Voi ette arvaa kuinka monta kertaa tämä aihe on ollut mielessäni ja kuinka paljon olen halunnut tästä kirjoittaa! Jotenkin kuitenkin tämänkaltaiset postausaiheet vievät yllättävän paljon aikaa, niihin täytyy syventyä ihan eri tavalla kuin moniin muihin juttuihin eikä sitä aikaa moiseen ole hirmuisesti viime viikkoina ollut. Niinpä asia on koko ajan vain lykkääntynyt ja lykkääntynyt… Sain kuitenkin iiralta eilen kommentin, joka toimi mukavana sysäyksenä asialle! Ajattelin, että nyt on korkea aika järjestää aikaa tälle ennen kuin yksityiskohdat unohtuvat täysin.
Hei minua kiinnostaisi lukea sektiosta palautumisestasi. Koitin etsiä vanhoista kirjoituksistasi josko olisit jo jotain siitä kirjoittanut, mutta ainakaan minun silmääni ei osunut. Minulla on siis reilun viikon kuluttua tiedossa suunniteltu sektio vauvan perätilan vuoksi ja tuo toipuminen mietityttää. Tietysti siitä ei voi koskaan tietää, kaikilla kun menee nämä asiat niin yksilöllisesti, mutta muiden kokemuksia on aina mukava lukea. Jos siis ehdit ja jaksat asiasta jotain kirjoitella, niin täällä olisi ainakin yksi lukija, joka postauksesta ilahtuisi! :)
Ennen suunniteltua sektiotani en hirveästi netistä muiden kokemuksia lukenut. Pariin keskusteluketjuun törmäsin sattumien kautta ja arvaahan sen: usein niistä negatiivisista kokemuksista puhutaan hieman kovempaan ääneen kuin niistä positiivisista… Pidin tuon tiukasti mielessäni eikä oma pelkoni sektiota kohtaan päässyt näin ollen kovasti paisumaan. Uskon, että olin etukäteen varautunut paljon pahempaan kuin mitä se oli ja hyvä toki näin päin. Ehkä tähän vaikutti monikin seikka ja mm. se, miten kaikki (jopa he, jotka eivät sektiota henkilökohtaisesti ole edes kokeneet) tuntuvat pitävän sitä automaattisesti pahana ja sinä huonompana synnytystapana. Oma sektiokokemukseni on kuitenkin selvästi positiivispainotteinen ja siinäkin on yksi syy, miksi haluan siitä kertoa. Itse sektiosta olen alkanut jo luonnostelemaan omaa postausta, sillä olen luvannut kertoa teille oman synnytyskokemukseni ja sen teen. Ei ehkä kannata kysyä milloin, mutta vielä tässä kesän aikana :).
Muistan kun heräsin heräämössä ja mietin, että HUH se on ohi ja sitten heti vauvaa. Vauva-ajatusten lomassa mietiskelin ja tunnustelin kipua: tätäkö se sitten on, AUTS. Heräämössä sain kuitenkin tehokkaasti vaikuttavia lääkkeitä suoraan suoneen ja ne veivätkin pahimman kivun pois. Heräämöstä perhehuoneeseemme saavuttuani olin suun kautta otettavien lääkkeiden varassa. Hieman tuota itsekseni hermoilin, mutta ajattelin, että syön niitä sitten niin paljon kuin itsestäni tuntuu. Kivun tunteminen ei ollut mulle mikään tavoite ja myöskin lääkärit sanoivat, ettei kivun tunteminen edistä toipumista lainkaan. Jokainen potilas on itse paras arvioimaan kipuaan ja lääketarvettaan; tuo on kaikki niin yksilöllistä.
Ainakin täällä meidän sairaalassa on tapana, että jos sektio on ollut aamulla, sängystä noustaan jalkeille jo samana iltana. Itselläni sektio siirtyi iltapäivään, joten nousin jalkeille vasta seuraavana aamupäivänä. Miehen ja hoitajan avulla nousin, hitaasti mutta varmasti. Kasvot valkoisina kylmän hien peitossa yritin suunnata huoneemme kylpyhuoneeseen. Hoitaja totesi puuskutustani hetken seurattuaan, että voisin mennä takaisin makuulle, mutta hengittelin rauhallisesti ja oikaisin selkäni suoraksi sentti kerrallaan. Ajattelin, että näin tulen liikkumaan ainakin kuukauden – sen verran hankalalta jokainen miniaskelkin tuntui. Tuo hetki olikin juuri se pahin: sisäleikkaushaavoja kiristeli ja kaikki ikään kuin haki omaa paikkaansa. Kylpyhuoneen kynnys oli noin 10 cm korkea, voi huh hah hei miten kirpaisi nostaa jalat sen yli! Ihmettelin sitä ja naureskelin sipsutusaskelilleni, johon ihana hoitaja tuumasi, että se on iso leikkaus, ei mikään luomenpoisto! Sektiossahan tulee pintahaavan lisäksi viisi sisäistä leikkaushaavaa, joiden tikit sulavat pikkuhiljaa neljän kuukauden kuluessa. Itselleni tuli yllätyksenä tuo sisäisten leikkausviiltojen määrä. Esim. kohtukin oli ommeltu kahdessa kerroksessa.
Tuo ensimmäinen liikkeellelähtö oli tosiaan se pahin paikka omalla kohdallani; sen jälkeen liikkuminen helpottui selvästi ja huomattavan nopeasti! Kerta kerralta sängystä nouseminen helpottui ja ihan hämmästyttävän nopeasti. Ongelmia seuraa, jos ei lähde liikkeelle, vaan jää sänkyyn makoilemaan… Kun oli kulunut vuorokausi ensimmäisestä ylösnousustani, kävelin jo aika ripein askelin lääkärin vastaanotolle vauvaa sängyssään työntäen. Suosittelen siis todella tuota liikkumista, se on ainoa keino, jolla itse voi toipumistaan nopeuttaa! Ja näiden kaverina ne särkylääkkeet, sillä kun kipu on lievempää, on liikkuminenkin miellyttävämpää. Ja kannattaa pitää mielessä, että alku aina hankalaa! Myöskin se oma asenne vaikuttaa, tässäkin asiassa :).
Sain eräältä blogin lukijalta hyvän vinkin ennen sektiotani: pidä leikkauksen jälkeisinä päivinä aina vesilasi käden ulottuvilla. Enhän minä heti silloin sitä muistanut, kunnes se karmaiseva kuiva yskä iski kuin salama kirkkaalta taivaalta! Yskin, yskin ja yskin, mahasta kiinni pitäen ja samalla yritin viestittää miehelle että VETTÄ, HETI VETTÄ! Silloin tuntui, kuin jotain suurta sisälläni olisi revennyt ja pahasti. Huolissani puoleksi itkien selitin sitä jo hoitajallekin, kunnes naurahdin, että ehkä ne ompeleet on sen verran kestäviä, etteivät yhdestä yskänpuuskasta repeä ;). Mutta voi voi, se sattui ja tuon jälkeen vesilasi olikin sitten aina vieressäni. Itselläni tuohon lisähaastetta toi se, kun minut jouduttiin nukuttamaan sektion ajaksi. Nimittäin se hengitysputki, oi voi mitä se saikaan aikaan! Heti herättyäni kummastelin kurkkuani, aivan kuin jokin tosi paha flunssa olisi iskenyt: limaa täynnä ja hengitys rohisi, ääni lähes mennyt. Tuo lima pakotti sitten yskimään säännöllisesti – ilmankin olisin pärjännyt! Tätä riesaahan ei tokikaan selkäydinpuudutuksen kanssa olisi tullut.
Me emme kiirehtineet synnytysosastolta kotiin, vaan viivyimme siellä omassa perhehuoneessamme kuusi päivää. Kissat olivat hyvässä hoidossa, osastolla aivan mahtava henkilökunta sekä valmiit viisi ateriaa päivässä – ei kiirettä kotiin! Muistan ajatelleeni pari päivää sektion jälkeen, että miten ihmeessä pääsen sieltä toisesta kerroksesta autollemme… Se huoneen kymmenen sentin kynnyskin kirpaisi, miten selviäisin rappusista! Sitten muistin hissin. Kotiinlähtöpäivänä nauratti; ei minkäänmoisia ongelmia rappusissa.
Oma sektiohaavani parani täydellisesti: ei tulehdusta eikä edes punoitusta. Sekä synnärillä että neuvolassa sitä on joka kerta kehuttu kauniiksi haavaksi, heh. Haavan hoidossa tärkeimmät on päivittäiset suihkuttelut (itse suihkuttelin kaksi kertaa vuorokaudessa) sekä ilmakylvyt aina mahdollisuuksien mukaan. Jonkin verran sektio vaikutti alussa imetysasentoihin. Kyljellään makoileminen ei onnistunut enkä sohvalla istuessani (sen jälkeen kun pystyin kunnolla istumaan, jokunen päivä siinä hurahti…) voinut pitää imetystyynyä sylissäni, joten mielikuvitusta sai käyttää :).
Mies piti heti kolmen viikon isyyslomansa vauvan synnyttyä ja se oli hyvä päätös, silloin juuri eniten apua tarvitsinkin. Hän hoiti kodin täysin aina ruuanlaitosta siivouksiin, minun ei tarvinnut stressata moisista, vaan sain rauhassa keskittyä pieneen vastasyntyneeseemme sekä toipumiseeni. Mitään vauvaa painavampaa ei saisi kuukauteen leikkauksen jälkeen nostella enkä nostellutkaan, tuollaisessa tilanteessa on mielestäni turha riskeerata mitään.
Kuten joku teistäkin sanoi, sektiossa kipu on aika yleisesti hallitumpaa kuin alatiesynnytyksessä. Olen samaa mieltä. Että vaikka se mahdollisesti venyykin useammille päiville kuin alatiesynnytyksessä, voi sitä hyvin lääkkein kontrolloida. Olen myöskin sitä mieltä, ettei ole mitään kivutonta tapaa synnyttää – synnytykseen kuuluu kipu. Jälleen lainaan jotain teistä: tuo kipu on kuitenkin positiivista kipua. Tietenkään en voi verrata keskenään sektiota ja alatiesynnytystä, koska omaan kokemusta vain toisesta. Mutta alatiesynnytyksestäkään ei välttämättä toivu hetkessä, senkin jälkeen voi olla kipua ja hoidettavia ompeleita yms.
On kaksi tapaa synnyttää ja molemmissa on hyvät ja huonot puolensa. En koe menettäneeni mitään, vaikka synnytinkin lapseni sektiolla. Synnärillä ruokailin muiden äitien joukossa ruokasalissa ja hoidin lastani siinä missä muutkin äidit. Voisin toki murehtia sitä, etten voinut itse nostaa lastani syliini kuin vasta kahden vuorokauden kuluttua, mutta mitä hyötyä siitä olisi. Siihen asti häntä hoiti aktiivisemmin isänsä ja sain vauvan kainalooni aina kun halusin, joten siinä mielessä en koe menettäneeni hetkeäkään.
Koska kyseessä on leikkaus, on siinä aina omat riskinsä (mm. tulehdus- ja verenvuotoriski). En silti kuitenkaan saanut mitään negatiivista kuvaa sektiosynnytyksestä, muistelen sitä edelleen oikein hyvillä mielin. Jos meille jonain päivänä vielä toinen lapsi suodaan, olen täysin valmis sektiosynnytykseen. Koen, että toipumisaika oli loppujen lopuksi melkoisen lyhyt. Mitään kovaa kipua en enää kotiutumisen jälkeen tuntenut, jotain kiristelyä ja kirvelyä silloin tällöin. Esim. jos kävelin liian ripeästi tai nousin sohvalta turhan nopeasti. Ainoana miinuksena pidän sitä, etten saanut vauvaa heti hänen synnyttyään rinnalleni, koska olin nukutettuna. Olimme erossa toisistamme lähes neljä tuntia, mutta olen tehokkaasti kirinyt tuon ajan takaisin, korkojen kera :).
Erittäin tehokas kipulääke se oma lapsi siinä vieressä on, niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin. Muistan hetkiä synnäriltä, jolloin makoilin vuoteessa ja vauva nukkui kainalossani. Särkylääkkeiden ottoaika oli mennyt jo ohi, mutta en halunnut liikkua niitä ottaakseni, jolloin hetki menisi pilalle. Kipu tuntui jo selvemmin, mutta mietin vain pientä vastasyntynyttämme katsellessani, kuinka onnekas ja onnellinen olin. Se onni oli aivan uudenlaista eikä sitä kääröä meinannut millään uskoa todeksi. Mies katseli yhtenä iltana mm-lätkää, itsekin muka katsoin, mutta todellisuudessa mietin vain onnenpilvessäni, että kyllä; kaikki on tässä ja nyt.
Kiitos tästä, oli mukava kuulla kokemus suunnitellusta sektiosta. Itselläni oli vuonna 2011 hätäsektio, josta toipumiseen meni vuosi. Nyt kahden kk päästä selviää tuleeko marraskuulle suunniteltu sektio.
Ole hyvä! Voi että, hätäsektio on kyllä ihan oma lukunsa. Suunniteltu sektio on toki kolmesta sektiomuodosta turvallisin. Onnellista odotusaikaa!
Olipa mukava lukea kokemuksesi! Ei alatiesynnytyskään aina tarkoita, että vauvan saisi rinnalle. Kun esikoisemme syntyi, ponnistusvaiheessa vauvan sydänäänet laskivat, ja pieni elämä oli vain minuuteista kiinni… Näin vauvan ensimmäisen kerran 6h myöhemmin. Rankka kokemus, joka tuskin ikinä poistuu mielestä. Ei siis kannatakaan kantaa huonoa omatuntoa tai miettiä,mitä joku ajattelee. :) Ja niinkuin kerroin, mitä vain voi myös tapahtua. Palkinto on se kallein ja tärkein, siinä unohtuu pitkät synnytykset, kivut ja arvet. Ihanaa vauvantuoksuista arkea, ja kasvun ja kehityksen seuraamista!:) Se on parasta! <3
Ei tietenkään, mutta on se siinä kuitenkin todennäköisempää. Palkinto on todellakin se tärkein, sama mitä kautta se syliin tulee :).
Kiitos Leena!
Kyllä se oma lapsi on kipulääkkeistä tehokkain :) Itse suunnitellulla sektiolla synnyttäneenä, joskaan en raskausaikana uhrannut asialle ajatustakaan, ei vaan tullut mieleen edes koko mahdollisuus silleen konkreettisesti, olen ihan tyytyväinen synnytystapaan. Pääasia että lapsi on ulkona ja terve. Ollaan puhuttu synnytyksen kulusta miehen kans muutamaan otteeseen saunassa, ne keskustelut on ollu itelle tärkeitä kun välillä mieititytti että mitä jos asiat ois menneet toisin. Mies oli hyvin tukena ja turvana salissa, ja tyttö pääsi isänsä kenguruhoitoon heti synnyttyään, joten en harmitellut sitä että en saanut lasta heti viereeni.
Todellakin on! Mulla tuo synnytys ei mennyt sekään ihan suunnitelmien mukaan, kuten ei raskausaikakaan, mutta synnytyksestä enemmän sitten omassa postauksessaan :).
Olipas mukavaa lukea tästä aiheesta ja muistella omaa 1,5 vuoden takaista sektiota. Mulla myös aika samanlaiset kokemukset toimenpiteestä, mutta mulla oli selkäydinpuudutus nukutuksen sijaan. Oman lisäjännityksen toi siis tuo leikkaus hereillä ja se tunne, kun jalkoihin ei meinannu ikinä tulla tunto takaisin :) Kaikenkaikkiaan hyvä kokemus ilman komplikaatioita. Uskoisin, et mulla seuraava synnytys voi myös olla sektio ja toivon, että siitäkin saisi yhtä hyvät kokemukset :)
Kiva että tykkäsit, Kaisa! Mulla ei tuo selkäydinpuudutus onnistunut, joten ei jäänyt vaihtoehtoja. Selkäydinpuudutus oli mulle kyllä yksi iso osa-alue, jota etukäteen pelkäsin! Sitten kun sen laittaminen aiheuttikin vain karmeita sähköiskuja oikeaan jalkaan niin HUH. En ihan heti halua uudestaan sitä kokea. Että mieluummin sektio yleisanestesiassa sitten mulle :).
Ai niin, eihän se puudutus mullakaan heti onnistunut. Olisko sitä puoli tuntia ährätty, huusin välillä kun sattui niin kovasti. Mutta eihän näitä ikäviä juttuja enää muista, ne kun unohtuu äkkiä :) Ihania vauvahetkiä sinne :)
Voi voi, turhan tutulta kuulostaa. Mulla yritettiin lähes tunti, kahden lääkärin toimesta, mutta noup; ei onnannut!
Pakko laittaa tänne positiivista perään, että minulle laitettu kahdesti selkäpuudutukset, molempaa sorttia. Ja molemmilla kerroilla mennyt hyvin eikä tehnyt edes kipeää juurikaan. Ja avun kipuihin tuonut. Eli ei tarvi liikaa pelätä niiden laittoa, voi mennä täysin sutjakasti :) kantsii vaan mahdollisimman pian laitosta kääntyä toisell kyljelle/selälleen. Tulee tosi nopsaan toiselle puolelle vahvempi puudutus, ainakin mulla :)
Kiva että kommentoit tähän vanhaan postaukseen! :)
Tuo on niin hirmuisen yksilöllistä tosiaan… Olen tässä parin vuoden aikana kuullut muilta samansuuntaisia kokemuksia tuosta, että kaikille se ei vain onnistu. Kätilökin sanoi mulle synnytyksen jälkeisinä päivinä, että mulla todennäköisesti selkäranka (tai joku osa sieltä :D) on sellainen, että ei nuo selkäydinpuudutukset onnistu. Ihan siis ”rakenteista” kyse :).
Olipa kiva lukea kokemuksestasi, itselläni kun on tuoreessa muistissa 2viikon takainen sektio. Jäi kyllä hyvä fiilis siitä ja ainakin nyt tuntuu, että haavakin paranee hyvin pieniä kipuja lukuunottamatta. Kävellessä hieman alkaa jomottaa mutta täytyy ottaa rauhallisesti :) ihanaa on ollut muutenkin lukea teidän arjesta, itsellekin kun kaikki on niin uutta ja outoa niin tässä tullaan vain hieman jäljessä ja paljon on samanlaisia tunteita ollut!!
Voi, onnea sinne tuoreelle äidille! Ihana tavata täällä muita samassa elämäntilanteessa olevia :).
Ihania vauvahetkiä teille!
Paljon kiitoksia :)
Omasta sektiosta kuun lopussa yhdeksän vuotta :-). Halusin sektion enkä osannut sitä sen kummemmin pelätä. Varmuus siitä, että minulla on vauva sylissäni samana päivänä, kaikki on hallittua jne. Sain pötkylän hetkeksi syliini ennen kuin isä lähti häntä pesemään. Varmaan ensimmäinen ylösnousu ja kävelemään lähtö oli pahin hetki. Toivuin nopeasti, muutimme alkeelliselle kesämökillemme1,5 viikkoa leikkauksesta. Vadelmapusikoihin lähdin ehkä turhan nopeasti – muistin leikkaushaavan olemassaolon, kun jalka upposi ryteikössä kivenkoloon ja pinnistelin sieltä ylös. Kirpaisi, muttei onneksi sattunut sen pahemmin.
Kaiken kaikkiaan positiivinen kokemus ennen kaikkia tuon vieressä makailevan 140 cm pitkän rakkaan pötkylän vuoksi.
Mielenkiintoista lukea sinun kokemuksestasi! Ja ennen kaikkea ihana lukea myös näitä positiivisia kokemuksia, uskon että niitä on kuitenkin eniten :).
Kiva lukea tästä aiheesta, kiitos kun kirjoitit kokemuksestasi!
Melko samankaltainen sektiokokemus mullakin oli, tosin sillä spinaalipuudutuksella eli hereillä pysyin. En nyt halua pelotella mutta itselleni tuli siinä leikkauksen aikana jonkinlainen horkka ja lämpöpeittoja tarvittiin… mulla se kauhea tärinä ja muu meni ohi kun sain oman pienen syliin <3.
Meillä oli epäonnea kerrakseen; kun minä toivuin sektiosta sai mies venäytettyä selkänsä ja niinpä jouduin enemmän kantamaan kuin olisin saanut ja ulkoilutin koiriamme sillä tuloksella että se perhanan haava hieman aukesi reunoistaan. Siinä tilanteessa sille ei paljon voinut, teipattiin vaan hiukan reunoja ja hyvä siitä tuli. Kipuherkkänä söin särkylääkkeitä varmaan 2-3 viikkoa sektion jälkeen mutta muuten toipuminen sujui todella hyvin.
Minulle ei jäänyt synnytyksestä mitään traumaa eikä ahdistusta, joten ei ainakaan sen takia tarvitse jättää lapsilukua tähän yhteen :).
Mulla oli tuollainen horkka kun menin leikkaussaliin, aivan järjetön tärinä ja hampaat kalisi. Pelotti niin! Siellä mutkin sit peiteltiin lämpöpeitoilla.
Minäkin söin särkylääkkeitä 2-3 viikkoa, määriä kuitenkin pienentäen. Sekin osaltaan ehkäisee tulehdusta, joten hyvä näin. Komppaan viimeistä lausettasi! :)
Kyllä sen ”normi”synnytyksen jälkeenkin menee tovi toipuessa. Itse synnytin ilman kivunlievitystä (halusin kokeilla miten pitkälle jaksan, onneksi oltiin jo ihan viimemetreillä kun tuntui ettei enää kykenis =D, synnytyksen kesto oli vähän alle neljä tuntia, ne viimeiet avaavat supistukset oli jtn infernaalista…) ei tullut repeämiä ja verta meni hyvin vähän. Mutta, ne liitoskivut, käveleminen ja liikkuminen ylipäätään oli yhtä tuskaa! Onneksi sain hyvät kipulääkkeet ja reseptin myös kotiin, taisin pari viikkoa niitä syödä ennekuin kesti olla ilman. Tästä toisesta synnytyksestä toivuin kuitenkin mielestäni paremmin kuin ensimmäisestä, silloin sairaalasta lähteissä hb oli vain 98 ja jo autolle käveleminen tuntui suurelta saavutukselta ( ja auto oli parkissa melkein oven edessä :P ) Nyt ei tuntunut missään =) (paitsi niissä liitoksissa =D )
Ihan varmasti menee! Voih, liitoskivut… Itse sain nauttia niistä raskauden kaksi viimeistä kuukautta joka hetki :P. Loppuivat kuin seinään kun vauva oli syntynyt! Tosin sulla ne taisi olla pahempaa laatua kuin mulla.
KIITOS kun jaksoit kirjoittaa aiheesta ja vielä näin pitkästi <3
Ihana kuulla, että olet toipunut hyvin! Se luo vähän uskoa siihen, että ehkä mitään ihan infernaalisen kamalaa ei välttämättä ole itselläkään tiedossa. Se, että ekat päivät ovat ne kivuliaimmat on tietysti luonnollista, mutta myös lohdullista, koska silloinhan sitä kuitenkin ollaan vielä sairaalassa ja saa tehokkaampaa kivunlievitystä. On myös varmasti totta, että se että tuntee kipua (sen itsensä vuoksi kun ei halua lääkkeitä) ei varmasti edistä toipumista mitenkään. Täytyy siis muistaa lääkitä kipuja ja tsempata itsensä liikkeelle! Kiitos myös vesilasivinkistä!
Ihanaa alkavaa viikkoa teidän perheelle! <3 (Jännää, meillä alkaa viimeinen viikko kaksistaan..! :) )
Ole hyvä! Kunhan muistat vain pyytää kipulääkettä, ei ole hyötyä tuntea kovia kipuja. Lääkkeet ehkäisevät myös tulehduksia. Ja itselläni auttoi sellainen hetki kerrallaan eläminen, siinä selvästi huomasi, kuinka joka päivä oli olo parempi :).
Nauttikaa tuon elämänvaiheen viimeisistä hetkistä! Tehkää vielä kaikkea sellaista, mitä ei vauvaperheenä enää sitten niin helposti pysty :).
Hei ja kiitos kokemuksesi jakamisesta! Pakko kuitenkin kommentoida tuohon kun sanoit että negatiivisista sektiokokemuksista puhutaan hieman kovempaan ääneen. En yhtään epäile etteikö jotkut kirjoittaisi siitä pelotellen ja korostaen kokemuksensa kamaluutta, mutta pitää muistaa että myös ne negatiiviset kokemukset ovat toisille niitä heidän synnytystarinoitaan, ja kun niistä puhutaan on oikeus puhua myös negatiivisista kokemuksista. Itsellä takana traumaattinen sektio viisi vuotta sitten, ja olen kokenut etten voi puhua omasta synnytystarinastani kun niistä naisten kesken puhutaan, ilman että sitä pidetään pelotteluna tai jopa huomion hakemisena. Se vain on minun synnytykseni, ei sen parempi eikä huonompi kuin muidenkaan.
Selvyyden vuoksi, en sano että sinä ajattelisit niin, vaan halusin tällä kommentilla tuoda yleiseen keskusteluun oman näkemykseni. Minusta myös huonoista kokemuksista pitää voida puhua. En usko, että niistä loppupeleissä puhutaan sen kovempaa, vaan uskon että synnytystä odottavalle usein ne kauhutarinat hyppää enemmän silmiin. Ihan kuin se että raskautta toivota näkee vauvoja joka puolella kun toinen taas ei niitä huomaakaan. Synnytystä useimmat kuitenkin jollain tasolla pelkäävät ja silloin ne kamalat jutut huomataan, vaikka niistä ei haluta kuulla sanaakaan.
Olen iloinen että sinun kokemuksesi sektiosta oli hyvä. Itsekin uskaltauduin lopulta uudelleen sektioon, ja vaikka se oli vaativa niin minun silmissäni se meni hyvin. Nyt meillä on muutaman päivän teidän poikaanne nuorempi vauva, kyllä vaan kannatti! :)
Ilman muuta enkä tarkoittanut ollenkaan sitä, etteikö niistä negatiivisista saisi kirjoittaa lainkaan! Olen vain vahvasti sitä mieltä, että suomalaisilla on tapana huomauttaa heti jos jokin menee pieleen/koetaan negatiivisesti, kun taas kun kaikki menee hyvin/on positiivista, ollaan useimmiten hiljaa. Sen sijaan että sekin mainittaisiin. En siis tarkoita, että kaikki toimisivat noin, mutta hyvin yleistä tuo on ja sen olen eri työpaikoissanikin aina saanut todeta :).
Ihanaa vauvakesää teille!
Tarinasi kuulostaa miltei samalta kuin omalla kohdallani 9 kk sitten! Anestesia, yskiminen hengitysputken takia, perhehuone, kaunis haava… :D Positiivinen kokemus, vaikka joitakin vaaranpaikkoja mukaan mahtuikin. Mutta loppu hyvin, kaikki hyvin :)
Niinkö, hauskaa :).
”Positiivinen kokemus, vaikka joitakin vaaranpaikkoja mukaan mahtuikin. Mutta loppu hyvin, kaikki hyvin :)” – Täysin samaa mieltä!
Jännä miten haavan jälkihoito voi erota niin paljon. Ilmeisesti Suomessa tosiaan neuvotaan suihkuttelemaan päivittäin, minulla kuitenkin pidettiin haava täysin peitettynä ensimmäiset 10 päivää. Ensin osastolla niin, että sitä hiukan seurattiin, mutta kotiin lähtiessä se laitettiin viikon ajaksi kosteussuojattuun teippiin. Hienosti parani, pieni sievä haava siellä odotti.
En syönyt kahtena ensimmäisenä päivänä lainkaan särkylääkkeitä, koska en kokenut tarvitsevani. Lääkärini kuitenkin kehotti syömään kuurina, koska ne toimivat myös tulehdusta estävinä. Lepokipua ei siis juurikaan ollut, mutta täytyy myöntää että omalla kohdalla väärät liikkeet saivat kyllä aikaan aivan infernaalisia kipuja. Silmissä vain tähdet vilisi ja tuntui kuin joku olisi iskenyt puukolla. Luulin myös tosissani haavan revenneen sisältä, niin pahalta välillä tuntui. Pari kertaa sain hihityskohtauksia, jotka olivat aivan järkyttävän kivuliaita. Kauhea tunne kun naurattaa (väsyneenä) eikä pysty lopettamaan ja samalla kyyneleet valuvat silmistä kivun takia. Ja yskiminen oli kyllä hirveää..
Loppujen lopuksi kaikesta jäi hyvä fiilis, mutta ensimmäiset 1,5 viikkoa oli itselle paikoin sen verran vaikeat, etten uutta sektiota varsinaisesti hingu.
Ohhoh, jännä tosiaan! Mulla teippaukset otettiin pois leikkauksen jälkeisenä päivänä.
Tutulta kuulostaa nuo kovat kipuhetket, kyllä koin niitäkin, mutta jotenkin niihin oli kuitenkin varautunut enkä niitä kunnolla enää edes muista. Voih, nuo hihityskohtaukset on niin tuttuja! Jostain syystä miehen jutut oli aivan erityisen hauskoja noina osastopäivinä ja nauraa hihittelin jatkuvasti :D.
Rohkeaa, kun kirjoitat näin henkilökohtaisesta, joskin monelle meistä yhteisestä aiheesta! Itselläni suunnuteltu sektio aika tarkalleen 13v sitten. Se oli hyvä kokemus, lääkäri teki nättiä jälkeä ja sai itsekseen sulavat tikit, joten arpi on tosi nätti, jos sillä nyt mitään merkitystä on.Vieläkö nykyään käytetään hakasia? Vai ollaanko jo sulavissa tikeissä?
Oma toipuminen meni tosi hyvin, jos vertaan toipumiseen vuosi ennen sektiota olleesta alatiesynnytyksestä. Jep, meillä 1v3vko lasten ikäero, joten sektion jälkeen hieman hankaluuksia ja päänvaivaa toi esikoisen hoito..esikoinen ei kävellyt vielä kun sektiovauva syntyi, mutta sain onneksi apuja nostamiseesn ym.
Jos pitäisi valita parempi synnytyskokemus noista kahdesta, niin ehdottomasti sektio. Ensimmäinen alatieshnytys vaati viikkojen toipumisen erinäisitä syistä .,Mutta niin ne kokemukset ja synnytykset on erilaisia -kolmas synnytykseni, alateitse, meni taas melkein kuin oppikirjoissa!
Mulla oli ompeleet, jotka sitten poistettiin 10 päivän kuluttua neuvolassa.
Mielenkiintoista lukea sinunkin kokemuksistasi! Jännä miten paljon synnytykset eroavat ihan samankin ihmisen kohdalla :).
Pakko munkin todeta, että on tosi kiva lukea välillä positiivisista sektiokokemuksista. Minulle tehtiin hätäsektio kuukausi sitten. Koska sektiopäätös tehtiin vasta synnytyssalissa, en osannut jännittää sektiota millään tavalla etukäteen eikä minulla ollut mitään käsitystä, mitä toipuminen käytännössä tarkoittaisi. Nyt sitten vasta jälkikäteen olen törmännyt tarinoihin muista sektioista ja välillä on tullut hassu olo, kun oma kokemus on ollut oikeasti ihan eri sarjaa monien aika ikävien kokemusten rinnalla. Toipuminen on siis ollut tääläkin todella nopeaa: jo jonkin aikaa on pitänyt muistuttaa itseään lähinnä siitä, että sitä leikkaushaavaa pitää tosiaan edelleen varoa koska se ei oikeasti ole mikään pieni pintanaarmu. Mutta yksilöllisiä nämä kokemukset toki ovat: hupaisaa lukea mm. siitä, kuinka kyljellään ja imetystyynyn kanssa imettäminen oli sulla hankalaa, kun mulla juuri ne kaksi imetysasentoa ovat koko ajan tuntuneet hyviltä.
Ihana kuulla, että olet toipunut nopeasti! Hauskoja eroja tosiaan ja kovin yksilöllisiä tuntuvat jutut olevan :).
Olipas mukava lukea tästä aiheesta. Itse päädyin kanssa sektioon yhden alatiesynnytyksen jälkeen. Vaikka mitään pelkoja ei ekasta jäänytkään, niin kun on noita riskejä ja hyviä/huonoja puolia molemmista katsonut ja keskustellut lääkärin kanssa niin totesin että saatan päästä jopa vähemmällä sektiossa. Itselläni toipuminen ekasta kesti reilut 3 vkoa: viikko meni ennen kuin pystyin kävelemään kunnolla ja n. Kolme viikkoa ennen kuin pystyin istumaan. Ja en edes saanut kuin yhteensä kuusi tikkiä. Joten jos tällä kertaa nää tapahtuis vähän aikasemmin niin en pistäis pahitteeks :)
Mutta ihana tosiaan lukea jotain positiivistakin ja vaikka kaikki meni hyvin, niin kerroit kuitenkin että ekana päivänä oli niitä kipuja jonkin verran. Kun oon tässä nyt sattumalta muutamalle palstalle eksynyt ja siel on ollu nää ääripäät: mikään ei tuntunut missään tai kaikki meni päin h…ä. tiedän että on yksilöllistä, mutta kiva että joku jaksoi kirjoittaa hieman yksityiskohtasemmin asiasta :)
Kiva, että löysit oman kokemukseni. Ilman muuta: kipu kuuluu synnytykseen, oli se sitten alatie- tai sektiosynnytys. Jokainen toki kokee kivun eri tavalla, mutta kyllä siihen kipuun saa varautua. Itse olin niin hyvin varautunut, että kipu oli todellisuudessa pienempää kuin olin odottanut :).
Mahdollisimman pian sektion jälkeen jalkeille, hitaasti ja varovaisesti, niin sillä tavalla toipuminen nopeutuu. Täytyy myöskin muistaa noudattaa lääkärin antamia ohjeita ja jättää ne raskaat kotityöt kokonaan tekemättä – se vain hidastaa toipumista!
Kiitos postauksestasi monia mietityttävästä aiheesta :) Minulla on nyt reilu kolme viikkoa suunnitellusta sektiosta takana, ja tuntuu oikeastaan aika absurdilta ajatella, että aikaa on tosiaan kulunut niin vähän! Ensimmäiset päivät olivat melkoisen tuskaisia, mutta kun kolmen päivän jälkeen lähdettiin kotiin niin toipuminen tapahtui yllättävän nopeasti. Itselläni tärkeä käännekohta oli se, kun uskalsin alkaa imettää myös toisella kyljellä kivusta huolimatta (haava tuntui siellä puolen kireämmältä). Iho varmaan venyi siinä, ja kivut hävisivät pian. Ensimmäisen viikon jälkeen uskalsin jättää kipulääkkeet pois, ja sen jälkeen olo on leikkaushaavan suhteen ollut kutakuinkin normaali. Pitää tosiaan oikein muistutella välillä itselleen, että iso leikkaus on kuitenkin takana, ja toipumisaikaa on vielä puolet jäljellä vaikka se ei missään tunnukaan enää.
Haavan sijaan enemmän kipua sairaalasta pääsyn jälkeen itselleni on aiheuttanut huono ryhti ja väärä asento, johon jumiuduin sektion jälkeen. Osasyynä ehkä se haavan toispuoleisuus alussa, hankalat imetysasennot (ekat viikot imetin vain kyljelläni, koska vauva ei alkuun osannut imeä sylissä: alempi käsi puutui usein sekä hartiat meni jumiin) sekä varmasti myös monen kuukauden liikumattomuus raskausaikana ennenaikaisten supistusten takia. Jouduin pyytämään äidin meille auttamaan vauvanhoidossa, koska reilun viikon sairaalasta paluun jälkeen alaselkä oli iltaisin niin kipeä, etten pystynyt olemaan jalkeilla illalla enää ollenkaan, saati kävelemään. Kaikki lihakset olivat pahimmillaan jännityksestä jumissa välillä reidet-alaselkä. Ensimmäisenä viikonloppuna kun erehdyttiin yrittämään vaunukävelylle niin tulin 10 minuutin jälkeen itkien kotiin, koska joka askeleella sattui niin kovasti selkään. Sain neuvolasta kiireellisen passituksen fysioterapeutille, joka sanoi ongelmien johtuvan syvien vatsalihasten rapistumisesta. Kun aloin tekemään ryhdin kanssa töitä ja jumppaamaan lantionpohjanlihaksia niin ne kauheat selkäkivut onneksi helpotti. Kannattaa siis ottaa ne sairaalasta saatavat jummpaharjoitukset tosissaan, vaikka olisikin muuten hyväkuntoinen!
Mutta sektiosta toipuminen siis minullakin on ollut positiivinen kokemus tähän mennessä, ja leikkaushaavaakaan ei lähestulkoon edes huomaa :) Sain sulautuvat ompeleet päällekin, eli tikkejä ei tarvinnut poistaa lainkaan. Minullakin oli teippi ensimmäiset 2 viikkoa haavan päällä, mutta silti haavaa piti suihkutella. Se kuulemma kiihdyttää haava-alueen verenkiertoa. Tsemppiä kaikkille sektioon valmistautuville! Suurella todennäköisyydellä kaikki menee hyvin :)
Ole hyvä! Joo ehdottomasti malttia toipumisen suhteen. Sitä aikaa kuitenkin tarvitsee, vaikka aina ei siltä tuntuisikaan. Leikkaus on iso eikä haavat parane hetkessä.
Mukava kuulla, että sinäkin koit asian positiivisena! Aurinkoista kesää ja onnea tuoreille vanhemmille! :)