Silloin kun sinä synnyit, paistoiko aurinko? Oliko taivaalla pilvi, tähtien karkelo?
Silloin kun sinä synnyit, olihan kaunista niin. Lapsonen, et tiedä, kuinka sinua odotettiin.
-Anna-Mari Kaskinen-
Juuri tällä kellonlyömällä tasan puoli vuotta sitten minun ollessa nukutettuna ja miehen viettäessä lähettyvillä olevassa synnytyssalissa elämänsä pisimpiä minuutteja, näki poikamme päivänvalon. Tuon päivän tapahtumat kirjasin Erään torstain synnytyskertomus -postaukseeni. Kulunut aika tuntuu pitkältä, mutta kuitenkin niin lyhyeltä. Näin jälkeenpäin tarkasteltuna se on ollut yksi hujaus. Vauvavuodesta jo puolet on ohi. Se on haikeaa, vähän surullistakin, mutta myös ihana asia. Vauva kasvaa ja kehittyy, tutkii innokkaan uteliaana ympäröivää maailmaa ja oppii uusia asioita huimaa vauhtia. Joskus aivan hämmästelen; nytkö osaat tehdä jo noin! Muistan miten nauratti, kun hän sylissäni ollessaan meinasi ensimmäistä kertaa tarttua kädessäni olevaan vesilasiin – aivan säikähdin. Siitäkin jo pari kuukautta! Sen jälkeen siitä tuli pysyvä tapa: joka kerta olisi saatava se, mikä toisella on kädessä… Ei tässä voi kuin vieressä ihastuksesta huokailla ja hämmästellä. Toivottavasti olen osannut nauttia näistä jokaisesta hetkestä täysin sydämin, sillä näitä ei saa enää koskaan takaisin. Ne pienimmät vauvahetket on nyt ohitse. Vaikka joskus toinen lapsi suotaisiinkin, ei se ole sama asia eikä samanlaista, koska kyseessä ei ole tämä sama lapsi. Tämän mussukan kanssa emme enää näitä hetkiä uudestaan koe.
Kaunis pieni ihminen Sä olet ainutlaatuinen Mitä vastaan tuleekaan, toista sua ei milloinkaan
-Johanna Kurkela-
Meidän rakas pikku-M <3 <3 <3.
Jo ja samaan aikaan vasta puolen vuoden ajan elämäni on ollut täysin erilaista kuin aikaisemmin. Nyt tuntuu, etten oikein edes muista millaista se oli ennen tuota pientä poikaa. Miten pärjäsimmekään ilman häntä niin pitkään, en oikein käsitä. Kun otan hänet syliini, tuntuu, kuin hän olisi ollut siinä aina. Sylissäni on juuri sellaiset kuopat ja onkalot, joihin tuo pieni poika sujahtaa kuin hanska käteen. Se on hänen paikkansa. Reilu viikko sitten vauva oli flunssassa, hänellä oli yhtenä yönä myös lämpöä. Aikaisin aamulla sen huomasin ja lääkitsin, vauvaa itketti. Mikään ei tuntunut auttavan ja ensimmäistä kertaa ikinä kieltäytyi myös rinnasta. Laitoin hänet pieneen kippura-asentoon syliini ja hyssyttelin, painoin korvansa sydämeni kohdalle ja siihen hän rauhoittui heti, unikin tuli parissa minuutissa. Siinä väsyneenä useamman viikon huonojen yöunien jälkeen tukka pystyssä istuessani, vauvan puristaessa paitaani nyrkkiinsä mietin, kuinka onnelliseksi tuo pieni minut tekeekään. Mietin, että taidan olla maailman onnekkain äiti, kun saan olla äiti juuri hänelle. Toivon koko sydämestäni ja enemmänkin, että hän tuntee olonsa onnelliseksi, turvalliseksi ja rakastetuksi. Aina ja joka hetki. 
Oma pieni poikani, jolla on kasvot iloiset kuin pikku auringolla, kun minua katselet – näen pohjalla silmies sinen, mitä koskaan sydän pyys: sulo niissä on ihmeellinen ja rauha ja täydellisyys.
Koko talven sinua kannoin, kevät toi sinut maailmaan. Kuten elämän sinulle annoin, niin sinulta elämän saan. Sinun käsistäs empimättä otan vastaan kohtalon. Oi pientä, hentoa kättä, miten voimallinen se on!
-Aale Tynni-
Hyvää puolivuotissyntymäpäivää äitin ja isin aarre <3.
