Tämä viikko tuntui olevan aika yleinen töihinpaluu-viikko, ainakin facebook-kavereideni päivityksistä päätellen. Jonkinmoista loma on ohi -ahdistusta on ilmassa, mutta aika pian se menee ohi; se ensimmäinen työpäivä loman jälkeen on aina nihkein. Ja erityisesti se sunnuntai-ilta ennen sitä ensimmäistä työaamua, blääh… Mutta pian niihin rutiineihin pääsee taas kiinni ja arki alkaa rullaamaan!
Muutamassakin blogissa on kirjoitettu, miten ennen kaikkea tulee olla kiitollinen siitä, että on työpaikka mihin palata ja josta jäädä lomille. Tänä päivänä työpaikka ei ole mikään itsestäänselvyys. Olen täysin samaa mieltä! Minua tuo kuitenkin muistutti siitä, että ihan missä tahansa työpaikassa ei tarvitse edes tuon ajatuksen voimalla kärvistellä. Jos töihinpaluu tuntuu todella ahdistavalta lomien ja jopa parin vapaapäivän jälkeen, on jotain pahasti vialla. Kun vapaa viikonloppu kuluu murehtiessa ja itkiessä maanantain lähestymistä… Kun itse työ olisi oikein mieluisaa, mutta… Mitä kaikkea voikaan tapahtua, kun työhyvinvointiin ei kiinnitetä huomiota. Olen seurannut läheltä, kun sairastutaan sen vuoksi. Näistä asioista on leikki kaukana eikä silloin jää kuin yksi vaihtoehto: lähteä.
Itse vapauduin noista murheista lopullisesti aika tarkasti päivälleen vuosi sitten. Toisin sanoen vapautin itse itseni enkä voi kuin rohkaista teitä muita samassa tilanteessa olevia samaan! Sillä tiedän, että teitä on. Valitettavan monia. Usein kun uuvuttavasta vanhasta vapautuu, on paljon enemmän energiaa siihen parempaan uuteen: sen etsimiseen ja löytämiseen. Meillä on vain tämä yksi elämä ja se on liian lyhyt haaskattavaksi.
Nyt minun ei tarvitse palata töihin. Voin jatkaa lomailua, äitiyslomailua. Halutessani vielä kolme vuotta. Ja siltä se todella tuntuu, lomalta, kun muistelee noita aikoja joskus silloin… Vaikka eihän tämä tokikaan aina lomalta tunnu, on niitä rankempiakin hetkiä, mutta ne kuuluvat elämään ja vanhemmaksi kasvamiseen. Se taitaa olla elämänpituinen projekti? Kaiken ydin on kuitenkin se, miten todella äärimmäisen onnekkaassa ja etuoikeutetussa asemassa olen, kun saan pitää huolta tästä pienestä rakkaastamme. Nähdä nuo kauniit kasvot joka ikinen aamu ensimmäisenä herätessäni. Saada häneltä niin valtavan suloisen ja leveän hymyn ensimmäisenä hänen herätessään. Nauttia kuunnellessani hänen pari-kolme viikkoa sitten alkanutta hekotustaan, se on niin valtavan upea ääni, että nauran joka kerta itsekin silmät kyynelissä. Katsella hämmästyneenä ja hieman liikuttuneenakin, miten vasta niin hauras vastasyntyneeni on jo yli viikon ajan kääntynyt selältä vatsalleen. Ähkien ja puhkien, mutta niin määrätietoisena. Miten hän laittaa huulet niin hassusti törrölle, kun hoksaa että tässähän valmistellaan ruokailuhetkeä! Samaan aikaan täytyy pitää itkuntapaista ääntä höö, höö -äänillä säestettynä, jotta äiti pistäisi siihen touhuunsa vähän vauhtia… Ja millä tarmolla ja nenänvarsikurtuilla sitten lopulta napataankaan kiinni, a-auuuuts! :D
Joinain työaamuina saattaa hieman väsyttää, mutta se ei useinkaan johdu siitä, että vauva valvottaisi, vaan siitä, että jään yöllä hänen syötyään vain tuijottamaan pientä nukkuvaa. Niin kaunis ja viaton pieni lapsi, miten onnelliselta ja tyytyväiseltä hän nukkuessaan näyttääkään <3. Kun työtehtäviini kuuluu mm. hukuttaa tuo pieni poika pusuihin ja sylitellä häntä aina kun siltä tuntuu ja vähän enemmänkin, niin mikäs tässä on ollessa.
Onnellista kesänjatkoa teille jokaiselle! Olitpa sitten töissä tai lomalla, niin kesä jatkuu. Nautitaan niistä pienimmistäkin asioista, ihan joka päivä!
