Nyt kun poikamme on kohta 3,5 kuukauden ikäinen, huomaa selvästi millainen muutos tässä on pikkuhiljaa tapahtunut. Ja tarkoitan nyt lähinnä näitä päivätoimia. Ensimmäisinä viikkoina itseni yllätti erityisesti aika, joka kului imettämisen parissa. HUH! Kuinka monta tuntia vuorokaudesta istuinkaan sohvalla tai makoilin sängyllä imettämässä. Tuota yllättymistä tuskin tapahtuu enää mahdollisen toisen lapsen kohdalla, mutta näin esikoisen kyseessäollessa kyllä yllätyin tuosta. Ja varsinkin siitä, että yksi ruokatunti oli tosiaan tunti, joskus enemmänkin :D. Ajattelin usein kiitollisena, että onneksi mulla oli kolmisenkymmentä Emmerdalen jaksoa katsomatta ja digiboxi sekä Katsomo olivatkin ahkerassa käytössä. Yllätti myöskin se imettämiseen liittyvä kipu! Jo synnärillä se oli päällä ja toista maitomaattia käytin hetken ainoastaan rintapumpun kanssa; en uskaltanut päästää vahvan imuotteen omaavaa pikkumiestäni kuin toiselle rinnalle. Vauvalla oli alkuun myös ihana tapa pureskella syödessään; ymmärtäähän sen, sellainen herkkumurkina kun oli kyseessä! Tuo kipu oli aika vahvasti läsnä ensimmäiset viikot, siihen ei auttanut oikein mikään. Silti käytin Lansinoh-voidetta ahkerasti ja kyllähän se jonkin verran auttoi, vei ainakin kivulta pahimman huipun pois. Muistan kymmeniä sellaisia kertoja, kun itkin ensimmäiset sekunnit vauvan napatesssa kiinni. Kyyneleet valuivat poskiani pitkin ja henkeä haukkoessani yritin parhaani, jotta saisin hengitykseni tasaantumaan ja hartiaseutuni rennoksi. Kuinka usein tuollaisilla valtavilla kipuhetkillä sanoinkaan miehelle, että nyt mä ymmärrän niitä naisia, jotka lopettavat imettämisen tähän. Sitä kipua on vaikea kuvailla, mutta välillä tuntui siltä, kuin joku repisi rintaa kehon läpi selän puolelle. Aivan kuin rinnan keskellä olisi jokin terävä piikki, josta revittiin selkäpuolelle, siltä se usein tuntui!
Googlettelin asiaa ja mietin, että loppuuko tuo kipu koskaan… Eikö kukaan muu tunne noin valtavaa kipua imettäessään lastaan..? Mielestäni kipukynnykseni ei ole mikään hirmuisen alhainen ja tuo fakta vain lisäsi hämmennystäni. Kaikesta huolimatta halusin, että vauva saisi äidinmaitoa, koska sitä maitoa kuitenkin oli. Lisäksi mielessäni pyöri synnärin hoitajilta kuultu lause: Se on vauvalle niin paljon muutakin kuin ravintoa, se on myös läheisyyttä, lämpöä ja turvaa… Ja kun imetys lähti käyntiin, kun ne pari ensimmäistä minuuttia olivat ohi, kipu helpotti ja tuokiosta pystyi nauttimaan. Kuinka suloiselta se rakas pieni näyttikään siinä rinnalla, miten nälkäisenä hän imi maitoa, silmät pyöreinä silmiini katsoen. Niin luottavainen ja suloinen pieni lapsi, paikassa, joka on hänelle edelleen tänä päivänäkin se maailman turvallisin ja levollisin paikka. Tuo hetki sai joka kerta unohtamaan sen aloituskivun, kunnes sitten sen hetki koitti taas :). Tuollaista kehää se oli, aamusta iltaan ja yöstä aamuun, päivästä toiseen. Sitten kerran löysin netistä jonkin artikkelin, jossa sanottiin, että viiden-kuuden viikon jälkeen imettäminen helpottuu ja sen jälkeen rintaruokinta muuttuu nopeammaksi kuin korvikesyötöt. Omalla kohdallani se vaati hieman kauemmin; sanoisin, että vähän ennen vauvan kahden kuukauden ikää tapahtui muutos. Syötöt lyhenivät huomattavasti ja syöttövälit pitenivät. Vauva ei ollut enää niin riippuvainen minusta, mikä oli sitten kuitenkin tavallaan haikeaakin. Mutta se myös mahdollisti oman, hieman vapaamman liikkumiseni. Vauva pärjää isänsä kanssa pitempiä pätkiä eikä minun tarvitse välttämättä pumpata maitoa edes pulloon.
Toivon, ettei kukaan näistä omista kokemuksistani kauhistu, sillä eihän se ole kaikilla samanlaista! Halusin kuitenkin tästä kirjoittaa, jos siellä ruudun äärellä sattuisi olemaan joku, joka käy noita samoja ajatuksia läpi… Epätoivoon ei kannata vajota, sillä kyllä se helpottuu, ihan takuuvarmasti, vaikka aina ei siltä tuntuisikaan! Nyt voin todeta täydestä sydämestäni, että kannatti todellakin ”kärvistellä” ne ensimmäiset viikot (ajoittain lähes hikikarpalot otsalla)! Eikä se imetystapahtuma missään nimessä negatiivinen ole, alkuminuuttien viiltävästä kivusta huolimatta. Se on mielestäni todella palkitsevaa ja välillä tuntuu aivan uskomattomalta, että naisen keho tuottaa ainetta, jolla pieni vauva niin hyvin kasvaa ja kehittyy. On niin hienoa, kun voi tarjota vauvalle äidinmaitoa, sillä tiedän, ettei se ole kaikille itsestäänselvyys. Se olikin yksi syy, miksi vain sinnikkäästi jatkoin imettämistä. Tunsin syyllisyyttä, jos päätyisin lopettamaan imettämisen kivun takia, koska on äitejä, jotka varmasti haluaisivat imettää lastaan, mutta joilla maito ei vain riitä. Alun hankaluuksien jälkeen imettäminen on sujunut jo hyvän aikaa oikein kivasti. Se on niin helppoa ja mutkatonta, kun eväät kulkevat aina mukana steriileissä pakkauksissa ja oikean lämpöisinä. Tänään meillä oli kolmekuukautisneuvola (hieman myöhässä) ja saimme iloksemme jälleen todeta, miten hyvin äidinmaito on riittänyt! Niin mielenkiintoista saada vauvasta aina uusimmat mitat ja seurata kasvukäyrää. Potra poika: 7 kiloa meni just ja just rikki :D. Reilussa kuukaudessa oli tullut pituuttakin viisi senttiä! Ei ihme, että useat vaatteet ovat viime aikoina käyneet pieniksi… Eikä ihme, että sain hieman ähistä kantaessani vauvelia turvakaukalossaan terveydenhoitajan vastaanotolle, puuh…
Mutta tuosta imetysasiasta tulemmekin erääseen toiseen asiaan… Nimittäin olen huomaamattani opettanut pojan nukahtamaan rinnalle :/. En oikeastaan tiedä, mistä tuo on lähtenyt, mutta vauva on aina ollut kova iltatankkaaja, joten siitä se on kai sitten pikkuhiljaa kehittynyt tällaiseksi. Hän ei nukahda yöunille muulla tavoin, kokeiltu on ja itku kestää ja kestää ja kuulostaa sydäntäraastavalta. Päivisin hän kyllä silloin tällöin nukahtaa omaan sänkyynsä ilman rintaa, mutta iltaisin ja öisin ei. Hänelle tulee myös välillä kausia, jolloin haluaisi pitää rintaa tuttina (kun ei varsinaista tuttia huoli…) ja lutkuttelisi vaikka koko yön, vain silloin tällöin maitoa siemaisten. Joskus tuo on niin vahvana päällä, että ei suostu nukahtamaankaan kuin rinta suussa :D. Tällöin olemme antaneet hänelle korviketta iltaimetysten jälkeen, jolloin hän saa masun kerralla täyteen eikä tarvetta lutkuttelulle enää jää. Kerran tai pari kuukaudessa on tuollainen kausi; sellainen on päällä tälläkin hetkellä. Kestävät yleensä 2-3 iltaa, mutta jos emme noina hetkinä antaisi korviketta, kestäisivät hamaan tulevaisuuteen saakka… Eli korvike jostain syystä katkaisee tuon kierteen ja yöunille käyminen tapahtuu taas hieman helpommin. Tuosta korvikkeen antamisestakin olen potenut valtavaa syyllisyyttä ja kertonut siitä neuvolassakin, jossa terveydenhoitaja mulle hieman naureskeli. Voi meitä!
Hassusti tuosta äidinmaidon antamisesta on tullut itselleni joku päähänpinttymä: pakko pärjätä pelkästään sen avulla mahdollisimman pitkään ja turvautua korvikkeeseen vain äärimmäisissä hätätapauksissa ja niin harvoin kuin mahdollista. Lisäksi jos mulla on joku meno, pumppaan omaa maitoa ennemmin pulloon kuin jätän korvikkeen varaan… Tiedostan kyllä, ettei nykypäivän korvikkeissa ole moitittavaa, mutta joku ihme päähänpinttymä mulle on kuitenkin tässä näiden kuukausien aikana muodostunut. Nälkä kasvaa syödessä?
Aina sitä kuulee useamman lapsen vanhemmilta, miten esikoisen kanssa oltiin niin varovaisia ja kokemattomia, seuraavien kohdalla jo rennompia. Ja että esikoista seuraavat lapset vain jätettiin nukkumaan sen kummemmin heitä nukuttamatta. Mutta miten voi jättää täyttä häkää itkevän vauvan yksin sänkyynsä ja kuunnella sitä itkua? Välillä ajattelen, että jatkan tätä samaa: rinnalle nukuttamista, sillä ei se varmaan loputtomiin kestä… Ehkä hän on jossain vaiheessa valmis luopumaan rinnasta :D. Yhdessä vaiheessa oli jo niin mukava kausi, kun vauva nukahti yöunille jo klo 21.30-22.00 välillä puolen tunnin sisällä, suhteellisen pikaisen tankkauksen jälkeen. Nykyään iltatankkaukset kestävät minimissään tunnin eikä ennen yhtätoista meinaakaan uni tulla! Eilinen ilta meni sitten taas aivan ihanteellisesti: iltatoimet aloitettiin vasta, kun vauva näytti tosi väsyneeltä. Hän söi ainoastaan vartin, jonka jälkeen siirsin hänet hereillä omaan sänkyynsä. Hieman möyrimistä, mutta nukahti lopulta itsekseen – teki mieli tanssia! Hän nukahti tosin vasta klo 23, mutta nukahtipa kuitenkin ja vielä ilman korvikettakin (mitä ei viikonloppuna tapahtunut). Puoli kahdelta hän heräsi syömään ja nukkui sen jälkeen aamuun, aina puoli yhdeksään saakka. Kunpa vain itsekin olisin saanut nukuttua… Heräilin yöllä huomattavasti useammin kuin normaalisti. Ihmetytti, miksi vauva ei herää ja piti tarkistaa, hengittääkö hän varmasti… Huh huh, ollaan me äidit vähän tämmöisiä! Voi olla, että ensi yönä uni maistuu. Toivottavasti vauvallekin, mitä vähän kyllä epäilen, sillä hän sai tänään kaksi rokotetta. Voi äitin pieni <3. Olisi mukava kuulla, onko muilla samankaltaisia kokemuksia liittyen imetykseen ja nukkumisasioihin? Miten teidän vauvat käyvät yöunille?
