Ihana ja toivottavasti mahdollisimman aurinkoisena jatkuva kesäkuu on täällä! Tulin toivottamaan teille mukavaa kesäkuun ensimmäistä viikkoa ja samalla kertomaan viimeisimmät kuulumisemme.

Tänään koitti meidän perheessämme arki, kun mies palasi kolmen viikon isyyslomaltaan töihin. Kieltämättä illalla hieman jännitin, miten selviän ensimmäistä kertaa aamutoimista yksin ja eipä siinä vielä mitään olisi ollutkaan, vaan haastetta toi aikataulu ja lastenosastolla odottava antibioottilääkitys. Olihan se aamu melkoista minuuttiaikataulua ja etenkin hoitotason äärellä oli muutamia hikikarpaloita otsalla… Juuri kun ajattelin, että hyvinhän tämä sujuu, niin pöydällä oli yllättäen molempaa sorttia. Samanaikaisesti tietysti sinkkivoiteet sormissa ja kissat raapi ovella ja sellainen jättimäinen sekuntikello tikitti pään sisällä todella äänekkäästi. Selviydyin kuitenkin aivan mainiosti ja osastollakin olimme kokonaiset kaksi minuuttia etuajassa, heh.

Kotiuduimme nimittäin eilen iltapäivällä osastolta vauvan kanssa. Olisimme päässeet kotiin jo lauantaina, mutta päätin, että mielenrauhani vuoksi jäämme sinne vielä yhdeksi yöksi. Osastolla kun ei onneksi ollut ruuhkaa, onnistui tuo mainiosti. Vauvan lääkitys jatkuu vielä keskiviikkoon asti siten, että käymme osastolla kolme kertaa päivässä ja hän saa tuolloin antibiootin suoneen. Kanyyli siis seurasi kotiinkin (toinen kanyyli poistettiin eilen), mutta se ei häiritse eloa – kyllä on reipas poika meillä, voi että <3.

Tänään on jo kaksi osastoreissua tehty, iltareissu vielä ohjelmassa. Mies ei pääse mukaan kuin iltaisin, mutta äitini on onneksemme päässyt avuksi ja henkiseksi tueksi sekä aamu- että päiväreissuille. Vauva on jälleen oma ihana, hymyilevä ja silloin tällöin jo jokelteluakin tapaileva itsensä. Tulehdusarvotkin olivat tänä aamuna enää 2. Vielä emme tiedä mikä tämän kaiken aiheutti, mutta se selviää aikanaan verikoetulosten valmistuttua.

195

Siinä hän, ihanuus <3. Kuvanottohetkellä täytti yhden viikon, tällä viikolla mittariin tulee jo tasan kuukausi, niin uskomattomalta kuin se tuntuukin! Mietiskelin aamulla liikennevaloissa, kun ajelin vauva kyydissä hakemaan äitiäni mukaamme osastolle, että kuinka ihanaa onkaan olla äitiyslomalla ja vielä näin kesän kynnyksellä! Unihiekka painoi hieman silmiä, mutta kirkas aamuaurinko ja arskat nenällä saavat aikaan ihmeitä. Mieskin viettäisi kuulemma mielellään päivät kotona, töissä oli ollut jo ensimmäisenä päivänä ikävä. Onneksi hänelläkin pitkä kesäloma vasta edessäpäin!

Kissat nauttivat aurinkoisista päivistä meidän tapaamme eivätkä ole vauvasta enää moksiskaan. Kova nälkäitkukaan ei matikaisia metrin etäisyydeltä mihinkään karkoita. Itse olin nimittäin aivan varma, että kun vauva availee ääntään, näkyy vain kaksi raitaista vilausta, mutta noup! Erityisesti nuorempi kissa kääntää tuolloin vain kylkeään, vanhempi hieman liikuttelee korviaan… Nuorempi kisu on myös omalla persoonallisella tavallaan näyttänyt hyväksyvänsä vauvan perheenjäsenekseen: kerran vauvan nukkuessa vieressäni sohvalla kulki ohi ja lempeästi puski poskeaan vauvan takaraivoon. Kyllä suli sydän siihen näkyyn. Jos joku kokee tarvetta muistuttaa, että kissa on eläin ja sitä rataa niin ei huolta; tiedostamme kyllä asian ja osaamme aikuisina ihmisinä olla varovaisia näissä ensikohtaamisissa :). Suurimpana asiana pidän kuitenkin sitä, että vanhempi kissa (tuo aremman puoleinen mussukkani) on jo kerran tullut päikkäreille minun ja vauvan kanssa. Pötköttelimme sängyn päällä, kun kisu liittyi joukkoomme siten, että hänen peppunsa oli vauvan vaippapeppua vasten. Tuli siis aivan liki, kyllä oli naurussa pitelemistä :D. Niin ja arvatkaapas mitä? Hänen turkkinsa on lähes ennallaan! Ei enää mitään kaljuja kohtia ja karva kasvaa vauhdilla takaisin (sopivasti kesähelteiksi, huh…). Hän siis erittäin todennäköisesti stressasi loppuraskauttani, niin viisas <3.

Vietin tässä pienen tovin koneella miehen viettäessä koko työpäivän ajan kaipaamaansa aikaa vauvan kanssa. Nyt vauva nukkuu ja pihalla pärähti käyntiin ruohonleikkuri – kylläpäs se näin alkukesästä kuulostaa aina niin mukavalta ja ennen kaikkea kesäiseltä! Taidan nyt vastailla muutamiin kommentteihinne ja sitten pienen manikyyrin kimppuun – miten nuo kynnetkin kasvavat nyt aivan turbonopeudella kun ei tarvitsisi?

 

 

Niin suurisydämistä kansaa täällä blogini äärellä, suorastaan mykistävää. Senpä vuoksi halusinkin heti tilaisuuden tullen tulla kertomaan teille pienistä, varovaisista edistysaskeleista. Eilen saimme vauvalta pois monitoriseurannan ja tänään olemme kokeilleet olla ilman tippaa (eli pelkällä rintamaidolla) ja seurailemme, miten aktiivisesti vauva jaksaa syödä. Kanyyli on kädessä edelleen, sillä kipulääkettä ja antibiootteja tarvitaan vielä.
Illalla pieni sai toiseenkin käteensä kanyylin, sillä verinäytteet kantapäistä eivät meinaa enää onnistua. Huh huh, verinäytteiden ottaminen onkin meille vanhemmille tässä kaikkein raskainta (toki sen lisäksi, että vauva ylipäätään on sairas). Tuntuu, että hajoan aina miljooniin palasiin, kun kuulen lapseni itkevän niin hysteerisesti. Tekee mieli kaapata hänet syliin ja juosta karkuun eikä antaa kenenkään enää ikinä koskea häneen. Aivan järkyttävän sydäntäraastavaa eikä huoneesta poistuminenkaan auta asiaa ollenkaan. Mutta ei auta, vauva on saatava terveeksi ja tutkimukset kuuluvat asiaan.

Tulehdusarvot olivat keskiviikkona hoitoon tullessamme 72, eilen 40 ja tänään enää 16 (alle 8 on normaali)! Yllättävänkin pian ovat lähteneet laskuun, sanoi lääkäri, joten lääkitys tehoaa. Olemme täällä kyllä niin hyvässä hoidossa. Onnekkaasti saamme olla vauvan luona molemmat; sekä minä että mieheni ja ympäri vuorokauden. Ihan ei niin luxusta ole kuin pari kerrosta ylempänä synnytysosastolla (sähkösänkyjen tilalla nyt melkoisen matalat retkisängyt :D); taisimme siellä tottua liian hyvään… Toiset isovanhemmat hoitavat meidän vanhempien sairaalamuonitusta (kaikkia aterioita ei saa ostettua sairaalasta) ja toiset isovanhemmat pitävät huolen kissoistamme ja oli siellä kotona kuulemma jo siivottu ja nurtsikin ajettu! Voimme siis keskittyä täysillä vauvaan. Ajattelinkin, että nyt näiden pienten edistysaskelien kunniaksi on syytä kohottaa malja, joten heti kun vauva herää, niin ei muuta kuin maitobaaria availemaan ja maiskuttelemaan!

cats

Nyt kun vauva ei ole piuhoissa, on sylittäminen ja kaikenlainen arkipuuhastelu helpompaa. Ja sylitelty ollaan toki piuhojenkin kanssa, sillä ajattelen senkin edistävän pienen toipumista. Päikkäritkin nukumme kainalokkain, samoin yöunet aina yön ensimmäisestä syötöstä aamuun. Ihania hellittelyhetkiä <3. Ja sanotaanhan siinä laulussakin, että uni paras lääke on, joten ehkä uni äitin kainalossa on vähän kuin tuplalääkitystä? Tässä tämä kaunis ja liikuttava lastenlaulu, tätä on kyllä täällä viime päivinä toteutettu.

Karhunpoika sairastaa, häntä hellikäämme. 
Lääkkehillä hoidelkaa Nalleystäväämme. 
Maito tuore lämpöinen hyväks olla voisi. 
Vehnäkorppu valkoinen ehkä avun toisi. 

Patjaksensa parahin matto levitellään, 
Peitteheksi toinenkin kääritähän hellään. 
Laulu kaunis lauletaan univirreksensä, 
Itse käymme uinumaan hänen vierellensä. 

Vahtikoira vartio uskollisna meitä, 
Kunnes koittaa aamunkoi, hän ei meitä heitä. 
Uni paras lääke on, siitä nauttikaamme. 
Nalle-raukan kuntohon aamuksi jo saamme. 

(Tekstilainaus R. R. Ryynänen – Karhunpoika sairastaa)

 

 

Tänään oma kullannuppumme täyttää jo kolme viikkoa. Ei oltaisi kyllä etukäteen osattu arvata, missä näitä kolmen viikon synttäreitä vietämme… Niin onnellisissa ja hyvissä merkeissä alkanut vauvaperhe-elämämme alkoi toissapäivänä saamaan erilaisia käänteitä ja eilen tilanne paheni. Rakas pieni poikamme on sairas ja tilanne on se, että olemme vauvan kanssa lastenosastolla. Aivan mahtavan lastenlääkärin sanoin tilanne on vakava, mutta ei hengenvaarallinen, koska toimme vauvan hoitoon ajoissa. Varmasti siellä mietitte, mistä on kyse, mutta vielä en osaa varmoja vastauksia antaa. Odottelemme parhaillaan tämänaamuisten verikokeiden valmistumista, jotta näemme, mihin suuntaan tilanne on yön aikana kehittynyt. Ne kertovat, hoidammeko oikeaa asiaa ja oikeilla lääkkeillä. Vauva on ollut tipassa eilisestä alkuillasta lähtien, voi tuota pientä kanyylikättä, jota äiti ei voi sydän vihlomatta katsoa <3. Monenlaista piuhaa menee siellä täällä, mutta onneksi olemme täällä hyvässä hoidossa.

Vaivat alkoivat masuväänteillä muuttuen eilen ripuliksi ja toissayön aikana nousi myös kuume. Lastenlääkärin mukaan todennäköistä on, että vauvan verenkierrossa jyllää jokin bakteeri, joka on mahdollisesti peruja syntymähetkiltä. Jos tuo bakteeri verenkierrossa on sairauden aiheuttaja, alkuperää tuskin koskaan saamme selville. Se on voinut päätyä vauvan verenkiertoon limakalvojen kautta mistä vain ja keneltä vain, hengittämämme ilmakin on täynnä bakteereja. Tuo alkuperä ei mielestäni olekaan olennaista; tärkeintä on löytää oireiden aiheuttaja ja hoitaa lapsi sitä kautta terveeksi.

152

Ylläoleva kuva on otettu synnytysosastolta, mutta sama pupunen vahtii pienen unta täällä lastenosastonkin sängyssä <3. Eilen tuo pieni rakas vain nukkui, oli niin sairas :'(. Aamuyöllä alkoi kuitenkin olla jo parantumisen merkkejä havaittavissa (kiitos suonensisäisen lääkehoidon): alkoi itkeä nälkäänsä ja jaksoi olla rinnallakin nukahtamatta huomattavasti pidempään kuin eilen. Vauva on tänä aamuna jaksanut valvoakin jo eri tavalla ja suloisia hymyjäkin on nähty entiseen tapaan. Ja voi miten onnelliseksi tekikään äitinsä pienillä rintaraivareilla <3. En olisi muutama päivä sitten uskonut, että tulen vielä joskus kaipaamaan sitä armotonta häsväystä: tuhinaa, röhkinää, pään heiluttelua, nyrkittämistä, potkimista, rinnan venytystä, maiskutusta ja nenän nyrpistelyä. Puhumattakaan komeasta itkuäänestä, joka pääsee irti jos nuo edelliset toimenpiteet eivät tehoa :).

En olisi kyllä uskonut, että joudun jo näin pian olla sydän aivan sykkyrällä tuon pieneni vuoksi. Ja miten eilen kaipasinkaan raskausaikaa, jolloin vauva oli turvassa sisälläni, sydämeni alla <3. Mutta kyllä täällä on taas saanut kokea sen, miten suuri ja lohdullinen vaikutus äidin sylillä on. Voi valtavuus sitä katsetta, jonka osakseni saan, kun nostan hänet syliini kamalien verikokeidenottojen jälkeen. Se katse porautuu niin syvälle eikä sitä unohda koskaan <3. Onnekkaasti meillä äideillä on myöskin nuo maagiset maitomaatit, jotka auttavat kaikkeen, ihan kaikkeen.