyivät, haluaisimmeko antaa vauvan heidän luokseen nukkumaan, jotta saisimme itse edes jonkin verran nukuttua. Tuosta tarjouksesta pillahdin itkuun, joten päätös oli sillä selvä :D. Muistan, miten valtavasti ikävöin vauvaa kun hän lähti huoneesta, mutta olin niin väsynyt, että uni tuli heti. Ajattelin, että nyt voin nukkua, koska joku toinen valvoo vauvan unta, heh. Nukuin tuona kyseisenä yönä pisimmät osastoyöunet: kaksi kolmen tunnin pätkää. Herättyämme kävimme aamiaisella ja sen jälkeen haimme nukkuvan vauvan kätilöiden hellästä huomasta omaan perhehuoneeseemme. En ikinä unohda sitä onnentunnetta, joka sisälleni tulvahti, kun näin vauvan siellä sängyssään nukkumassa ja sain hänet jälleen luokseni. Vauva jatkoi uniaan ja ehdin käydä vielä lämpimässä ja pitkässä suihkussakin. Tuo tuntui niin luksukselta ja olo oli yksinkertaisesti taivaallinen – tuota päivää muistelen vielä pitkään :).
Baby blues… Tämä turhan usein sekoitetaan synnytyksen jälkeiseen masennukseen, jota se ei siis ole. Lainasin tähän hyvän kuvauksen baby bluesista:
Baby bluesilla tarkoitetaan normaalia synnytyksen jälkeistä herkistymistä. Tähän tilaan voi liittyä ajoittaisia alakulon tunteita, itkuisuutta, hämmentyneisyyttä, riittämättömyyden tunteita ja mielialan laskua, mutta joskus myös surua, ruokahalu- ja unihäiriöitä. Toisaalta äidillä saattaa olla myös vaihtelevia onnen ja hyvänolon sekä yhteyden tunnetta vauvaan. Baby blues koskee noin 80 % äideistä ja oireita on suurimmalla osalla synnyttäneistä 3-10 päivän kuluttua synnytyksestä. Baby blues kestää muutamasta päivästä muutamaan viikkoon.
Baby blues auttaa äitiä virittymään pienen vauvan maailmaan, hienovaraisiin ja hentoihin viesteihin ja siihen, mitä vauva tarvitsee. Baby blues tasaantuu pikkuhiljaa itsestään äidin ja vauvan tutustuessa toisiinsa. Yhteisen rytmin ja ymmärryksen löytyminen vaikuttavat myös huomattavasti baby bluesin tasaantumiseen.
(Lähde.)
Itse sain ensikosketuksen baby bluesiin jo osastolla, herkistyminen iski päälle 2-3 päivää synnytyksen jälkeen. Kätilöiden mukaan täysin asiaankuuluvaa, sillä ajankohta liittyy usein maidonnousuun. Tunne oli aika voimakas ja se yllätti; olin todella itkuherkkä enkä voinut lukea edes saamiemme onnittelukorttien tekstejä, puhumattakaan teidän onnitteluistanne :). Itku tuli todella pienestä, mutta samoin myös nauru. Koko ajan oli sellainen tunne, että haluan pitää vauvan turvassa sylissäni, ihan lähelläni, kuten hän oli mahassakin. Sekin suretti, että raskausaika oli ohi eikä vauva enää ollut kanssani joka paikassa. Hän ei enää ollut aivan sydämeni alla, turvassa.
Kotiuduttamme nuo tunteet alkoivat pikkuhiljaa tasaantua. Herkimpinä päivinä olinkin ehtinyt jo miettimään, jäänkö loppuelämäkseni tällaiseksi itkupilliksi, mutta en sentään (ainakaan näillä näkymin…). Huomasin, että sekä minua että miestäni helpotti etukäteistieto, että tuollaista saattaa olla luvassa. Olin tosin olettanut, että se tulisi vasta hieman myöhemmin eikä ihan noin pian synnytyksen jälkeen. En kuitenkaan koe, että tästä asiasta olisi syytä vaieta – miksi ihmeessä? Itse kertoilin tuosta herkästä mielentilastani todella avoimesti sekä perheelleni että ystävilleni, sekin varmasti osaltaan auttoi kun sain osakseni ymmärrystä ja kaikki näyttivät tietävän, mistä on kyse.
Lukija kirjoitti, että jokainen vauva itkee. Tottakai, en ole sitä missään vaiheessa kieltänyt. Totta puhuen, olisin huolissani, jos lapsemme ei itkisi. Itku on vauvan ainoa tapa kertoa asiansa, saada tahtonsa kuuluviin ja nyt on jo selvästi havaittavissa erilaisia itkuja. Nälkäitku on erottuvin: kun siinä ylittyy tietty aikaraja odotuksen suhteen, muuttuu desibelit melkoisiksi :). Tuolloin on vain paras itse yrittää pysytellä mahdollisimman rauhallisena, itku ei kestä loputtomiin, vaan päättyy kuin seinään kun ruokaa on tarjolla.
Kirjoitin yhteen postaukseeni, miten vauvamme on ihana hymypoika ja tarjoilee leveitä hymyjä lähes joka tunti, myös unissaan. Olen kyllä tietoinen, että nuo liikkeet ovat tahdosta riippumattomia, mutta eikö olekin niin paljon mukavampaa ajatella, että ehkä eivät kuitenkaan ole ja iloita niistä oikeina hymyinä? Kuitenkin niitä ilmenee aina melkoisen oikeissa kohdissa ja vain silloin, kun vauva on tyytyväinen. Miksi ihmeessä jättää ottamatta ilo irti asioista, joista sen saa? Miten paljon piristääkään päivää, kun puhelet vauvalle leveästi hymyillen ja hän vastaa siihen supersuloisella ienhymyllä!
Varmasti kaikki ovat kuulleet ja ovat tietoisia siitä, miten rakennusaika sekä vauva-aika ovat parisuhteen kaksi suurinta kompastuskiveä. En koe tarpeelliseksi ns. muistutella asiasta blogissani, jossa olen aina halunnut keskittyä pääasiassa positiivisiin asioihin. Tuon seikan avulla saan itsekin voimia ja tsemppausta, joten miksi tuhlata energiaansa niihin negatiivisiin puoliin, kun voi keskittyä positiivisiin? Jälkimmäisiä on kuitenkin huomattavasti enemmän. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö noita molempia meidän kaikkien elämässä olisi, mutta omalla asenteellaan voi asioihin vaikuttaa todella suuresti.
Tuo asenne onkin mielestäni kaiken A ja O. En ole vielä elänyt tätä vauvaelämää kovinkaan pitkästi, jotta voisin tai olisin oikeutettu harmistumaan aamun mönkään menneestä kahvihetkestä. Ajattelen niin, että miksi suunnittelisin elämääni kuten ennen, kun perheessä on joku, joka nuo aikataulut loppujen lopuksi päättää? Tuosta aiheutuisi vain turhaa harmistusta. Juon sen cappuccinoni sitten, kun olen hoitanut vauvan tyytyväiseksi. Tosin siinä voi käydä kuten usein ruuan kanssa: olen vaihtanut vauvan kuiviin ja imettänyt piiiitkään, vihdoin hän on nukahtanut ja nyt on oma aikani ruokailla. Saan herkullisen aterian eteeni ja ta-daa; vauva herää! Joskus saan silti ruuan syötyä (olen oppinut aika hyväksi hotkijaksi), joskus en ja lämmitän sen sitten myöhemmin, rauhallisemmalla hetkellä. Ilman muuta tuo saattaa joskus turhauttaa, mutta tämä on nyt tätä.
Koen jaksamisen kannalta tärkeänä nukkua silloin, kun siltä tuntuu. Aina se ei toki ole mahdollista, mutta silloin kun on, edes joskus. Virkeänä asiat näyttäytyvät aivan eri valossa. Vaikka vauvamme nukkuukin yönsä tällä hetkellä hyvin, tarvitsen unta joskus päivälläkin. Kuten esimerkiksi tänään iltapäivällä. Olisi ehkä ollut jotain pientä kotiaskaretta vauvan päiväunien ajaksi, mutta en uhrannut niille ajatustakaan vaan kävin vauvan syötettyäni itsekin unille hänen viereensä. Tunnin päikkärit – mikä vaikutus, suosittelen lämpimästi! Yhteispäikkärit ovat selvästi vauvankin mieleen, nukkuu silloin helposti 3-4 tuntia.
Elämä on nykyään päivä ja pieni hetki kerrallaan elämistä, uudenlaiseen elämään totuttelua. Eteen tulee varmasti haastavia aikoja aina säännöllisesti, mutta niitä on turha etukäteen mietiskellä. Eletään tässä ja nyt ja nautitaan niistä pienistä ilonaiheista sekä onnenhetkistä eikös juu!