Voi ette arvaa kuinka monta kertaa tämä aihe on ollut mielessäni ja kuinka paljon olen halunnut tästä kirjoittaa! Jotenkin kuitenkin tämänkaltaiset postausaiheet vievät yllättävän paljon aikaa, niihin täytyy syventyä ihan eri tavalla kuin moniin muihin juttuihin eikä sitä aikaa moiseen ole hirmuisesti viime viikkoina ollut. Niinpä asia on koko ajan vain lykkääntynyt ja lykkääntynyt… Sain kuitenkin iiralta eilen kommentin, joka toimi mukavana sysäyksenä asialle! Ajattelin, että nyt on korkea aika järjestää aikaa tälle ennen kuin yksityiskohdat unohtuvat täysin.
Hei minua kiinnostaisi lukea sektiosta palautumisestasi. Koitin etsiä vanhoista kirjoituksistasi josko olisit jo jotain siitä kirjoittanut, mutta ainakaan minun silmääni ei osunut. Minulla on siis reilun viikon kuluttua tiedossa suunniteltu sektio vauvan perätilan vuoksi ja tuo toipuminen mietityttää. Tietysti siitä ei voi koskaan tietää, kaikilla kun menee nämä asiat niin yksilöllisesti, mutta muiden kokemuksia on aina mukava lukea. Jos siis ehdit ja jaksat asiasta jotain kirjoitella, niin täällä olisi ainakin yksi lukija, joka postauksesta ilahtuisi! :)
Ennen suunniteltua sektiotani en hirveästi netistä muiden kokemuksia lukenut. Pariin keskusteluketjuun törmäsin sattumien kautta ja arvaahan sen: usein niistä negatiivisista kokemuksista puhutaan hieman kovempaan ääneen kuin niistä positiivisista… Pidin tuon tiukasti mielessäni eikä oma pelkoni sektiota kohtaan päässyt näin ollen kovasti paisumaan. Uskon, että olin etukäteen varautunut paljon pahempaan kuin mitä se oli ja hyvä toki näin päin. Ehkä tähän vaikutti monikin seikka ja mm. se, miten kaikki (jopa he, jotka eivät sektiota henkilökohtaisesti ole edes kokeneet) tuntuvat pitävän sitä automaattisesti pahana ja sinä huonompana synnytystapana. Oma sektiokokemukseni on kuitenkin selvästi positiivispainotteinen ja siinäkin on yksi syy, miksi haluan siitä kertoa. Itse sektiosta olen alkanut jo luonnostelemaan omaa postausta, sillä olen luvannut kertoa teille oman synnytyskokemukseni ja sen teen. Ei ehkä kannata kysyä milloin, mutta vielä tässä kesän aikana :).
Muistan kun heräsin heräämössä ja mietin, että HUH se on ohi ja sitten heti vauvaa. Vauva-ajatusten lomassa mietiskelin ja tunnustelin kipua: tätäkö se sitten on, AUTS. Heräämössä sain kuitenkin tehokkaasti vaikuttavia lääkkeitä suoraan suoneen ja ne veivätkin pahimman kivun pois. Heräämöstä perhehuoneeseemme saavuttuani olin suun kautta otettavien lääkkeiden varassa. Hieman tuota itsekseni hermoilin, mutta ajattelin, että syön niitä sitten niin paljon kuin itsestäni tuntuu. Kivun tunteminen ei ollut mulle mikään tavoite ja myöskin lääkärit sanoivat, ettei kivun tunteminen edistä toipumista lainkaan. Jokainen potilas on itse paras arvioimaan kipuaan ja lääketarvettaan; tuo on kaikki niin yksilöllistä.
Ainakin täällä meidän sairaalassa on tapana, että jos sektio on ollut aamulla, sängystä noustaan jalkeille jo samana iltana. Itselläni sektio siirtyi iltapäivään, joten nousin jalkeille vasta seuraavana aamupäivänä. Miehen ja hoitajan avulla nousin, hitaasti mutta varmasti. Kasvot valkoisina kylmän hien peitossa yritin suunnata huoneemme kylpyhuoneeseen. Hoitaja totesi puuskutustani hetken seurattuaan, että voisin mennä takaisin makuulle, mutta hengittelin rauhallisesti ja oikaisin selkäni suoraksi sentti kerrallaan. Ajattelin, että näin tulen liikkumaan ainakin kuukauden – sen verran hankalalta jokainen miniaskelkin tuntui. Tuo hetki olikin juuri se pahin: sisäleikkaushaavoja kiristeli ja kaikki ikään kuin haki omaa paikkaansa. Kylpyhuoneen kynnys oli noin 10 cm korkea, voi huh hah hei miten kirpaisi nostaa jalat sen yli! Ihmettelin sitä ja naureskelin sipsutusaskelilleni, johon ihana hoitaja tuumasi, että se on iso leikkaus, ei mikään luomenpoisto! Sektiossahan tulee pintahaavan lisäksi viisi sisäistä leikkaushaavaa, joiden tikit sulavat pikkuhiljaa neljän kuukauden kuluessa. Itselleni tuli yllätyksenä tuo sisäisten leikkausviiltojen määrä. Esim. kohtukin oli ommeltu kahdessa kerroksessa.
Tuo ensimmäinen liikkeellelähtö oli tosiaan se pahin paikka omalla kohdallani; sen jälkeen liikkuminen helpottui selvästi ja huomattavan nopeasti! Kerta kerralta sängystä nouseminen helpottui ja ihan hämmästyttävän nopeasti. Ongelmia seuraa, jos ei lähde liikkeelle, vaan jää sänkyyn makoilemaan… Kun oli kulunut vuorokausi ensimmäisestä ylösnousustani, kävelin jo aika ripein askelin lääkärin vastaanotolle vauvaa sängyssään työntäen. Suosittelen siis todella tuota liikkumista, se on ainoa keino, jolla itse voi toipumistaan nopeuttaa! Ja näiden kaverina ne särkylääkkeet, sillä kun kipu on lievempää, on liikkuminenkin miellyttävämpää. Ja kannattaa pitää mielessä, että alku aina hankalaa! Myöskin se oma asenne vaikuttaa, tässäkin asiassa :).
Sain eräältä blogin lukijalta hyvän vinkin ennen sektiotani: pidä leikkauksen jälkeisinä päivinä aina vesilasi käden ulottuvilla. Enhän minä heti silloin sitä muistanut, kunnes se karmaiseva kuiva yskä iski kuin salama kirkkaalta taivaalta! Yskin, yskin ja yskin, mahasta kiinni pitäen ja samalla yritin viestittää miehelle että VETTÄ, HETI VETTÄ! Silloin tuntui, kuin jotain suurta sisälläni olisi revennyt ja pahasti. Huolissani puoleksi itkien selitin sitä jo hoitajallekin, kunnes naurahdin, että ehkä ne ompeleet on sen verran kestäviä, etteivät yhdestä yskänpuuskasta repeä ;). Mutta voi voi, se sattui ja tuon jälkeen vesilasi olikin sitten aina vieressäni. Itselläni tuohon lisähaastetta toi se, kun minut jouduttiin nukuttamaan sektion ajaksi. Nimittäin se hengitysputki, oi voi mitä se saikaan aikaan! Heti herättyäni kummastelin kurkkuani, aivan kuin jokin tosi paha flunssa olisi iskenyt: limaa täynnä ja hengitys rohisi, ääni lähes mennyt. Tuo lima pakotti sitten yskimään säännöllisesti – ilmankin olisin pärjännyt! Tätä riesaahan ei tokikaan selkäydinpuudutuksen kanssa olisi tullut.
Me emme kiirehtineet synnytysosastolta kotiin, vaan viivyimme siellä omassa perhehuoneessamme kuusi päivää. Kissat olivat hyvässä hoidossa, osastolla aivan mahtava henkilökunta sekä valmiit viisi ateriaa päivässä – ei kiirettä kotiin! Muistan ajatelleeni pari päivää sektion jälkeen, että miten ihmeessä pääsen sieltä toisesta kerroksesta autollemme… Se huoneen kymmenen sentin kynnyskin kirpaisi, miten selviäisin rappusista! Sitten muistin hissin. Kotiinlähtöpäivänä nauratti; ei minkäänmoisia ongelmia rappusissa.
Oma sektiohaavani parani täydellisesti: ei tulehdusta eikä edes punoitusta. Sekä synnärillä että neuvolassa sitä on joka kerta kehuttu kauniiksi haavaksi, heh. Haavan hoidossa tärkeimmät on päivittäiset suihkuttelut (itse suihkuttelin kaksi kertaa vuorokaudessa) sekä ilmakylvyt aina mahdollisuuksien mukaan. Jonkin verran sektio vaikutti alussa imetysasentoihin. Kyljellään makoileminen ei onnistunut enkä sohvalla istuessani (sen jälkeen kun pystyin kunnolla istumaan, jokunen päivä siinä hurahti…) voinut pitää imetystyynyä sylissäni, joten mielikuvitusta sai käyttää :).
Mies piti heti kolmen viikon isyyslomansa vauvan synnyttyä ja se oli hyvä päätös, silloin juuri eniten apua tarvitsinkin. Hän hoiti kodin täysin aina ruuanlaitosta siivouksiin, minun ei tarvinnut stressata moisista, vaan sain rauhassa keskittyä pieneen vastasyntyneeseemme sekä toipumiseeni. Mitään vauvaa painavampaa ei saisi kuukauteen leikkauksen jälkeen nostella enkä nostellutkaan, tuollaisessa tilanteessa on mielestäni turha riskeerata mitään.
Kuten joku teistäkin sanoi, sektiossa kipu on aika yleisesti hallitumpaa kuin alatiesynnytyksessä. Olen samaa mieltä. Että vaikka se mahdollisesti venyykin useammille päiville kuin alatiesynnytyksessä, voi sitä hyvin lääkkein kontrolloida. Olen myöskin sitä mieltä, ettei ole mitään kivutonta tapaa synnyttää – synnytykseen kuuluu kipu. Jälleen lainaan jotain teistä: tuo kipu on kuitenkin positiivista kipua. Tietenkään en voi verrata keskenään sektiota ja alatiesynnytystä, koska omaan kokemusta vain toisesta. Mutta alatiesynnytyksestäkään ei välttämättä toivu hetkessä, senkin jälkeen voi olla kipua ja hoidettavia ompeleita yms.
On kaksi tapaa synnyttää ja molemmissa on hyvät ja huonot puolensa. En koe menettäneeni mitään, vaikka synnytinkin lapseni sektiolla. Synnärillä ruokailin muiden äitien joukossa ruokasalissa ja hoidin lastani siinä missä muutkin äidit. Voisin toki murehtia sitä, etten voinut itse nostaa lastani syliini kuin vasta kahden vuorokauden kuluttua, mutta mitä hyötyä siitä olisi. Siihen asti häntä hoiti aktiivisemmin isänsä ja sain vauvan kainalooni aina kun halusin, joten siinä mielessä en koe menettäneeni hetkeäkään.
Koska kyseessä on leikkaus, on siinä aina omat riskinsä (mm. tulehdus- ja verenvuotoriski). En silti kuitenkaan saanut mitään negatiivista kuvaa sektiosynnytyksestä, muistelen sitä edelleen oikein hyvillä mielin. Jos meille jonain päivänä vielä toinen lapsi suodaan, olen täysin valmis sektiosynnytykseen. Koen, että toipumisaika oli loppujen lopuksi melkoisen lyhyt. Mitään kovaa kipua en enää kotiutumisen jälkeen tuntenut, jotain kiristelyä ja kirvelyä silloin tällöin. Esim. jos kävelin liian ripeästi tai nousin sohvalta turhan nopeasti. Ainoana miinuksena pidän sitä, etten saanut vauvaa heti hänen synnyttyään rinnalleni, koska olin nukutettuna. Olimme erossa toisistamme lähes neljä tuntia, mutta olen tehokkaasti kirinyt tuon ajan takaisin, korkojen kera :).
Erittäin tehokas kipulääke se oma lapsi siinä vieressä on, niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin. Muistan hetkiä synnäriltä, jolloin makoilin vuoteessa ja vauva nukkui kainalossani. Särkylääkkeiden ottoaika oli mennyt jo ohi, mutta en halunnut liikkua niitä ottaakseni, jolloin hetki menisi pilalle. Kipu tuntui jo selvemmin, mutta mietin vain pientä vastasyntynyttämme katsellessani, kuinka onnekas ja onnellinen olin. Se onni oli aivan uudenlaista eikä sitä kääröä meinannut millään uskoa todeksi. Mies katseli yhtenä iltana mm-lätkää, itsekin muka katsoin, mutta todellisuudessa mietin vain onnenpilvessäni, että kyllä; kaikki on tässä ja nyt.