Pieni pojan palleroinen

Meidän pieni poikamme ♥

Häntä ei voi edelleenkään pitää sylissä antamatta koko ajan säännöllisesti pusuja poskelle. Poika on sitä tyyppiä, joka nauttii valtavasti halailuista ja pusutteluista. Leuan alla yhdessä tietyssä kohdassa on naurunappi; siitä kun pusuttaa niin ai ai, miten makea nauru raikaa! Mies ei ole sitä ihan tarkkaa paikkaa vielä löytänyt, mutta äidin ja pojan välinen juttu se on ollut jo useita kuukausia. On mukavaa, että molemmilla vanhemmilla on omat juttunsa, joita tehdä pojan kanssa – oli ne sitten hellittelyhetkiä tai leikkejä.

On hauska huomata, miten pojalla on alusta saakka ollut erilainen roolijako meille vanhemmille. Isänsä tullessa töistä kotiin silmät aivan tuikkivat ja sitä ollaan niin isin poikaa että! Isi on niin hauska leikkikaveri, isi keksii aina kaikkia uusia kivoja leikkejä. Äitin luo mennään etenkin silloin, jos on paha mieli tai väsyttää. Myöskin aamuisin äiti on ykkönen. Niin ja iltaisin, viimeisen tunnin ajan ennen nukkumaan käymistä.

Kovin tomera yksivuotias. Hymypoika, todella nauravainen ja puhelias. Ei ole koskaan ujostellut eikä vierastanut ketään. Kaupan kassoille juttelee lähes poikkeuksetta ja viime viikolla uimassa tuumasi, että otetaas nuo papparaiset mukaan pallotteluihin ja heitteli keltaista palloaan heillekin :D. Pienellä jännityksellä odotan tulevaisuutta ja aikaa, kun hän alkaa kunnolla puhumaan. Mitähän juttuja onkaan luvassa mm. siellä kaupan kassajonossa… Vaikuttaa nimittäin melkoisen huumorintajuiselta ja kekseliäältä kaverilta. Kova touhuamaan, ei oikeastaan hetkeäkään paikoillaan. Nukkumaan käydessään kuin eri lapsi: kasvot näyttävät totisina ja nukkuvina niin erilaisilta. Silloin hän on vielä äitin vauva ♥ Enkä usko tuon muuttuvan ihan lähivuosina, heh.

Kiitos hirmuisesti kommenteistanne eiliseen Pieni blogibreikki -postaukseeni! Monessa kohtaa tuli kyynel silmään, aivan mahtavia lukijoita, saan jälleen kerran todeta. Jotenkin kommenttinne auttoivat jäsentämään ajatuksiani ja ylipäätään jo tuo, että jaoin ajatuksiani kanssanne; sekin auttoi kovasti näiden pähkäilyideni äärellä. Innostukseni ja mielenkiintoni blogia kohtaan ei ole missään vaiheessa kadonnut; on vain tullut tilanteita, kun sormet lepäilevät näppiksellä enkä ole saanut oikein mistään kiinni… Ajanpuute on ollut tuohon suurin syy, sillä blogia on mahdoton kirjoittaa, jos tietää jo alussa, että aikaa on tasan tunti tai ehkä vähemmänkin. Tulee ikään kuin suorituspaineita eikä se tällaisessa asiassa ole hyväksi. Tiedän, että joissain asioissa siitä on vain ja ainoastaan hyötyä; se toimii ikään kuin liikkeellepanevana voimana, mutta tällaisissa vähänkään luovemmissa töissä se on selvä haitta. Postauksen kirjoittamista on lähes mahdotonta aikatauluttaa, sillä siihen menee se aika mitä siihen menee. Tuohon ajanpuutteeseen kun yhdistää aiheiden kanssa pähkäilyn – kirjoitan tästä, en kirjoitakaan, kirjoitan tuosta, enpäs kirjoitakaan, niin ei tule hyvä.

Vastailen kommentteihinne paremmalla ajalla, nyt suuntaamme nimittäin polskimaan. Kivaa päivää teillekin!