Vauvamme syntymästä on jo tovi, tänään tasan kolme kuukautta – oikea aika jakaa tämä kokemukseni kanssanne. Olen kirjoitellut tätä postausta aina silloin tällöin, kun on ollut hieman enemmän aikaa paneutua asiaan. Nyt yksityiskohdat on vielä aika tarkkoina mielessä, hyvä niin.
Ennen omaa sektiotani en juurikaan netistä mitään juttuja lukenut, tarkoituksella jätin tuon tekemättä. Vahingossa kuitenkin törmäsin joihinkin tätäkin aihetta käsitteleviin keskusteluihin ja melko pian sain todeta, että nettiin taitaa päätyä suurimmaksi osaksi niitä negatiivisia kokemuksia. Siinä yksi lisäsyy jakaa tämä oma kokemukseni täällä. Sektiosta toipuminen -postauksestani voitte lukea paremmin toipumisprosessistani. Tämän postauksen kuvituksena käytin eräänä kesäiltana Kokkolan Trullevin kalasatamassa ottamiani kuvia.
Niille, jotka eivät blogiani silloin vielä seuranneet, kerrottakoon, että kovasta synnytyspelostani huolimatta olin valmis alatiesynnytykseen. Useiden päivien käynnistely-yritykset eivät kuitenkaan tuottaneet tulosta ja koska vauva oli saatava ulos ilmeisen mieluisasta ensikodistaan, oli sektio ainoa vaihtoehto. Olin itse hokenut sitä lääkäreille jo pari viikkoa; en uskonut, että synnytys tulisi käynnistymään eikä niin tapahtunutkaan. Lääkärit halusivat kuitenkin vielä odottaa ja antaa luonnolle mahdollisuuden. Kun sitten viimeisen kerran kävin osastolääkärin vastaanotolla (heitä oli siellä silloin oikein kaksi kappaletta) ja kävi ilmi, ettei käynnistyspillerit eikä luontokaan ole asiaa yhtään edistäneet, tehtiin päätös sektiosta. Vaikka olin helpottunut että pitkälle prosessille tulisi vihdoin piste, purskahdin silti itkuun. Pelkäsin siis myös sektiota. Lääkäri kuitenkin rauhoitteli, että suunnitellussa sektiossa riskit on kaikin puolin pienemmät kuin esim. hätäsektiossa. Oli kuitenkin vaikea asennoitua, sillä tähän saakka lääkärit olivat hokeneet, kuinka sektio on se viimeinen vaihtoehto ja kaikin puolin riskialttiimpi sekä äidille että vauvalle… Pienen itkupurkauksen jälkeen lähdimme miehen kanssa kotiin, helpottuneina siitä, että vauvan tuleva syntymäpäivä oli nyt tiedossa. Kuten aiemmin kerroin, valitsimme kahdesta vaihtoehdosta sektiopäiväksi päivän, jolloin pappani eli vauvan isopappa olisi täyttänyt 100 vuotta. Se toi päivään vielä enemmän arvokkuutta ja juhlan tuntua. Ei ihan joka poika synny tuollaisena päivänä! Osastokäynnin jälkeen alkoi soittorumba: halusin ilmoittaa kaikille läheisilleni uutiset ja mitä kolmen päivän päästä tulisi tapahtumaan. Nuo viimeiset kolme päivää kuluivatkin jännittäen, ehtiikö synnytys sittenkin vielä käynnistyä, vaikka en siihen oikein uskonutkaan.
Sektiossa oli kolme osa-aluetta, joita etukäteen eniten pelkäsin: katetrointi, selkäydinpuudutus sekä itse leikkaus. Kaksi ensimmäistä menikin hieman mönkään, mutta onnekseni tuo viimeinen eli suurin asia onnistui oikein hyvin.
Saavuimme synnytysosastolle torstaiaamuna klo 7. Meille oli maanantaina kerrottu, että sektiot hoidetaan aina aamulla ensimmäisinä ja muut (kuten esim. kohdunpoistot jne.) vasta niiden jälkeen. Nooh, saimme kuitenkin heti kuulla, että sektioni tulisi viivästymään eikä tarkkaa aikaa osattu sanoa. Onneksemme saimme toivomamme perhehuoneen ja pääsimme sinne heti lepäilemään ja odottelemaan. Odottelua olikin sitten tosiaan luvassa eikä se helpottanut jännitystäni kyllä lainkaan. Aina kun olin vaipumassa uneen, joku tuli huoneeseen kysymään tai tuomaan jotain. Jälkeenpäin ajateltuna tuo uni olisi kyllä ollut tarpeen. Kaamea nälkä ja janokin vaivasivat; olinhan edellisestä illasta saakka ollut ravinnotta.
Puoliltapäivin alkoi sitten tapahtua ja melkoisella kiireellä. Leikkaussalista oli soitettu, että olisivat valmiina sektiotani varten. Niinpä aloin pukea leikkausvaatteita ja hoitaja minulle tukisukkia. Samalla toinen hoitaja ja opiskelija laittoivat käteeni kanyylia; tuokin asia jota inhoan! Se sattuu valtavasti, sillä kämmenselässäni ei ole juurikaan ns. ylimääräistä nahkaa :D ja alue on sen vuoksi todella herkkä, myös suonet pakenivat alta. Niinpä kanyyli päädyttiin tälläkin kertaa laittamaan ranteeni sisäsyrjään.
Ensimmäinen asia, jota olin jännittänyt (= katetrointi) sattui ja tuntui ikävältä. Kaiken lisäksi hoitaja kiireessä epäonnistui ja leikkaussalin henkilökunta joutui tekemään kaiken uudestaan. Tuolloin se onnistui eikä edes sattunut. Synnytysosaston hoitajan kiirehtiminen ja hössääminen tarttui minuun ja tunsin kurkussa jo palasen ennen kuin lähdimme kohti leikkaussalia… Kun hän luovutti minut leikkaussalihenkilökunnalle, tärisin sängyssä aivan kauttaaltani ja kyyneleet valuivat poskiani pitkin. Yritin tärinän keskeltä vastailla kysymyksiin ja vain odotin, että kaikki olisi ohi.
Kun matkasimme kohti leikkaussalia, yritin rauhoitella itseäni ja makoilin sängyssä seinäkylttejä lukien: Leikkaussali 3, leikkaussali 4… Leikkaussalissa oli monta ihmistä, en laskenut, mutta joka puolella tuntui joku esittelevän itsensä ja kertovan tehtävänsä. Tärinäni jatkui ja siirryin leikkauspöydälle, olipa se kapea! Ihanan rauhoittava keski-ikäinen mieshoitaja peitteli minut lämpimillä pyyhkeillä ja rupattelimme hetken niitä näitä. Yksi naishoitaja tuli viereeni jutustelemaan, kysyi mm. tiedänkö kumpaa sukupuolta vauva on ja kyyneleitä pyyhkiessäni hymyilin sanan poika. Hän kysyi, onko hänelle jo nimi valmiina vai onko se salaisuus. Sanoin vauvan nimen; sen nimen, joksi olimme häntä rakenneultrasta lähtien kutsuneet ja josta lopulta tuli vauvan kolmas nimi. Hoitaja tuumasi siihen, että onpa tosi kaunis nimi.
Nukutuslääkäri saapui, pieni keski-ikäinen nainen. Toinen pelkäämäni osa-alue oli lähellä. Kävin kyljelleni makaamaan, rauhoittavaan mieslääkäriin vauvamahaani nojaten. Mietin, miten tämä ikinä onnistuu, kun tärisin niin valtavasti. Jotenkin sain kuitenkin tärinän loppumaan ja selkäni pyöreäksi, kuten kuului. Nukutuslääkärin ääni oli niin hiljainen, että hädin tuskin kuulin, mitä hän puhui. Ensin hän puudutteli ihoa alaselän alueelta, piikit tuntuivat jonkin verran. Sen jälkeen hän alkoi pistää itse selkäydinpuudutusta, ne piikit sattuivat välillä ja kunnolla. Tunsin ihmeellistä säteilyä siellä täällä alaselässä, mutta mitään puutumista en tuntenut. Vartin yrittämisen jälkeen kokeilimme istuma-asentoa, sain ohjeen pyöristää selkääni kuin vihainen kissa ja mietin samalla leppoisia murmeleitani. Piikitys alkoi uudestaan, uudessa asennossa. Puristin tyynyä syliini ja toisella kädellä pidin happinaamaria kasvoillani. Mieslääkäri piti tukevasti kiinni olkapäästäni ja yläselästäni, jotta en liikahtaisi. Tunsin jonkin verran kivuliaita piikkejä siellä täällä alaselässäni, välillä kipu tuntui syvemmälläkin. Muovinen happinaamari hikoilutti kasvoja, itketti ja pelotti. Mietin pienen paniikin nostaessa päätään, että joudunkohan lähteä vielä Ouluun synnyttämään… Naishoitaja huudahti kauempaa, että verenpaineet koko ajan yli 200. Niin joo, verenpainemittari hurisi käsivarressani muutaman minuutin välein. Puoli tuntia selkäydinpuudutusyritystä takana, kun joku hoitaja kysyi nukutuslääkäriltä, soitetaanko apua paikalle. Pian saapui nuorehko miespuolinen nukutuslääkäri, jämäkkä ja reipasotteinen. Heräsi uudenlainen luottamus. Jatkoimme istumisasennossa; uuden lääkärin otteet olivat kovemmat ja kipukin voimakkaampaa. Puudutuspiikit saivat aikaan ikäviä ja jonkin verran kivuliaita sähköiskuja oikeaan jalkaani. Jalka nousi niiden voimasta aina salamannopeasti ylös, kuin olisin potkaissut sillä. Muistaakseni sähköiskuja tuli kolme, itkin ja pidin happinaamaria paikoillaan. Naishoitaja tuli ja silitti olkapäätäni, sanoi että hienosti jaksat. Oli kulunut lähes tunti ensimmäisistä selkäydinpuudutusyrityksistä. Mietin, mitenhän tässä oikein käy ja mitäs jos jotain menee pahasti pieleen… Vihdoin miesnukutuslääkäri totesi, että tätä ei voi loputtomiin pitkittää, tehdään päätös nukutuksesta. Hän pyysi samalla, että lastenlääkäri soitettaisiin paikalle. Nimittäin kun äiti nukutetaan, on vauva saatava kiireesti ulos, sillä nukutusaine vaikuttaa myös häneen. Vauva on tällöin uneliaampi, joten lastenlääkärin on oltava paikalla ja mahdollisesti avustettava vauvaa hengittämään itse. En ollut enää hereillä, kun lastenlääkäri saapui, mutta kuulin mieheltä jälkeenpäin, että lastenlääkäri oli todella mukava mies; lastenosaston ylilääkäri, joka onneksemme hoiti vauvaa myös lastenosastolla hänen sairastuttuaan infektioon kolmeviikkoisena.
Takaisin leikkaussaliin… Kun kuulin, että minut nukutetaan, tajusin heti, ettei mies tulisi pääsemään mukaan synnytykseen. Itkin ja katsoin häneen, hän oli käytävässä, leikkaussalin ulkopuolella. Hoitaja kävi kertomassa hänelle nukutuksesta, avoimista ovista näimme toisemme ja mies nosti peukun pystyyn tsempiksi. Sen jälkeen tärisevää minua laitettiinkin jo kiireesti kapealle pöydälle selinmakuulle. Kolme hoitajaa etsi tyynyä, joka laitettaisiin pääni alle: mihin se oli hävinnyt? Jännitys ja pelko purkaantuivat nauruna kun huomasin, että minähän puristin sitä kyseistä tyynyä edelleen mahaani vasten!
Nukutuslääkäri totesi, että alaselkä voi olla pari päivää kipeä (pari nyrkinkokoista mustelma-aluetta sinne ilmestyikin) ja mietiskelin siinä, että mitenköhän sektion jälkeen sängyssä makoilen, jos en voi olla mahallani, kyljelläni enkä selälläni… En kuitenkaan loppujen lopuksi tuntenut selässä kipua, ehkä särkylääkkeet vaikuttivat sen verran siihenkin. Jalkojen iho tuntui hassulta ja pistelevältä muistaakseni vielä pari vuorokautta sektion jälkeen ja jännitinkin, palautuisiko iho täysin ennalleen…
Leikkaussalissa ympärilläni alkoi hyörinä: sähkönsininen sermi tuli eteen ja mahaani alettiin pesemään, muistan miten kellertävä aine kirveli. Miesnukutuslääkäri oli aivan vieressäni, hän jutteli niitä näitä ja antoi samalla ohjeita anestesiahoitajalle. Hän mm. kysyi, oliko mua ennen nukutettu. Kyllä oli, yläasteella, nielurisaleikkausta varten. Huomasin siinä maatessani leikkaavan lääkärin olevan ihan lähellä, silmäili minua maskinsa takaa kumisaappaat jalassa. Nukutuslääkäri ojensi jonkin hengitysputken, johon aloin hitaasti hengittelemään sisään ja ulos. Samalla hän neuvoi hoitajaa lisäämään nukutusainetta. Kuulin ohjeet kolme kertaa, sitten nukahdin. Viimeisen kerran katsoin kelloa sen ollessa 13:53, tuosta meni vielä hetki ennen kuin nukahdin. Vauva syntyi klo 14:08, itse heräsin heräämöstä 15:30 paikkeilla.
Siellä hoitajat kutsuivat minua nimeltä ja sen jälkeen heti onnittelivat sanoilla Onneksi olkoon, sulle on syntynyt poika. Muistan miten hymyilin ja hoin, onneksi se on ohi, ihanaa että se on ohi… Niin kovasti olin synnytystä pelännyt! Samassa ajattelin, että kyllähän mä tiesin että poika siellä on, kertokaa lisää, kertokaa lisää! Ensimmäisenä taisin kysyä, onko vauvalla kaikki hyvin, itkikö hän syntyessään ja heti perään, paljonko hän painoi. Taisin kysyä jo seuraavan kysymyksen, ennen kuin sain aiempaan edes vastausta… Hoitajat tiesivät vain, että kaikki oli hyvin ja vauva oli itkenyt heti synnyttyään. He myös soittivat osastolle kysyäkseen muita tietoja. Kertoivat pojan painaneen 4100 g. Pituus meidän sairaalassamme mitataan vasta seuraavana päivänä, kun vauvat ovat hieman ”suoristuneet”. Pituutta pojallamme oli myöskin komeasti: 53,5 cm.
Muut hoitajat lähtivät, vain yksi jäi paikalle. Kysyin myöskin, oliko vauvalla paljon hiuksia :D. Näitä monenmoisia yksityiskohtia tenttasin heräämössä tältä yhdeltä hoitajalta, joka oli jäänyt mua lääkitsemään. Kysyin häneltä ainakin viiteen eri otteeseen asioita, kunnes lääketokkurassa viesti meni perille: hän on heräämöhoitaja, hän ei ollut leikkaussalissa… Hän kysyi koko ajan, millaista kipua tunnen asteikolla 0-10 ja lisäili lääkettä arvioni mukaisesti. Kun hän kysyi tuota ensimmäisen kerran, sai hän vastaukseksi numeron 8… Lääkettä sainkin sitten sen verran, että koko torstai-ilta on edelleen hieman hämärän peitossa ja osastopäivien aikana kysyin mieheltä samat kyseistä iltaa koskevat asiat varmaan seitsemän(kymmentä) kertaa. Heräämö meni kuudelta kiinni, joten minut vietiin perhehuoneeseemme hieman ennen sitä. Sen jälkeen olin pelkästään suun kautta otettavien lääkkeiden armoilla. Tuolta torstai-illalta muistan hyvin sen, miten varovasti maistelin viiliä… Nukutuksen jälkeen voi hyvinkin olla pahoinvoiva, en onneksi ollut, mutta varovainen syömisen suhteen olin. Voin kertoa, etten koskaan ole ollut mikään viilin suurin ystävä, mutta tuolloin se maistui aivan taivaalliselta!
Heräämössä tunsin sektiokivun ensimmäistä kertaa ja olihan se aikamoista, ennen kuin lääkitys saatiin kohdalleen. Kaikista kamalinta oli kuitenkin se, kun kohtuani paineltiin, jotta se alkaisi supistumaan pikkuhiljaa. Tuota seikkaa pelkäsin joka päivä ja vastahakoisesti annoin mahaani koskea :D. Heräämössä kohtua jo paineltiin ja voi miten voimakkaasti, huusin kivusta aivan ääneen, jolloin hoitaja tokaisi, ettei hän enää halua painaa, saavat osastolla hoitaa asian… Toinen ikävä asia oli hengitysputkesta aiheutunut lima kurkussa, voi huh sitä tunnetta kun välillä oli pakko yskiä! En osannut ajatella, mistä moinen. Vasta perhehuoneessamme hoksasin, mistä tuo lima ja yskäisyys johtuivat. Suonensisäiset kipulääkkeet saivat aikaan sellaisen humalatilaan verrattavan olotilan enkä muista ihan kaikkea kyseiseltä illalta. Olen puhunut puhelimessa aika monenkin ihmisen kanssa; vain murto-osasta muistikuvia. Tekstareihin olin vastaillut ja oli muuten aika jännää lukea niitä jälkikäteen, kun en muistanut sisältöjä lainkaan :D. Aivan kuin joku muu olisi toiminut minuna ja minä itse astuin remmiin sitten perjantaina.
Kuitenkaan koskaan, en koskaan unohda sitä, kun sänkyni vietiin heräämöstä huoneeseemme. Sänky saapui huoneeseen pääty edellä ja yritin kovasti kurkistella, näkisinkö miehen ja rakkaan pienen vauvamme siellä. Muistan elävästi miehen ilmeen ja katseen, kun saavuin huoneeseemme. Olimme ensimmäistä kertaa kaikki yhdessä. Nyt oli vihdoin minun vuoroni tavata lapsemme, sukulaiset jo olivat hänet miehen lähettämistä kuvista nähneet. Siellähän hän sitten oli, pienessä sängyssä turkoosi villapipo päässään <3. Silmät näyttivät lähes mustilta ja pieni turvotus sai vauvan näyttämään hieman aasialaiselta. Sain hänet rinnalleni heti samana iltana, vauva tiesi samantien mikä on homman nimi – imu oli erittäin tehokas :D. Pidin häntä rinnallani ja kainalossani niin paljon kuin vain mahdollista, isänsä hoiti vaippahommat yhdessä hoitajan kanssa. Vauva nukkui ensimmäisenä vuorokautenaan paljon, maailmaan saapuminen oli rankkaa pienelle. Välillä tuntui täysin epätodelliselta: onko tuo käärö meidän, meidän ikioma? Kaikki oli niin uutta ja ihmeellistä, voi sitä onnen tunnetta. Sitä en osaa kuvailla, se on jotain niin suurta ja kokonaisvaltaista.
En koskaan unohda, miltä se pieni pipo päässään kyljellään nukkuva käärö näytti. Sinäkö se olet pieni? Sinä, joka vasta muutamaa tuntia aiemmin sisälläni potkit. Sinä, joka yhdeksän kuukautta kuljit mukanani aivan joka paikkaan. Sinä, joka olit niin iso osa minua. Nyt olet siinä.
Tuo oli päivä arkinen
vaan pieni poika muutti sen
tuli päivästä suuri ja ihmeellinen
me varmasti ikuisesti muistamme sen.