Mitä todennäköisimmin se tapahtuu ensi kuussa. Asia, jota olen enemmän ja vähemmän pelännyt jotakuinkin puolet elämästäni. Synnytys. Rehellisesti sanottuna pelko on joskus ollut jopa niin suurta, että olen miettinyt, etten ehkä koskaan halua lapsia, koska synnytys on niin ylitsepääsemätön asia. Tämä vauva muistuttaa kuitenkin useita kertoja päivässä, että aikoo tavalla tai toisella ulos tähän maailmaan tulla, joten ei auta muu kuin käsitellä tätä pelkoa :).
Ensimmäisen pidemmän raskauspostauksen kirjoitin otsikolla Tähänastinen raskausaikani. Se sisälsi joitain teidän minulle esittämiä kysymyksiä, joihin vastailin. Synnytysaiheiset kysymykset siirsin tarkoituksella myöhemmäksi, sillä ajattelin tuolloin, etten halua vielä liikaa miettiä synnytystä, siihen kun oli vielä aikaa. En ollut myöskään valmis luopumaan laadukkaista yöunistani, sillä moiset asiat tulevat aina uniini. Saan edelleen nukuttua yöni hyvin, mutta ajattelin, että tämä ajankohta on kuitenkin sopiva näille synnytysasioille, koska työstän asiaa jo muutenkin mielessäni.
Näin kanssaeläjänä kiinnostaisi tietää ihan yleisestä voinnista, ajatuksia tulevasta synnytyksestä ja elämästä uuden tulokkaan kanssa. Tämmöiset ihan perusasiat kiinnostaa :)
Yleisestä voinnistani raskausaikana tulikin kirjoitettua jo tuon edellisen postauksen kohdalla. Tuo synnytyskysymys… Musta tuntuu, että kun mun ystävät lukevat tuon kohdan, heitä hieman hymyilyttää… On siis aika yleisessä tiedossa, että olen synnytyspelkoinen. Mikä siihen sitten auttaa? Miten synnytyspelosta pääsee eroon? Mitä enemmän asiaa mietin, tulen siihen tulokseen, että ei mitenkään – ei ainakaan näin etukäteen. Se on vain koettava ja läpikäytävä.
Synnytyksessä pelkään eniten valtavaa kipua. Kun jalkani murtui Mallorcalla viime syksynä, mietin heti, että onkohan synnytyskipu tähän verrattavaa! Ensimmäisen vuorokauden ajan kipu oli aivan sietämätöntä ja kun liikuin pakolliset vessareissut, sinnittelin kovasti pysyäkseni tajuissani ja pitääkseni pahoinvoinnin sisälläni. Kasvot olivat kellertävän valkoiset ja kylmän hien peitossa, aivan hirvitti katsoa peiliin. Särkylääkettä minulle kyllä määrättiin, mutta se ei tuossa alussa kovinkaan tehokkaasti vaikuttanut enkä sitten uskaltanut/halunnut niitä montaa päivää edes syödä. Tiedän toki, ettei avautumisvaiheen kipu ole aivan yhtäjaksoista, vaan siinä saattaa olla muutamankin minuutin ns. lepotaukoja, kun taas murtumiskipu on viiltävää ja yhtäjaksoista, se on päällä koko ajan.
Lisäksi pelkään synnytyksessä myös sitä, että voimani loppuvat, jos synnytys kipuineen kovasti pitkittyy. Että kun saavumme ponnistusvaiheeseen, ei olekaan enää voimia! Tuo vaihe pelottaa synnytyksessä muutenkin eniten. Samoin pelkoa aiheuttaa jokin synnytyksen aikana mahdollisesti ilmenevä komplikaatio. Jos esimerkiksi vauva on arvioitu liian pieneksi, mutta onkin selvästi suurempi (näitähän tapahtuu!) eikä mahdukaan syntymään tai muut vastaavat tilanteet/yllätykset. En kuitenkaan pelkää heittäytyä tilanteeseen enkä pelkää kontrollin menetystä. Ymmärrän ja hyväksyn sen, että en voi asian kulkuun mitenkään vaikuttaa, mutta silti tuo pelkopeikko on hirmuinen. Kivunlievitysmenetelmiin suhtaudun kovin myönteisellä tavalla enkä meinaa leikkiä siellä mitään minä kestän mitä vain -tyyppiä, en todellakaan. Mitään sellaista todisteluntarvetta itselleni minulla ei ole. Kaiken maailman kaasut ja piikit otan varmasti avosylin vastaan, vaikka jälkimmäisiä pelkäänkin aika paljon, erityisesti selkäpuolelle laitettuina… Tosin epiduraaliinkin liittyy yksi pelko: jos se ei onnistu tai jos sitä ei jostain syystä ehdi saamaan. Tällaisia kokemuksiakin löytyy melkoisesti omasta tuttavapiiristäni.
Eniten ärsyttävät ja vähiten auttavat itsestäänselvyydet kuten se on naisten tehtävä, naiset on luotu synnyttämään, ei siihen kuole yms. Ei niin mitään hyötyä pelkotilaan. Sama kuin hokea korkeanpaikankammoiselle ei täältä tipu tai ahtaanpaikankammoiselle ei täältä happi lopu. Tottakai tiedän faktat ja tilastot, niistä ei tässä kohdallani kyse olekaan.
Kirjoittelin viime viikolla, miten harmitti se mönkään mennyt synnärillä vierailu. Eilen äitipolilla kuulin, että kiireiden vuoksi se oli viivästynyt lähes tunnilla (itsehän jouduin poistumaan sinne mammashiatsuun emmekä näin ollen kierrokselle päässeet…). Oikeastaan hyvä niin, sillä kaikki synnytyssalit olivat olleet silloin varattuina, joten emme olisi päässeet niihin kurkistamaankaan. Eilen mulla oli kätilön kanssa juttutuokio synnytyspelkoon liittyen ja sain sitten samalla yksityiskierroksen synnärinkin puolella. Viidessä synnytyssalissa oli ns. tilanne päällä, mutta kaksi oli vapaana: vaaleanpunainen synnytyssali sekä sali, jossa oli jättimäinen amme. En mitenkään pelkää sairaaloita, mutta sinne synnytyssaliin astuessani täytyi vaivihkaa ottaa sängyn kulmasta kiinni: tuli sen hajun keskellä niin vahva sellainen apua, mä en halua -tunne. Pälyilin ympärilleni kätilön esitellessä eri laitteita ja välineitä. Tuijotin pesuallasta ja mietin kuinka uskomatonta on, että meidän lapsi kohta kylvetetään siinä. Ensimmäinen kylpy, isin vahvoilla ja turvallisilla käsivarsilla.
Kätilö oli tosi mukava ja empaattinen, ymmärtäväinen ja rauhallinen. Ei pitänyt kiirettä, vaan sain rauhassa katsella ympärilleni ja esittää kysymyksiä. Kysyin myöskin mihin vauva viedään, jos hänellä ilmenee jokin hätä ja sain nähdä senkin tilan laitteineen. Henkilökuntaan ja heidän ammattitaitoonsa kyllä luotan, se ei aiheuta pelkoa.
En tiedä, oliko eilisestä pelkokeskustelusta mitään kovin suurta hyötyä, mutta ei toki haittaakaan. Kyllähän se uusia näkökulmia ja pohdinnan aihetta asiaan toi. Olen mielestäni saavuttanut jonkinasteisen avoimen mielialan synnytystä kohtaan, tarkoitan, että lähden tilanteeseen avoimin mielin ja otan vastaan sen mitä tulee. En aio tehdä mitään kovin tarkkoja suunnitelmia, koska se olisi täysin turhaa; kukaan tässä maailmassa ei tiedä, miten synnytykseni tulee sujumaan eikä sen kulkuun kukaan voi vaikuttaa. Odotan vain niin kovasti sitä hetkeä, kun vauva on syntynyt ja suurimmat kivut poissa. Niitä ensimmäisiä yhteisiä hetkiä ja päiviä osastolla. Toivomme kovasti saavamme perhehuoneen, jotta mieskin voi olla paikalla vuorokauden ympäri.
Ajattelin, että asiasta kirjoittaminen voisi toimia myös jonkinmoisena terapeuttisena menetelmänä ja olisikin mukava kuulla teidän kokemuksia ja mietteitä aiheesta! Onko muita synnytyspelkoisia kuulolla? Mielessä pyörii monenlaista: Miten saada aika kulumaan, jos avautumisvaihe pitkittyy… Mikä parhaiten lievittää kipua… Miten saan kivun ja pelon keskellä rentoutettua mieleni ja kehoni… Mikä ponnistusasento on paras… – mutta eihän nuo selviä kuin kokeilemalla! Lisäksi jännittää käynnistetty synnytys (joka kohdalleni todennäköisesti tulee), sillä kätilön mukaan siinä supistukset ym. on voimakkaampia ja kivuliaampia kuin luonnollisesti käynnistyneessä synnytyksessä. Onko kokemuksia tästä? Ensisynnyttäjällä synnytys käynnistyy kuulemma myöskin todella hitaasti, voi mennä päiväkausia ennen kuin mitään konkreettista tapahtuu…
Mulla on reilun viikon päästä synnytystapa-arvio, joten siihen astihan moni asia on hieman auki, mutta lääkärikin kehotti miettimään näitä jo nyt. Kehotti oikeastaan jo tammikuussa :D. Jään tänne mietteineni ja taidan lähteä tuonne auringonpaisteeseen nauttimaan, mutta sitä ennen käyn pakastimen mansikkalokeron kimppuun – valtava himo, voisin syödä ämpärillisen!
Moikka,
Mulla on nyt pian 9kk ikäinen poika, ja elämä loistaa. Viime vuonna tähän aikaan minä salaa pelkäsin synnyttämistä. En niinkään kipua, vaan sitä ponnistusvaihetta. Olen aina inhonnut vartaloani ja kokenut sen jotenkin ”huonoksi”, joten ajattelin, että en ikinä pystyisi ponnistamaan itsestäni ulos lähimain 4kiloista lasta.
Toisin kuitenkin kävi. Synnytys on ollut elämäni paras päivä. Kipu oli luonnollista (voimakasta menkkakipua), ja kehoni tosiaan pelasi hyvin ja ponnistusvaihekin meni vartissa ohi. En tarvinnut muuta kivunlievitystä, kuin kuuman suihkun, jolla supistusten aikana sivelin mahaani. Samoin jumppapallolla istuminen helpotti oloa, vaikka normaalisti en ole kapineen fani erityisesti.
Kaikkea hyvää sulle h-hetkeen. Kaikki menee hyvin. Oikeesti.
T. Eva
Kiitos paljon Eva! Kiva että kirjoitit tämän, oli lohdullista luettavaa. Pelkään itsekin tosi paljon juuri sitä ponnistusvaihetta, repeämisiä yms. Tuota kuumaa suihkua olen itsekin ajatellut kokeilevani, voisin kuvitella sen auttavan!
Mulla oli ensimmäisen odotusaikana semmoinen, että en oikeastaan halunnut miettiä saati lukea mitään synnytyksistä, koska sen kulkua ei voi ennustaa. Ensimmäinen olikin pitkä, 22h, mutta ponnistusvaihe siitä vain 20min, mikä on ensisynnyttäjälle aika lyhyt. Supistukset olivat tietty kipeitä, varsinkin kun omistaa matalan kipukynnyksen. Kannattaa kyllä pyytää esimerkiksi kipupiikki alussa ja ilokaasusta oli itselle ainakin apua, koska samalla tuli hengitettyä paremmin. Muuten hengitys on kivun takia vaikeaa ja se ei ainakaan auta asiaan.
Suosittelen myös olemaan mahdollisimman paljon pystyasennossa, koska se edistää avautumista. Itselläni käyrättiin ensimmäisessä synnytyksessä vauvan sydänääniä sängyssä maaten melkein koko tuon pitkän ajan. Kukaan ei ehdottanut että ne olisi voitu ottaa esim kiikkutuolissa. Enkä tietenkään ensisynnyttäjänä osannut semmoista pyytää. Olisi voinut ehkä lyhentää kestoa jos olisi voinut olla muuten kuin maaten. Lopulta sain oksitosiinia, koska synnytys ei edistynyt. Toinen synnytys kesti puolet tuosta eikä avitettu lääkkeillä, mutta en muista kivuissa olevan eroa. Toki ensimmäinenkin käynnistyi itsestään, että jos se ero oli siinä. Olen saanut yhden keskenmenon, jossa kohtu piti tyhjentää lääkkeillä ja ne kivut olivat kyllä aika hurjat, että varmasti se käynnistys voi olla kivuliaampi!
Ponnistusasennoksi suosittelen sitä synnytysjakkaraa, missä ollaan miehen ”sylissä”. Asento on pystympi kuin se perinteinen sänkyasento ja vauvan on helpompi tulla. Mulla toinen lapsi tulikin sit lopulta vähän yllättäen neljässä minuutissa ja kätilö ei meinannut ehtiä hanskoja käteen laittaa :D
Ja siitä ajan kulumisesta; mä luin lehtiä synnärillä silloin kun vielä pystyi. Kyllä se aika menee kuitenkin nopsaa loppupeleissä. Kannattaa yrittää nukkua vaikka sen kipupiikin avulla mikäli mahdollista niin jää paremmin voimia ponnistukseen. Synnytyksessä mukana olleella kätilölläkin on kyllä suuri vaikutus. jälkimmäisessä mulle osui ihana kätilö joka ehdotti itse eri ponnistusasentoja ja kyseli koko ajan, että tarvinko jotain jne.
Valtavat tsempit sulle tulevaan koitokseen ja vaikka se onkin vaikkeaa niin toivon, että pystyt olemaan murehtimatta liikaa etukäteen asiaa ja toivottavasti saat täällä muilta pelkosynnyttjäiltä jotain konkreettisia ohjeita, millä pelko hieman väistyisi. Naisen mieli ja kroppa on onneksi rakennettu niin, että aika pian synnytyksen kamalimmat kohdat unohtuu ;)
Hyviä vinkkejä annoit, kiitos Laura! Mietin jo, että pitääköhän mun tehdä näistä teidän antamista vinkeistä itselleni jotain muistiinpanoja :D. Tuosta jakkarasta olenkin ajatellut, että varmasti hyvä keino, kun siinä painovoimakin tekee oman osuutensa.
Olen itsekin sellainen, etten hirveästi halua tutustua synnytyskertomuksiin näin etukäteen, koska niistä tulee vain turhaa lisähuolta. Kaikista kauhutarinoista taas tulisi sellainen ”mulle käy varmasti noin” -fiilis, joka ei auta tässä tilanteessa tippaakaan :).
Ja niinpä; nopeasti ne tuntuu unohtuvan, koska useimmissa perheissä on enemmän kuin yksi lapsi ;).
Kiva kun kerroit ajatuksiasi synnytyksestä, uskon että samat asiat pyörivät jokaisella ensisynnyttäjällä mielessä. Itse en osannut suuremmin jännittää ennen synnytystä. Ainoastaan mietitytti se, kuinka reagoin voimakkaaseen kipuun. Olin jo etukäteen tiedostanut että kätilöt synnärillä tekevät kaiken parhaansa sen eteen että mulla olisi paras olo kipuineni, ja niin kyllä todella tekivätkin. Kaikki toiveet kivunlievityksistä toteutettiin ja käytiin kyselemässä jatkuvasti onko jotakin mitä haluaisin lisää ja itse kertoivat mitä voisi seuraavaksi kivunlievitykseksi esimerkiksi käyttää jne. Todella ammattitaitoista ja hyväsydämistä porukkaa ainakin osui mun kohdalle! Epiduraalin laitto ei tuntunut miltään, itsekin sitä jännitin hieman mutta muistelisin etten tuntenut minkäänlaista pistoa edes, olin vaan helpottunut siitä että nyt sen sain. Meni ehkä minuutti niin mun kohdalla kaikki kipu loppui kuin seinään ja se olotila kesti ponnistukseen saakka. Käytännössä sitä kaikista voimakkainta kipua ei mun ainakaan tarvinut kestää kovinkaan pitkään. Ponnistusvaiheessa niitä voimia tulee jostain ihan ihmeesti ja itsellä ainakin oli päässä koko ajan ajatus siitä, että kohta koko synnytys on ohi kun kerran jo ponnistaa saa. Loppurutistus siis ei tuntunut enää ollenkaan pahalta avautumisvaiheen odottelun ja tietämättömyyden jälkeen. En tietenkään sano etteikö synnytys olisi kipeää tehnyt, tottakai teki, mutta jo pelkästään se tieto että sairaalassa on osaavat kätilöt ja lääkärit hoitamassa ja auttamassa niin helpotti ainakin mulla sitä kipua tietyllä tapaa. Ja tietenkin taivaanlahja, epiduraali, sitä voin kyllä suositella aivan ehdottomasti. Ja entäpä se hetki kun olet hammastapurren ponnistanut ja ponnistanut ja viimein nostetaan pikkuinen poika pienen rääkäisyn kera syliin…parasta mitä voi OIKEASTI elämässä tapahtua <3 Muistan itse huokaisseeni heti kun poika oli maailmassa, että ihanaa kun se on ohi. Vaikka kuinka kliseiseltä kuulostaakin niin kaikki se kipu on kestettävissä ja unohtuu sillä hetkellä kun pieni on kurkistanut maailmaan <3 Ja muuten, ei mennyt kuin muutama kuukausi niin vauvakuume alkoi kolkutella uudestaan :)
Toivon kovasti, että munkin kohdalle osuu ihanat kätilöt sun muut! Niillä on niin suuri vaikutus kaikkeen ja siihenkin, millainen fiilis synnytyksestä jälkikäteen jää.
Tuli itku tuosta sun kuvauksesta, kun lapsesi syntyi. Aivan ihanasti kuvailtu, sitä arvokasta hetkeä odotellessa… <3
Itselläni on kaksi lasta.
Molemmat synnytykset ovat käynnistyneet itsestään. Ensimmäisessä käytin kivunlievitykseen vain kauratyynyä, kun ilokaasu teki olon huonoksi. Toisella kertaa supistukset olivat kipeämpiä, ja vetelin ilokaasua isommalla keuhkolla, ja se auttoikin paremmin kuin ensimmäisellä kerralla.
Mielestäni se kipu ei ole niin pahaa. Toki se ottaa kipeää, mutta jos vaikka lyö päänsä kovaa terävään kulmaan, niin kyllä se paljon kipeämmin ottaa! Varmasti ihmisten kipukokemukset ovat erilaisia ja varmasti supistukset ovat toisilla paljon vahvempia kuin toisilla, mutta kaikkiaan synnytyskipu on kuitenkin positiivista kipua. Sillä on tarkoitus ja se johtaa johonkin positiiviseen, toisin kuin kipu yleensä.
Hyvin se menee! Ja minä liputan myös tuon pystyssä pysymisen ja liikkumisen puolesta, itse huojuin molemmilla korkean ”eslan” kanssa pystyssä ihan ponnistamiseen saakka.
Tuossa tulikin hyvä muistutus: positiivinen kipu! Täytyy pitää se mielessä, sillä sitähän se on. Odotan kyllä jännityksellä ja mielenkiinnolla sitä, miten itse koen synnytyskivut: onko se niin kamalaa vai laimeampaa, mitä olin kuvitellut… Olen aina kärsinyt tosi kovista menkkakivuista, siitä voi kuulemma olla synnytyksessä hyötyä. Kun on siis jo tottunut sen kaltaiseen kipuun. Mutta tuokin jää nähtäväksi :).
Moikka!
Mua jännitti synnytykseen meno tai oikeastaan ehkä eniten se että kun supistukset alkaa niin mistä tiedän milloin pitää lähteä että sinne ehtii ajoissa ja sekin vielä että kuinka kipeetä ne tekee ja pystynkö laskemaan supistusten väliä kun kuitenkin itsekseen olin kotona.
onneksi doula saapui pian avukseni kotiin ja sitten lähdettiinkin yhdessä sairaalaan.
Itse koin ilokaasusta olevan paljonkin apua…
kiputila helpottui heti kun otti sitä hönkäyksen ja sitten rauhassa hengitteli huoneilmaa.
Mä otin kaikki kivunlievitykset vastaan – epiduraalin jälkeen nukuinkin pari tuntia – (mulla on oikeesti hyvät unenlahjat).
Keinutuoli oli myös hyvä paikka olla.
Ponnistamaan päästiin 10 tuntia lapsiveden tulon jälkeen – ja 10 minuutissa lapsi oli ulkona. Voimat riitti hyvin vauvan syntymään – istukka olikin erijuttu mutta siitäkin selvittiin.
Synnytyksen aikana sanoin monta kertaa Doulalle että muistuttaa mua näistä kivuista jos joskus ikinä milloinkaan haaveilen toisesta lapsesta.
tunti synnytyksen jälkeen totesin: ”ei se nyt niin kamalaa ollutkaan!”
näin ne kivut ja tuskat unohtuu.
Mulla oli ihana kätilö ja lisäksi semmoinen nuori harjoittelijapoika mukana synnytyksessä jota taisin juoksuttaa hakemaan mulle ananasmehua jatkuvasti – aina kun kätilö hävisi näkyvistä niin pyysin lisää mehua. =D
Tsemppiä – loppusuoralla olet jo!
Me kaikki ollaan sun tukena täällä…
<3
Kiitos ihanista sanoistasi Tanja!
Olen itsekin miettinyt tuota, että jos synnytykseni käynnistyykin luonnollisesti, niin mistä tiedän milloin lähteä sairaalaan. Tämän pelkoni kanssa lähden sinne varmastikin samantien :D.
Itsellä takana kaksi synnytystä ja yksi edessäpäin. Ensimmäinen synnytykseni oli 9v. sitten ja se käynnistettiin. Kivut oli kovat, muistan vielä monen vuoden jälkeenkin sen. Toivoin kakkosen kohalla, että lähtisi itsestään synnytys käyntiin ja näin kävi. Toinen synnytys oli paljon helpompi, vaikka kipuja siinäkin oli. Itselläni ilokaasu sai voimaan pahoin. Neuvona antaisin rauhallisen hengittelyn, se oli kova sana viime synnytyksessä ja keskittyessäni hengittelyyn supistuksen aikana tuntui, että kipukaan ei ollut niin kova. Molemmat synnytykset ovat olleet nopeat, viimeks oltiin sairaalassa vajaa kolme tuntia, kun tyttö jo syntyi. Paljon tsemppiä tulevaan!
Voi voi, tuota juuri pelkään kun synnytys käynnistetään :/. Kätilökin sanoi eilen, että luonnollisuus on aina parasta, mutta kun ei se aina ole mahdollista niin…
Kiitos annika!
Minulla ei ollut ensimmäistä odottaessani pelkoa synnytyksestä. Jos olisin tiennyt mitä on edessä, olisin luultavasti kyllä pelännyt. Mutta, näin jälkeenpäin ajateltuna ei se synnyttäminen niin paha juttu ollut vaikka kaikki ei mennytkään ihan oppikirjan mukaan.
Minulla vauhditettiin synnytystä oksitosiinilla, sillä lapsiveden menosta oli kulunut jo toista vuorokautta ja tulehdusarvoni alkoivat nousta. Sinnittelin pelkän ilokaasun voimin (jota muuten en aio tällä kertaa käyttää, sillä koin sen vain huonontavan oloani) hurjaksi käyviä supistuksia, kohdunsuutani ei tarkasteltu sillä kätilö kertoi tulehdusvaaran nousevan, koska veteni olivat jo menneet aikoja sitten. Olin kyllä todella tuskainen supistuksien aina vain voimistuessa ja vihdoin sain epiduraalin. Siitä voin sanoa, että älä suotta pelkää sitä. Se neulan pisto on kuin hyttysen purema verrattuna siihen supistuskipuun. Eli siitä en kantaisi huolta. Minulla tosin oli synnytys siinä vaiheessa jo niin pitkällä, että ponnistusvaihe alkoi viidentoista minuutin päästä epiduraalin laitosta. Eli enpä ehtinyt siitä epiduraalista juurikaan nauttia, kun siinä se täysi teho yleensä saavutetaan vasta puolen tunnin kuluttua laitosta. Ponnistusvaihe oli kuin juhlaa, sillä nyt tiesin, että kohta helpottaa ja vihdoin pääsin itse konkreettisesti osallistumaan tähän synnyttämiseen. Minun ponnistusvaiheeni oli noin 8 minuuttia ja todella nopeasti ohitse, voimaa ponnistamiseen olisi ollut vielä paljon pidemmäksikin aikaa. Saman tien kun vauva oli maailmassa kaikki kivut loppuivat kuin seinään. Eli vaikka se kipu nousikin välillä tosi hurjaksi oli helpottavaa tietää, että kyllä se loppuu ihan kohta.
Nyt toisella kertaa synnytyksen lähestyessä mieli on todella odottavainen. Nyt tiedän, että pyydän epiduraalia jo paljon aikaisemmassa vaiheessa. Kovia kipuja ei ole siis pakko kärsiä.
Jokainen synnytys on toki erilainen ja toivonkin, että sinun synnytyksestäsi tulee todella helppo. Ja vaikka kipeää tekee niin se edessä odottava palkinto saa jaksamaan mitä vain. Eyes on the prize.
Joo ei se epiduraalipiikki enää siinä vaiheessa varmasti kovastikaan kirpaise :P. Silti inhottaa ajatuskin selkään pistämisestä! Todella nopea ponnistusvaihe sulla kyllä, erityisesti ensisynnyttäjäksi! Tuollainen tännekin, kiitos :D.
Tsemppiä meille!
Moi!
Mulla on 4 lasta ja ei olisi tullut mieleenikään synnyttää. Siis alateitse. En tiedää pelkäsinkö, kai. Ja en vaan halunnut kokea alatiesynnytystä. Joojoo, tiedän kaikki kertomukset epäonnistuneista sektioista ja vauvan stressistä ja äidin paranemisesta, mutta mulle sektio oli haluamani juttu. Ei alatiesynnytys ole ainoa mahdollinen tapa synnyttää. Älä usko, vaikka muut syyllistävät. Voit ihan itse päättää millä tavalla synnytät. Ja se on juuri oikea tapa :)
Miten sait sektion? Mun mielestä täällä ei sitä saa valita, joka tuntuu kyllä karmealta, koska kyseessä on mun elämä, mun kroppa, mun lapsi yms. Olen itsekin sitä mieltä, ettei kumpikaan tapa ole se ainoa ja oikea: se on jokaisen oma valinta.
Leikkaus on aina vaarallisempi kuin synnytys. Veritulpat, muut komplikaatiot jne.
Ihan totta. Mietin vain kuinka ärsyttävää on, jos jollain muulla paikkakunnalla saa sektion tuosta noin vain ja muualla taas ei millään…
Minulla meni ensimmäinen synnytys käynnistyksen kautta lopuksi hätäsektioon. Kaikki meni loppujen lopuksi hyvin. Toisen lapsen kohdalla kävin pelkopolin kautta ja sain suunnitellun sektion. Toivuin sektioista nopeasti ja normaali vauva-arki alkoi neljän sairaalapäivän jälkeen. Jos kolmas lapsi tulee – mennään sektiolla sekin :) Synnytystapa se sektiokin on…
Ilman muuta; synnytystapoja on kaksi ja sektio on toinen niistä. Mukava kuulla sinulta noin positiivisia kokemuksia sektiosta!
Hienoa, että avauduit pelostasi. Samaan tapaan kuin miehet muistelevat armeija-aikojaan, tulet varmasti saamaan paljon vastauksia, joissa naiset muistelevat omia synnytyskokemuksiaan. :-)
Minä pelkäsin todella paljon synnytystä etukäteen. Esikoista odottaessa tapahtui kuitenkin hyvin valitettavasti sellaista, mikä sai pelot sivummalle. Kävin jossain vaiheessa sairaalassa keskustelemassa sype-kätikön kanssa asiasta, ja se käynti auttoi kyllä paljon. Minulle teki hyvää nähdä synnytyssali etukäteen.
Ensimmäisellä kerralla lapsivesi meni vuorokausi aiemmin kuin lapsi syntyi. Molemmat synnytykset ovat menneet samalla kaavalla: ekat supistukset ovat alkaneet illalla klo 20 tienoilla ja molemmat lapset ovat syntyneet minuutilleen samaan aikaan puoli seitsemän aikaan aamulla. Molemmissa olen tuntenut korkeintaan voimakasta menkkakipua vastaavaa kipua ja saanut epiduraalit ajallaan. Ensimmäisen kohdalla jopa mietin, etten tarvitse sitä vielä, mutta otan sen siltä varalta, jottei pian olisi liian myöhäistä.
Kipukynnykseni ei ole mitenkään erityisen korkea, mutta kivut olivat tosiaan hyvinkin siedettäviä, ja epiduraali tehosi koko synnytyksen ajan.
Minä muistan pelänneeni eniten aikanaan kipua ja kontrollin menettämistä. Synnytys on sellainen asia, johon ei voi itse vaikuttaa, vaan joutuu olemaan (tai saat olla) kroppasi ja luonnon armoilla. Toisella kertaa pelkäsin, voiko toinenkin kerta olla yhtä helppo kuin ensimmäinen. :-)
Toivon kovasti, että sinulla sujuu kaikki hienosti, kun synnytyksen aika on.
Kiitos Sara!
Miehillä tuntuu olevan kyllä niin vakiojuttuja ne armeijamuistelot :D.
Voi toivon, että itsekin koen kivut vain voimakkaina menkkakipuina – niistä kun on kokemusta jo parinkymmenen vuoden ajalta!
Itse useamman lapsen saaneena antaisin vinkin opetella hengittämään :). Jo ennen synnytystä voi harjoitella rauhallista ja voimakasta hengitystä; sisään hengitettäessä kuvittele saavasi vaikka ”valovoimaa” tms muuta hyvää oloa tuovaa ja uloshengittäessäsi rentouta koko vartalo ja anna uloshengityksen olla melko pitkä (sellainen hyvä ja sopiva).
Mielikuvaharjoittelua voi tehostaa vielä ajattelemalla aaltoilevaa merta. Kun supistus tulee,se tulee kuin hiipien ja voimistuu ja lopulta menee ”yli”, eli kuin aalto). Kun vauva lopulta rinnallasi, olet päässyt vastarannalle, se tunne on uskomaton.
Kovasti voimia synnytykseen, muista että naisen keho ”tietää mitä tekee”. Jos mitenkään mahdollista, kannattaa yrittää rentoudella voittaa lääkitykset. Keho tuottaa sinulle omat kipulääkkeet ja olet täysin kivuton heti synntyksen jälkeen. Mutta tästä ei kannata ottaa turhia paineita, jos psyyke ei pysy perässä :). Ihana palkinto odottaa! :) Teea
Kiitos vinkistä Teea! Aivan ihana vertaus tuo meri ja aallot, tuon pidän mielessäni! :)
Mulla ensisynnytys takana 2 kuukautta sitten, joten asia on vielä tuoreena muistissa. :) Sun teksti olisi aivan hyvin voinut tulla mun suusta. Niin tuttua! Pelkäsin kuollakseni synnytystä, kipua sekä hallinnan tunteen menettämistä. Kävin myöskin pelkopolilla juttelemassa ja teimme kivunlievityssuunnitelmankin, aioin ottaa kaiken mahdollisen kivunlievityksen mitä saatavissa on. Monet yöunet menetin miettiessäni synnytystä.
Synnytys kuitenkin yllätti täysin! Ja positiivisesti! Supistukset alkoivat heti kovina ja niiden välit oli 10-12 minuuttia. Kuulostelin supistuksia 12 tuntia, ne eivät koventuneet eivätkä tihentyneet. Hengittelin, puuskuttelin ja heiluttelin lantiota. Soitin synnytysvastaanotolle, mitä teen kun sopistukset eivät muutu mitenkään. Ohjeistivat ettei synnytys ole käynnissä, koska supistusten välit olivat liian pitkiä.Supistuksia vaan tuli ja tuli ja aloin olla epätoivoinen, että jos nämä eivät vielä ole kunnon supistuksia, niin en oikeasti selviä synnytyksestä!
Supistuksia tuli n. 10 minuutin välein 3 vuorokautta putkeen. Soittelin usein synnytysvastaanotolle ja lopulta sanoivat, että voin tulla sairaalaan koska olin niin väsynyt, en ollut nukkunut kolmeen vuorokauteen. Aikoivat antaa kipulääkettä ja ottaa osastolle nukkumaan. Sairaalassa odotti kuitenkin yllätys. Kohdunsuu oli jo 8 cm auki ja vauva syntyisi kohta! Olin aivan hämilläni!
Lopulta vauva syntyi imukupilla virhetarjontansa vuoksi. Ehdin ponnistaa 2 tuntia ennen kuin kätilö tajusi virhetarjonnan ja otettiin imukuppi avuksi.
Kaiken kaikkiaan synnytys oli aivan erilainen kuin olin kuvitellut. Pelkäämäni kipu ei ollut ollenkaan niin kovaa kuin olin kuvitellut, otin kaiken mahdollisen kivunlievityksen sijasta vain panadolin! Olin myös pelännyt imukuppia, mutta ei siinäkään mitään ihmeellistä ollut. Saatuani pojan syliin kysyinkin mieheltäni, että näinkö ”helppoa” tämä olikin?
Kaiken kaikkiaan haluan rohkaista sua! Minäkin synnytyspelkoisena selviydyin siitä ja yllätyin jopa positiivisesti. Synnytys saattaa olla aivan erilainen mitä on etukäteen kuvitellut. (Ja myös edetä erilailla kuin mitä kaikissa synnytysopuksissa kerrotaan!) Kolmen vuorokauden mittaiset supistukset yms. voi kuulostaa hurjalta, mutta kun supistuksia tulee, niin sitä vaan keskittyy niihin ja siihen prosessiin jotenkin uppoutuu.
Kehoitan lähtemään synnyttämään avoimin mielin! Tiedän ettei se ole helppoa eikä auta tilanteessa kun pelottaa. Mutta haluan tsempata ja rohkaista sua! Selviydyt siitä varmasti ja saat maailman parhaan palkinnon syliisi!
Voi, niin tuttua! Ihana kuulla, etten ole yksin ajatusteni kanssa.
Kamalan pitkään jouduit ponnistaa! Meidän sairaalassa käytäntö on, että tunnin saa itse ponnistaa (kätilö sanoi eilen että se on vielä inhimillinen aika) ja jos ei mitään siinä ajassa tapahdu, tulevat paikalle lääkäri ja imukuppi.
Mukava kuulla positiivinen ajatus imukupista, koska olen itsekin kuullut siitä kauhutarinoita tutuiltani. Näin myös erään tanskalaissarjan jaksossa, kun se laitettiin synnyttäjälle ja hän huusi sydäntäsärkevästi että sattuu kamalasti. Itkin kotisohvalla, niin paljon se herätti myötätuntoa.
Totta on sekin, että suurempi todennäköisyys on, että kaikki menee hyvin, kuin että jotain menisi pieleen, mutta mutta… ;). Kiitos valtavasti tsemppiviestistäsi Iitu!
Itse en enää pelkäisi imukuppia. En nimittäin tuntenut sen laittoa ollenkaan! Jotain lääkäri siellä muutaman sekunnin puuhasi, mutta mitään kipua en todellakaan tuntenut! Ja siinä vaiheessa olin vain tyytyväinen imukupista, koska tiesin sen avulla saavani pian pienen poikani rinnalle :)
Muiden vastauksia lukiessa tuli mieleen, että tunsin kivut positiivisena. Vaikka supistukset sattui, tiesin jokaisen supistuksen vievän lähemmäs vauvan syntymää. Kuulostaa täysin hullulta, mutta kivut tuntuivat jopa hyvältä! Ei ollenkaan sellaista kuin vaikka käden murtuessa.
Kiva kuulla! Ja kun on siinä tilassa kipuineen kaikkineen, on se imukupin asentamisesta johtuva mahdollinen kipu varmaan aika pientä ;).
Kiva kuulla tuollainen mielipide tuosta kivusta!
Ihanaa kun uskallat kertoa julkisesti ajatuksistasi ja peloistasi, moni kanssasisar saa varmasti hyvää vertaistukea näistä pohdinnoista ja keskusteluista. Itselläni on kaksi pientä lasta, esikoisen synnytin normaalisti ja toinen jouduttiin leikkaamaan. Esikoista odottaessani pelkäsin koko raskauden ajan synnytystä, se oli minullekin aivan ylivoimainen pelko ja melkein olin valmis anelemaan sektiota pelon vuoksi, vaan onneksi en sitä tehnyt!! Kaikessa kokonaisuudessaan se päivä koitui maailman ihanimmaksi kokemukseksi. Toisen lapsen sektioon jälkeen tunsin kauheaa harmistusta kun en tätä tapahtumaa saanut kokea uudestaan.
Synnytystä on aivan turhaa nostaa pelosta paniikin tasolle, se on ihan turhaa! On tottakai luonnollista pelätä ja jännittää asiaa joka on ihan uusi ja mielikuva perustuu kuultuihin asioihin. Itse muistan kun synnytys lopulta käynnistyi, en enää pelännyt. Virta vei matkassa ja elin siinä hetkessä, ei kerennyt pelkäämään. Se tuntui ihan luonnolliselta ja ihanat kätilöt pitivät huolta. He tiesivät milloin tarvitsin mitäkin (kun en itse osannut pyytää) ja he tiesivät milloin tarvitsin apua lepäämiseen. Kaikki apu oli saatavilla kun tarvitsi. Kyllä se synnytys on niin hyvin meihin ohjelmoitu, että keho toimii vaikka itsellä tuntuisi ettei ole hajuakaan mitä pitäisi tehdä:) Mutta kaikille ensisynnyttäjille sanoisin; ei kannata suunnitella ja murehtia etukäteen mistään, synnytys on rauhallista ja siinä ollaan sillä hetkellä. Itsellä ei tarvitse huolehtia mistään ja siinä ei olla yksin, apua on aina vieressä. Rohkeasti vain ja se on elämän ihanimpia asioita, ei ole vielä voittanutta!
Ajattelin juurikin, että tästä saattaa jollekin muullekin olla hyötyä eikä pelkästään itselleni. En häpeä tätä pelkoani millään tavalla; jokaisella meillä on omat pelkomme eikä kukaan voi niitä arvostella tai mihinkään järjestykseen asettaa.
Pelostani huolimatta ymmärrän tuon, mitä kirjoitit. Uskon, että jos en edes yrittäisi alatiesynnytystä, katuisin sitä jonain päivänä. Haluan tietää, mistä siinä on kyse. Koen myöskin tosi suurena miinuksena sen, etten voisi sektion jälkeen hoitaa vauvaa täysillä. Se on koko se palkinto, sylitellä ja nuuskutella sitä rakasta pientä ja jos siihen ei kunnolla kykene, olisi se mulle kova paikka. Mutta tiedän, että kyllä sekin asia selviäisi enkä tietenkään voi tässä vaiheessa tietää, joudunko/saanko sektion vai en.
Kiitos sulle rohkaisevista sanoistasi! :)
Täytyy minunkin kommentoida, vaikka saatkin varmasti pitkiä sepustuksia ja paljon. :) Itse en kyllä erityisemmin pelännyt synnytystä, mutta toivottavasti omista kokemuksistanikin olisi jotain iloa. Esikoiseni sain lähes 13,5 vuotta sitten. Siinä synnytys juuri pitkittyi ja melkein vuorokausi meni ennenkuin neiti oli maailmassa. Kaikenmaailman lehtiä ja muita olin varannut ajankuluksi, mutta en itse ainakaan osannut oikein mitään tehdä. Huomasin itse ainakin, että aika luonnostaan sitä etsi niitä asentoja missä oli paras pötkötellä kuin myös sitten synnyttää. Epiduraali auttoi, mutta sitä odotellessakin sen kivun kyllä kesti kun se on jotenkin niin erilaista kuin tavallinen kipu. Itse koin että sillä oli tarkoituksensa ja kun se oli sellaista aaltoilevaa niin ei tuntunut liian pahalta. Puudutus sitten auttoi ja sai levättyä kunnes oli aika tositoimiin ryhtyä.
Toisella kertaa sain kaksoseni ja 8 viikkoa etuajassa. Synnytys kestikin jo 2,5 päivää, mutta se on tietysti ihan toinen tarina. opin ettei kaikkea todellakaan voi (tai kannata) suunnitella, kun menee kuitenkin miten menee eikä suunnitelut mitään auta. Voit luottaa siihen, että henkilökunta tietää mitä tekee ja kaikki menee varmasti ihan hienosti vaikka matkaan tulisi yllätyksiäkin. Näistä kaksosistani esimerkiksi toinen syntyi normaalisti ja toinen ei halunnut vielä tulla, joten piti sitten leikata. :) Rohkeasti kannattaa avata suunsa ja kysyä jos joku asia askarruttaa ja sanoa jos on jotain sanottavaa.
Parasta on tietysti se palkinto. Äiti tekee lapsensa eteen melkeinpä mitä vain ja synnytyksestä se lähtee. Toivotan kovasti tsemppiä ja hyvää loppuraskautta! Siitäkin kannattaa koettaa nauttia, kun vielä voit! :) Olet(te) varmasti ajatuksissani hetken lähestyessä. Onnea matkaan!
Tosi kiva, että kerroit omia kokemuksiasi Terhi! Ei näitä voi lukea liikaa ja tuntuu, että jokaisesta tulee esiin itselleni jotain uutta :). Ja olen samaa mieltä, että tarkat suunnitelmat ovat turhia. Ei voi tietää mitä tapahtuu ja seuraa vain turhia pettymyksiä, jos suunnittelee jotain eikä se sitten syystä tai toisesta toteudukaan. Ja totta tuokin; henkilökunta on siellä meitä synnyttäjiä varten.
Kiitos paljon! Yritän nauttia tästä loppuajasta, vaikka välillä liitoskivut on niin karmeita ettei meinaa sängystä/sohvalta ylös päästä :)
Mulla on 1 synnytys takana, yksi edesaä ja se on myös ensi kuussa :) mun eka synnytys oli unelma. Vedet meni kotona, siitä 12h alkoi supistukset 4 min välein, ja 5h myöhemmin oli pieni poika rinnalla. Synnytya eteni niin vauhdikkaasti ettei ehditty antamaan kuin ilokaasua (30%kaasua, 70%happea), ja 1h ennen ponnistusvaihetta sain kohdunkaulan puudutteen. Jos nyt on mahdollista, haluan ehdottomasti mahdollisimman vähän kipulääkkeitä. Oli mahtavaa huomata kehonsa voima, se tosiaan tiesi mitä teki kun vauva oli oikeassa asennossa ja mua ei ollut puudutettu kaulasta alaspäin ;) samoin ponnistamisen tarve oli hyvin normaali, ja kun sai rauhoituttua ja tunsi (hyvässä ja pahassa) vauvan etenemisen niin oli helppo tietää mitä tekee. Ja se kipu, tää voi nyt olla todella ärsyttävää, se täytyy ottaa positiivisena vastaan. Se on se mitä tarvitaan aiinä tilanteessa ja se on se kartta ns perille. Toivon sulle rauhallista ja positiivista mieltä, rohkeuttta mukaan, sä osaat kyllä!
Hyviä ja tärkeitä pointteja toit esiin! Täytyy muistaa pitää mielessä erityisesti tuo, että se kipu on positiivista kipua ja sillä on päämäärä. Täytyy myös luottaa omaan kroppaansa :). Kiitti sulle!
Mulla oli samansuuntaisia mietintöjä ennen synnytystä, vaikkei varsinaista pelkoa ollutkaan. viime viikolla sitten synnytin, ja mullakin synnytys jouduttiin käynnistämään, kun lapsivedet menivät, mutta supistukset eivät vaan alkaneet. oksitosiinilla supistukset sitten saatiin käyntiin, ja olivathan kivulaita, mutta ei niin kipeitä kuin olin kuvitellut! monta tuntia kestin jumppapallolla, ilokaasulla ja keskittymällä hengittemään. oli lämpöpussia ja mies hieroi alaselkää lujasti aina supistuksen tullessa. lääkkeitä kyllä tuputettiin koko ajan; lopulta otin rentouttavan piikin, jonka jälkeen torkuin, ja kun synnytys vaan jatkui ja jatkuin, otin epiduraalin (ainakaan minulla sen laittaminen ei sattunut yhtään). sen avulla sainkin nukuttua, ja kun heräin, oli aika ponnistaa… joka olikin kivuliain vaihe, kun epiduraalia ei voitu enää lusätä siinä vaiheessa, ja omat supistukseni olivat niin heikkoja, että piti tehdä valtava työ että vauvan sai ulos. mutta se on lyhyt vaihe, ja usko pois, sun elimistö tuottaa endorfiineja jotka nekin osaltaan auttaa sua jaksamaan. ja ponnistusten välissä on aina tauko, jolloin keräät voimia. kivuista huolimatta mua hymyilytti aina tauon aikana -ihan pian vauva olisi maailmassa! tsemppiä ja onnea matkaa! luota kroppaasi! :)
Kiva kuulla sinun kokemuksestasi Lennu! Ja onnea tuoreelle äidille :).
Täytyy luetuttaa nämä teidän viestit miehelläkin, sen verran hyödyllisiä juttuja tulee esiin, että hänenkin kannattaa vähän tutustua :). Kiitos paljon!
Mä en tajunnut edes pelätä ennen ensimmäistä synnytystä. Olin vaan ajatellut, että eihän se ne niin paha voi olla, kaikki synnyttää; ihmiset ja eläimet :-) No, totuus oli vähän toista. Juuri tuo sinun pelkosi toteutui, pitkän synnytyksen loppuvaiheessa voimat loppuivat ja lapsi autettiin imukupilla ulos. Mutta homma hoidettiin siis hyvin, jos synnytys olisi vielä pitkittynyt, olisi vauva ruvennut kärsimään hapenpuutteesta. Imukuppi olis siis hyvä ratkaisu tässä tilanteessa, eikä siitä edes jäänyt jälkeä vauan päähän, niinkuin yleensä sanotaan. Toinen sitten syntyi perätilassa, tuli helpommin ulos kuin ensimmäinen. Kolmatta odottaessa ajattelin, että varmaan nyt on vuorossa hätäsektio, mutta tulikin ihan normaali ja suht helppo synnytys. Neljäs olikin jo nopeampi kuin aiemmat ja helppo ponnistusvaiheeseen asti. Ponnistaminen ei vaan ollu mun juttu ja anelin jo hoitajalta, että ettekö vois imukupilla vetäistä tätäkin ulos. Ei suostunut :-) Mutta synnytys on jokaisella niin erilainen juttu, että ei sitä voi ennalta ennustaa. Monella ensimmäinenkin voi mennä ihan helposti, ilman pitkiä ja kovia kipuja. Itse olen saanut vaan ilokaasua ja ekalla kerralla jonkun kipupiikin, joka sattu ihan hirveesti. Nyt vikalla kerralla kyselin epiduraalin perään, mutta siinä vaiheessa hoitaja totesi, että ei tässä enää mitään tarvita, nyt ruvetaan ponnistamaan jo!
Sattuiko sinulla imukupin laittaminen? Siitäkin kun kuulee monenlaisia juttuja…
Musta jotenkin tuntuu, että se ponnistaminen ei ole munkaan juttu :).
En muista, että imukupin laitto olisi tuntunut mitenkään erikoisesi. Ja ponnistaminenkin oli erilaista eri kerroilla. Esim. perätilasynnytyksessä tarve ponnistaa oli niin voimakas, ettei tullut mieleenkään, ettei mua nyt ”huvittais” ponnistaa kun se sattuu. Tämä lapsi, joka tuli takapuoli edellä, tuli helpoiten ulos :-)
OK, kiva kuulla tämä :). Saapa nähdä mihin asentoon tämä bebe asettuu, sen verran on eri asentoa edelleen ja kovin ylhäällä majailee!
Meidän tuplat syntyivät leikkauksella ja kivutkaan eivät kerenneet kovin pahaksi mutta voin kyllä sanoa ettei yhtään ”houkuta” tuon alakautta synnyttäminen. Jos meille vielä vauva tulisin niin voisin hyvinkin suosilla vaatia leikkauksen. Minulla ei mitää synnytyspelkoa sillai ole, mutta kyllä se kipu jännittäisi kovasti.
Mutta tosiaanhan ei voi koskaan tietää miten se menee voi olla helppo tai vaikea, toivotaan sinulle helppoa synnytystä :)
Minä uskon itse siihen, että saat mitä pyydät ja monesti kirjoitankin asioita ihan paperille mitä haluan, tosin lottovoittoa ei ole vielä tullut :) Mutta jos yhtään uskot samaan niin ala kirjottaa joka päivä ylös, että synnytys menee hyvin ja vähin kivuin ja lisäksi siihen pitää myös uskoa :)
Et pääsekkään mun siskon kanssa yhtää aikaa synnyttämään, hänelle on nimittäin leikkauspäivä jo sovittu, jo onki jo melko pian. Olen jo neljä ihanan lapsen täti ja kohta tämä täti saa kaksi ihanaa pikkupoikaa lisää tuohon joukkoon :)
Mä luulen, että täällä ei ainakaan voi sektiota vaatia. Eivät suostu, en tosin ole vaatinutkaan, mutta sellaiselta vaikuttaa asenteet.
Tuo menetelmähän on silvaamista, olen kuullut siitä äidiltäni! Täytyypäs alkaa itsekin sitä harjoittamaan :).
Synnytystä on syytäkin tietyssä mielessä pelätä, koska repeämät, virtsan- ja ulosteenpidätyskyvyn ongelmat ynnä muut ovat melko yleisiä. Niistä ei vain puhuta, koska alatiesynnystä halutaan pitää ensijaisena keinona synnyttää (sen edullisuuden vuoksi). Monissa maissa keisarinleikkausta suositaan, eikä ainakaan lapselle siitä ole osoitettu olevan haittaa. (Jos siis verrataan vaikka Suomen ja Usan väestöä, ei eroja ole.) Ihan toinen lukunsa on vielä lapselle aiheutuvat riskit. Ties kuinka moni lukihäiriö johtuu hapenpuutteesta alatiesynnytyksessä. Alatiesynnytys on aivan turha riski ja pelonaiheuttaja. Ei ole mitenkään luonnollista punkea itsestään ulos nelikiloista vauvaa. Ennen vauvat oli pienempiä, mutta naisen elimistö ei ole muuttunutiksikään.
En ihan purematta niele tuota, että alatiesynnytystä halutaan vain sen edullisuuden vuoksi pitää ensisijaisena synnytystapana. Onhan se luonnonmukaisempi keino myös.
Mutta hyvä että toit esille näitä seikkoja, niin voin ensi viikolla lääkäriä tentata :D.
Moikka :)
Täällä yksi KÄYNNISTETTY SYNNYTYS ja siitä nyt 9kk aikaa :) Ensinnäkin, synnytys on yksi elämäni hienoimmista kokemuksista ja en vaihtaisi sitä mihinkään. Synnytys oli helppo ja hetken vain kivulias, tämän kivun kestää!!
Tosiaan minut käynnistettiin Yliaikaisuuden takia ja käynnistys tapahtui Ballongi-menetelmällä. Ei sattunut pätkääkään ja pääsin vielä himaan samana päivänä. Ballongi asetettiin aamulla klo 9 ja klo 16.00 olinkin jo sairaalassa supistusteni kanssa. Ballongki irtosi ja kalvot puhkaistiin, se oli menoa. Puolessa tunnissa avauduin 4cm-10cm ja ponnistus kesti sen 15 minuuttia ja tadaa, se oli siinä :D
Ja ei, ei tullut paskat ponnistusvaiheessa ja kaikki kivut sinä tulet kestämään. Meidät naiset on luotu tähän! ;)
Synnytys kesti mulla 8h ja sitten sain maailman ihanimman ja tärkeimmän asian elämääni. Ja jos jotain haluan sanoa… niin tuo synnytys on HELPOIN vaihe koko lapsen tulossa,suurin muutos ja ”kipu” tulee lapsen tuomissa muutoksissa!
Tsemppiä.. kaikki menee aivan loistavasti <3
Oi, ihana kuulla tällainen kokemus! Kiitos että kerroit :). Itse toivoisin myös tuota ballongi-menetelmää, koska tuntuu että se lääkepilleri ei ole kovin tehokas…
Tuosta yhdestä kommentista tuli jo pieni paniikkipala kurkkuun, mutta tästä repesin nauramaan täällä itsekseni :D. Kiitos siitä!
Sattuipa sopivasti aihe! Itsekin näitä asioita jo välillä mielessä pyörittelen, vaikka koitos on edessä vasta loppukesästä :) Vuosia vuosia sitten mun synnytyspelko oli aivan hirveä ja silloin ei olisi käynyt mielessäkään synnyttää alateitse. Vuosien kuluessa mieleni on kuitenkin muuttunut, enkä pelkää alatiesynnytystä enää juuri lainkaan, mitä nyt toisinaan mielen valtaa pieni paniikki asian suhteen. Olisi kiva kuulla sitten jälkeenpäin myös sinunkin tarinasi siitä, että oliko pelko turhaa vai aiheellista :) Tiedätkö muuten saako Kokkolassa ilokaasua? Kun kaikkialla sitä ei kuulemma ole tarjolla…
Siis apua, enhän mä edes tiennyt että olet raskaana! Ihanaa!!! <3 Tuhannesti onnea! :) Elokuussako sulla on laskettu aika? Riippuen mikä fiilis synnytyksestä jää, niin voin täällä asiasta sitten ainakin jotain kertoilla. Tai sulle ainakin privana jos ei muuten :).
Kokkolassa on ilokaasua tarjolla kaikille. Jokaisesta synnytyssalista löytyy myös monenlaista tarpeellista välinettä. Sängyn (myös isälle sänky) lisäksi on keinutuoli, jumppapallo, jokin matto, säkkituoli, synnytysjakkara, radio/cd-soitin... Oma kylppäri on myös, että voi käydä suihkuttelemassa ja sitten yhdessä salissa oli tosiaan se jättiamme.
Kiitos <3 En mä siitä ole vielä kauheasti "uskaltanut" puhua, vaikka melkeen puolivälissä jo mennään ja elokuun lopulla on laskettu aika :) Aa, onpa hyvä tietää, meiltä kun se synnäri suljetaan tässä piakkoin niin Kokkolaan se meidänkin tie sitten elokuussa vie :)
Joo niin kuulin, että sieltä tullaan jatkossa synnyttämään tänne! Saapa nähdä millaisia ruuhkia tulee synnärille :P.
Yksityiskohtiin enempää menemättä yritän tiivistää oman tarinani. Ensimmäinen synnytykseni käynnistyi laskettuna päivänä lapsiveden tulolla, mutta siihen se sitten jumiutui. Lähes 8 h olin käynnistystipassa ja ensisynnyttäjänä en ymmärtänyt, että kaikki ei ollut hyvin. Kysyin kyllä kätilöltä monta kertaa, että miten ihmeessä nämä supistukset ovat näin kovia ja tulevat taukoamatta, jotain hän kai selitti.Kipukynnykseni on varsin korkea, mutta olin aivan kauhuissani ja anelin keisarinleikkausta, koska tiesin etten jaksa synnyttää.Vuoron vaihtuessa kätilö huomasi heti, että tippa oli liian suurella, jatkuvaa tehotonta supistelua – hän suositteli siirtymään vatsalleen säkkityynyn päälle.Vauh!!! Ensimmäinen kerta puoleen vuorokauteen, kun en tuntenut kipua.Synnytys itsessään oli varmaan tavanomainen kipuineen, mutta se kipu loppuu samalla kuin lapsi on ulkona :).Toinen synnytys meni ”oppikirjan” mukaan ja kokeilin vesiallasta, joka ei ihan ehkä ollut se juttuni.Minua lohdutti kivun keskellä ajatus, että Suomessa kyllä hoidetaan lapsi ja äiti ja itse en voi kun keskittyä hetkeen.Kyllä se sinultakin sujuu ja kaikki menee arvatekin hyvin.Keskity kivun hetkellä laskemaan,hitaasti – se jotenkin auttaa, kun huomaa etteivät se kipu kestä kuin yleensä viiteen.
Voi miten harmillinen juttu, toivottavasti kätilö sai tuosta palautetta.
Olen tuota laskemistaktiikkaa miettinytkin, se tulee käyttöön :). Kiitos vinkeistä!
Hei,
uskon, että jokaista pelottaa jossakin määrin tuleva synnytys. Minulla on kaksi erilaista synnytyskokemusta. Esikoista odottaessani en päässyt koko arvioon ollenkaan ja neuvolan terveydenhoitaja muisti joka kerta päivitellä kuinka pieni kokoinen olen ja kuinka minulle on täysi työ synnyttää 2800g painava vauva. Siinähän oli melkoinen paniikkikierre heti valmis. Vauva painoi 3540g, kivunlievityksenä kohdunkaulanpuudutus (josta ei ollut mitään hyötyä) ja ilokaasu. Ilokaasua en ottaisi uudestaan, koska minulla kävi niin, että aloin pistää supistuksille vastaan kun pitäisi juuri tehdä päinvastoin. Synnytys kesti pitkään ja ponnistusvaihe 40min. Supistuksia laitettiin tipalla. Toisessa synnytyksessä olinkin viisaampi ja sanoin heti synnärille mennessä, että haluan heti kun mahdollista joko epiduraalin tai spinaalin. Sain spinaalin kun olin 4 cm auki ja sen jälkeen en tuntenut mitään supistuksia, vaikka niitä tehostettiin tipalla. Kun tuli ponnistuksen aika, en tuntenut siinäkään kunnon kipua, tunsin vain muljahduksen vatsassa kun vauva tuli ulos. Joten suosittelen kyllä spinaalia! Olen kaikille sanonut, että miksi turhaan kärvistellä kun on apua tarjolla. Viisaudenhampaiden poisto on ollut pahempaa kuin tuo toinen synnytys. Tsemppiä sinulle synnytykseen!
Kaikkia varmasti jännittää, mutta kaikkia ei varmaankaan pelota.
Ajattelin, että alussa voisin kokeilla ilokaasua, jotta näen onko siitä mulle mitään hyötyä/tuleeko siitä huono olo ja sitten sen jälkeen epiduraali. Ensisynnyttäjillä suositaan epiduraalia, koska sitä voi käyttää huomattavasti pidempään kuin spinaalia. Spinaali on siis lyhytkestoisempi eikä sen tehoa voi lisätä/jatkaa ja sen vuoksi sitä suositaan yleensä uudelleensynnyttäjien kohdalla. Koska uskon, että mulle tulee maratonsynnytys, haluan epiduraalin :).
Multa on poistettu kaikki neljä viisuria ja niistä jäi vain hyvät muistot, vaikka yksi kerta aika rankka ja pitkä olikin :D. Kiitos Johanna!
Hei, ajattelin minäkin tätä lyhyesti kommentoida vaikka raskaana en olekaan eikä minulla ole lapsia. Minullakin on silti aina ollut ahdistus ja pelko synnytystä kohtaan. Se nostaa päätään myös silloin kun joku läheinen on raskaana. Yksi ystävistäni on kätilö ja vuosia sitten juteltiin aiheesta paljonkin. Synnytyksen osalta pelkään kipua eikä puheet ”repeämisestä” yms auta yhtään. Mutta jotenkin ajatuksia auttoi se, kun kätilökaverin kanssa puhuessa selvisi, että se synnytyskipu tuntuu paineelta ja se kohdistuu mm. selkään ja vatsaan. Hassua, mutta se helpotti, että kipu ei kohdistu niinkään sinne jalkoväliin :) eli esim repeämistä (tai jos kätilö auttaa leikkaamalla) ei niinkään tunne. Toki joku synnytyksen kokenut tietää asiasta enempi, mutta tämä ”tieto” helpotti itseäni ja voin jopa minäkin luulla siitä joskus selviäväni :) mutta tsemppiä sinulle jokatapauksessa! Kun kaikki muut naiset meitä ennen, niin sinäkin tästä selviät! :€
Kiva juttu Tiina, että innostuit kommentoimaan siitä huolimatta!
Itsekin pelkään repeämisiä, mutta ennemmin luonnollinen repeäminen kuin välilihan leikkaus. Luonnollinen repeämä paranee huomattavasti nopeammin kuin suora viilto, kuulin synnytysvalmennuksessa. Varmasti selviät sinäkin, jos/kun se joskus kohdalle osuu. Ja onneksi tosiaan aika moni on asiaa ennen meitä testannut :D.
♡
:) Teki mieli eilen salin ovenraosta huikata, että tsemppiä ja onnea, mutta en kehdannut sentään :D.
Hei! MInulla on kokemusta sekä jalan murtumisesta että kahdesta synnytyksestä. Kipua on vaikea verrata, molemmissa kipu on suurta, mutta ehkä synnytyskipu on jollain tavalla ”luonnollisempaa”. Murtuman aiheuttama valtava kipu oli sellaista luonnotonta, ”pahaa” kipua.
Olen molemmissa synnytyksissä saanut ilokaasua ja epiduraalin, joten sanoisin että pyydä (vaadi) rohkeasti kipulääkettä. Liiallinen kärsiminen on turhaa eikä kenestäkään tee parempaa äitiä :)
Kyllä, pahaa kipua nimenomaan ja kun se oli päällä vielä ihan koko ajan…
Aionkin vaatia kipulääkkeitä, ihan typerää väkisin itseään kiduttaa, jos tuntee lievityksille tarvetta! :)
Itsellä ensimmäinen synnytys käynnistettiin. Eka päivä oli ns. kypsyttelyä, joissa supistuksia ei voimalla vielä tullut (lähinnä sellaisia harjoitussupistuksen tuntuisia. Toisena päivänä alkoi tulla kivuliaita supistuksia ja se oli ehkä se pahin päivä, kun supisteli kivuliaasti, mutta kohdunsuulla ei tapahtunut mitään. :/
3:na käynnistyspäivänä puhkaistiin kalvot ja 2cm:stä 10cm:in avautumiseen meni reilu kolmisen tuntia. Ponnistuvaihe 10min. Sain spinaalipuudutuksen ennen ponnistusvaihetta. Puudutteen laittaminen ei tuntunut ollenkaan(en tiedä johtuiko siitä, että supistukset tuntuivat mulla selässä, joten piikki ei tuntunut sen takia?) ja ponnistusvaihe oli täysin kivuton. Eli vaikka kolme päivää käynnistys kesti, niin ei kauhistuta vaikka tämä toinenkin käynnistettäisiin. :) Ja synnytin muuten Kokkolassa. :)
Huh, aika pitkältä ajalta kuulostaa tosiaan! Miten sulla käynnistettiin, pillerillä vai? Ei oikein houkuttaisi viettää sairaalassa niin monta päivää ennen synnytystä…
Mutta aika ihanteelliset ajat sekä avautumis- että ponnistusvaiheelle :).
Cytotec:llä(siis pillereillä) mentiin kaksi ekaa päivää. Ensimmäisen päivän käynnistys oli aika miedoilla annostuksilla, kun aloitettiin jo 37+0 käynnistys raskausmyrkytyksen vuoksi. Tarkoitus oli ekana päivänä ilmeisesti totutella kroppa uuteen tilanteeseen. :) Toisena päivänä nostettiin annostusta ja sitten kolmantena puhkaistiin kalvot ja laitettiin oksitosiini-tippaan. Itse vietin ennen synnytystä 2 viikkoa osastolla, joten se kolme päivää ei enää tuntunut missään. :) Mutta sitten synnytyksen jälkeen olisi kyllä ollut heti valmis osastolta pois. :D
Tosi mukavat ja ammattitaitoiset kätilöt oli koko osastolla oloajan, joten se auttoi ainakin mun synnytyspelkoa. Aika pitkään venytin lapsien ”hankkimista” juurikin pelon vuoksi. Nyt sitten jännittääkin toisen synnytyksen kanssa, että osaako lähteä sairaalaan ajoissa. Kun se eka tosiaan oli käynnistetty. :)
Ihana kuulla, että olit tyytyväinen henkilökuntaan! Heillä on kyllä tässä asiassa valtavan suuri rooli. Ymmärrän jännityksen; toinen lapsi kun voi syntyä jo aika nopeastikin. Tsemppiä sinnekin! :)
Olen tykästynyt blogiisi ja sisustus-tyyliisi, aivan ihana blogi !
Ja kun tähän Facessa törmäsin, aloinkin heti sitä lukea ja oli kiva huomata, että olet myös raskaana.
Itse odottelen toista lasta syntyväksi toukokuussa mutta samalla lailla synnytys jännittää, koska ensimmäinen lapseni syntyi suunnitellu sektiolla (joka jännitti mua todella kovin, koska kyse isosta leikkauksesta). Nyt näyttäisi siltä, että vauva on ”oikeinpäin” ja pääsisin kokemaan normisynnytyksen, jota tietysti kovasti haluaisin mutta nyt on tullut hirmusti pelkoja. Kuuluu varmasti tähän vaiheeseen. YleFemiltä seuraan Apua, meille syntyy vauva-sarjaa ja musta on kiva seurata ns.livesynnytyksiä, vaikkakaan sielläkään ei kaikki aina mene putkeen. Mutta se ei kuitenkaan pahenna tätä pelkoani, luulen, että on jokin vaihe. Uskoisin, että kaikki menee ”luontoäidin” tarkoittamalla tavalla ja onneksi on olemassa kaikenmaailman kipulääkkeet.
Tsemppiä sinulle ja kiitos kivasta blogista !
-M
Voi kiitos ihanasta blogipalautteesta Maria! Mukavaa, että olet löytänyt tänne :).
Seuraan tuota samaa sarjaa, tykkään kovasti! Odotan jo illan jaksoa :D. Ja tosiaan, vaikka siellä ei aina kaikki mene putkeen, ei se ole pahentanut pelkoani. On vain kiva nähdä, miten kaikesta kuitenkin selviää.
Kiitos ja tsemppiä sinullekin! :)
Hei,
eksyin blogiisi ja törmäsin synnytykseen :)
On aivan normaalia että ennen synnytystä mielessä pyörii kaikki mahdolliset ajatukset, pakokauhusta levollisuusteen. Älä suunnittele/murehdi liikaa, kaikki hoituu varmasti! Olet ammattilaisten käsissä.
Ennen omaa synnytystä satuin lukemaan lehdestä tarinen afrikkalaisesta raskaana olevasta naisesta joka oli kiivennyt puuhun tulvia pakoon. Tulvat kestivät päiviä, ja nainen synnytti yksin puussa!
Silloin ajattelin, että minulla ei varmasti ole mitään hätää ;) …eikä ollutkaan :)
Kiva että eksyit! :)
Juu tuohon puusynnytykseen kun vertaa niin ei tässä todellakaan ole mitään hätää :).
Moikka!
Minulla oli viime keväänä vastaava tilanne, synntys käynnistettiin, olin ensikertalainen, ei aavistustakaan mitä odottaa.
Lapsi syntyi rv. 38+6.
Ensin minut otettiin osastolle, ja käynnistys aloitettiin. Neljän tunnin välein (paitsi öisin) sain nieltäväksi lääkkeen (jonka nimeä en muista), jonka siis on tarkoitus käynnistellä toimintaa.
Ensimmäinen päivä: ei mitään edistystä. Ei ainuttakaan supistusta, vihlaisua, ei niin mitään tuntemuksia.
Toinen päivä: taas lääkettä 4h välein..ei mitään.
Kolmaspäivä: olin jo todella turhautunut ettei mitään tapahdu. Koko tämä aika piti kuitenkin olla sairaalassa päivät ja yöt, aika kävi tooodella pitkäksi. Osastolla oli muita jo synnyttäneitä vauvoineen. Sinne tuli äitejä synnytyssalista ja uudelleensynnyttäjät kotiutuivatkin yhden yön jälkeen..ja sitten olin minä, vauva tiukasti mahassa ilman merkkiäkään lähestyvästä synnytyksestä. Hermoja raastavaa ja kolmaskin päivä kului niin, ettei kehossani tapahtunut mitään.
Neljännen päivän aamuna heräsin ja ehdin pettyä että eipä tullut saliin lähtöä viime yönäkään…kunnes mahassa tuntui pieni poksahdus ja lapsivesi meni -mikä helpotus! Sitten alkoikin tapahtua. Soitin miehelle, että ”nyt tänne ja vauhdilla!”. Supistukset alkoivat _heti_ veden mentyä ja tosi voimakkaana, voimakkuus todella pelästytti minut ja jo 20min veden menon jälkeen minua kärrättiin saliin, omat jalat ei kantaneet.
Pääsin ensin ilokaasulle, joka auttoikin kipuun, kun keksi miten sitä käytetään ja osasi hieman ennakoida tulevaa supistusta. Kun kaasu ei riittänyt, sain epiduraalin, jonka jälkeen olo oli kuin taivaaseen olisi päässyt! Otin jopa päiväunetkin epiduraalin jälkeen odotellessa. :D Mies oli mukana koko ajan, ja huomatessaan että nukahdin, kävi kahviossa syömässä.
Vauva syntyi kun lapsiveden menosta oli vajaa 8h, ponnistusvaihe kesti 20min.
Käynnistys oli siis hidasta, mutta toisaalta kivutonta, kunnes synnytys todella alkoi. Kun synnytys sitten käynnistyi, hävisi ajantaju, ei ehtinyt pitkästyä, kun ei kellosta ollut aavistustakaan, vaikka siinä se seinällä oli edessä.
Kaikenkaikkiaan synnytyksestä jäi tosi hyvä mieli! Kyse ei ole edes ”aika kultaa muistot” -ilmiöstä, vaan sanoin heti seuraavana päivänä, että voisihan sitä joskus tulla uudestaankin. Tietenkään se ei ole kivaa eikä mukavaa eikä helppoa, mutta olin odottanut pahempaa.
Ainoastaan minut säikäytt alun rajuus, miten nopeasti supistukset alkoi ja kuinka hemmeti kipinä. Onneksi koska olin jo valmiiksi sairaalassa, sain pian helpotusta kipuun. Sen nimeäisinkin käynnistyksen hyväksi puoleksi, että tosiaan ei ole mitään automatkaa kärsittäväkä kotoa sairaalaan, ei tarvi miettiä ehdinkö ajoissa, ehdinkö saamaan puudutuksen yms. Siellä on jo valmiiksi turvallisissa käsissä.
Tietenkään koskaan ei voi ennakoida, miten synnytys menee ja omalla kohdallakin seuraava voi mennä ihan toisin. Kuitenkin halusin kertoa sinulle tämän ”hyvän” synnytys kokemuksen. Itse lähdin sillä asenteella, että en voi nyt tälle asialle mitään, teen mitä käsketään ja kyllä se lopulta ulos tulee, keinolla tai toisella.
Rankempaa mielestäni oli henkisesti se kolmen päivän sairaalassa oleminen ilman mitään synntysoireita ja jatkuvasti vastailla hoitajien kysymyksiin ”joko tuntuu jotain?”, kun ei tuntunut niin mitään.
Olen ajatellut, johtuukohan monet synnytyspelot siitä, että ehkä herkemmin ihmiset aina kertovat niitä kauhutarinoita, miten kauheaa on ollut (ehkä vielä lisätään vähän dramatiikkaa, kuka tietää?) jne.. Harvemmin tulee toreilla kuulutettua, että synnytys oli ihan ok.
En voi sanoa sinulle että älä ole huolissasi, tottakai sitä on huolissaan tulevasta uudesta kokemuksesta, joka laittaa kropan ja mielen koville, ja johon itse ei voi vaikuttaa. Ehkä vinkkinä olisikin, älä mieti asiaa liikaa, ei pahassa eikä hyvässä. Voit vaan luottaa olevasi hyvissä käsissä ja antautua tilanteen vietäväksi. Luota ennenkaikkea itseesi! Toivotan sinulle tsemppiä ja positiivista kokemusta!!
Olipa tosi mukava lukea tästä sinun kokemuksestasi Noora! Voin vain kuvitella sen turhautumisen tuossa tilanteessa, kun ei etene ja aika varmasti matelee… Odottavan aika on pitkä :).
Olen täysin samaa mieltä tuosta, että niistä huonoista kokemuksista puhutaan/kirjoitetaan enemmän, mikä on toki harmillista. Se on hieman kuin hyvän palautteen antaminen: sitä ei hevillä tässä maassa jaella, mutta auta armias kun jotain menee pieleen, siitähän kerrotaan kaikille!
Yritän olla juurikin miettimättä asiaa liikaa… Toisaalta silloin kun mietin, yritän varautua pahimpaan, koska silloin se ei välttämättä ole niin paha ;). Jos lähden liian lunkisti matkaan, voin järkyttyä siitä, mitä on edessä. Tämä on aina ollut mun taktiikkani, oli asia sitten mikä tahansa ja näin olen välttynyt monilta pettymyksiltä ja yllättynyt positiivisesti :). Kiitos sinulle!
Moikka!
Synnytyksiä on niin monenlaisia kuin on lapsia. Jokainen kerta on omanlaisensa, ja kaikkeen ei vaan voi vaikuttaa. Itsekin olen monesti miettinyt, että haluan lapsen ja haluan sen raskaudenkin, mutta en synnytystä :D No yksi poika meillä nyt on. Lopulta hän syntyi sektiolla, vaikka alatiesynnytyksenä käynnistyi. Avautuminen minulla jumiutui 8cm:iin ja kun siinä aikamme junnattiin, alkoi istukka irrota ja hapenpuute uhata vauva, niinpä viiletettiin leikkaussaliin. Loppu hyvin, kaikki hyvin :) Kokemani perusteella aion kyllä (toivottavalla) seuraavalla kerralla käydä tiukan keskustelun synnytystavasta ja -mahdollisuuksistani. Kaikkia kommentteja en ehdi lukea, mutta silmäillessä huomasin jonkun kommentin alatiesynnytysten suosimisestä edullisemmuuden takia. Toki ihan varmasti rahalla on tässäkin joku taustavaikutus, mutta onhan alatiesynnytys tosiaan se luonnollinen tapa. Suomessa pyritään välttämään leikkauksia myös riskien takia. Vaikka toimenpiteet on keskussairaaloissa rutiinia ja harvemmin mitään tapahtuu, on leikkaus kuitenkin aina riski. Nyt en valitettavasti muista mistä olen tilastoja lukenut (varmaan THL:n tmv sivuilta..), mutta kyllä mulle on jäänyt mielikuva, että keskimäärin alatiesynnytyksestä toimpuminen on nopeampaa ja riskit pienempiä. Ja tosiaan Suomessa ei ihan vaan pyytämällä saa valita synnytystavaksi leikkausta. Lääkärit eivät leikkaa ”turhaan”. Toki synnytyspelkojen takia leikkauksia tehdään ”pyynnöstä”, mutta ei siihen riitä ihan vaan pyntö, vaan asiasta käydään vakavat keskustelut ensin.
Haluan toivottaa sinulle Satu paljon tsemppiä tulevaan. Tapahtuu synnytyksesi sitten millä tavalla tahansa, on lopputulos sen arvoinen :) Itsekin pyrin raskausaikana ajattelemaan synnytystä melko vähän. Koska sitä ei voi ennalta täysin suunnitella, on sitä turha murehtia liikaa. Mullakin asiat tulee helposti uniin, joten ”ajattelemattomuus” oli helpoin reitti :D Kyllä se sieltä tulee, mutta tulevan panikointia tärkeämpää on nauttia tästä hetkestä ja valmistautua elämään synnytyksen jälkeen! Paljon aurinkoa ja voimia päiviisi, ihanat ajat edessä <3
Aivan, jokainen synnytys on erilainen. Olen itsekin lukenut, että alatiesynnytyksessä on vähemmän riskejä (koska leikkaus on aina leikkaus) ja että toipuminen siitä on nopeampaa. Toki varmasti poikkeuksiakin on, mutta keskimäärin asia on noin.
Kiitos ihana tsempeistäsi <3. Luottavaisin mielin eteenpäin :).
Hei,
Taisin bongata sinut tuolla synnärillä :) En tullut nykäisemään hihasta, kun vasta jälkikäteen aloin miettimään, että sivuprofiilin mukaan se olit ehkä sinä. Istuin siinä ruokalassa ja jyrsein omenaa, jos satuit noteeraamaan… Meidän tyttömme syntyi sunnuntaina ja itse lilluin siellä jättimäisessä ammeessa melkein koko avautumisvaiheen. En yleisesti koe vettä mitenkään rauhoittavana/oloa helpottava elementtinä, mutta olin yllättänyt esikoisen synnytyksessä kuinka lämmin suihku helpotti. Silloinkin kätilö suorastaan pakotti mut suihkuun. Nyt halusin sitten heti testata tuota ammetta ja tykkäsin kovasti :)
Niin ja täällä ei enää kylvetetä vauvoja sairaalassa, jos ei ole aivan pakko. On kuulemma ihon kannalta parempi, että pyyhitään vaan enimmät kinat ja veret pois. Olin vähän itsekin yllättynyt, kun kätilö punnituksen jälkeen lykäs vaan vaatteet päälle. Tai no pesi pyllyn, kun yksi ehti jo tehdä ekat kakat :P
Rauhallista loppuajan odotusta!
Voi niinkö! Olipa sattuma :). Käytiin tosiaan siinä osastollakin pyörähtämässä ja siinä kahviossa/ruokasalissa istui yksi nainen vauva vieressään :).
Mulle tiloja esitellyt kätilö sanoi, että vauva kylvetetään siinä saman synnytyssalin altaassa :O. Tuntuu aika ällöttävältä, jos vauvaa ei pestä! Puhdas ihohan on ihanan tuntoinen – siitä sitten pehmeään ja puhtaaseen kapaloon ja äitin kainaloon :D.
Lämpimät onnittelut teille tyttövauvasta! <3
Otan tässä kantaa vain tuohon käynnistysasiaan. Ikäväkseni olen huomanut että käynnistyksillä liki main pelotellaan tulevia synnyttäjiä. Tosiasiassa jokainen synnytys on yksilöllinne, nin käynnistetty kuin itsestääkin käynnistynyt. Ihan niinkun itekseen käynnistyneet synnytykset käynnistyvät erilailla, myös käynnistyksiä tehdään erilailla ja ne etenevät erilailla, yksilöllisesti. Ja se miten muilla on mennyt, ei ole oleellista, sillä kun ei voi tietää miten se itsellä menee.
Itse olen synnyttänyt kolme kertaa ja jokaisella kerralla synnytys on käynnistetty. Jokainen kerta on erilainen ja edennyt eri tavoin. (Ensimmäinen synnytys kesti 6 h) Isoin ero on kahdella viimeisellä synnytyksellä, joista ensimmäinen oli luomu ja toinen epiduraalilla kipulääkitty. Molemmat synnytykset lähtivät etenemään seuraavana päivänä kypsytyksen käynnistyksestä (eli jos paikat ei ole yhtään valmiina, laitetaan kohdunsuulle pypsytys murunen) ja etenivät nopeasti. Ensimmäinen toki kivuliaammin koska ei ollut kivunlievitystä ja toinen täysin kivuttomasti, kiitos epiduraalin. Molemmistä palkintona 9 pisteen vauva ja pirteä nopeasti toipunut äiti.
Huonoa sanottavaa ei minulla käynnistyksistä ole. Positiivisina puolina pidän hieman hallitumpaa synnytyksen käynnistymistä (ei tarvitse pelätä että vedet menee Prisman kassalla tai ei ole hoitpaikkaa esikoiselle), mahdollisuutta seurata sikiötä tiiviimmin ennen synnytystä sekä mahdollisuutta vaikuttaa kivunlievitykseen alusta alkaen. Se todettakoon vielä että se synnytys jossa ei kivunlievistystä ollut, kesti 43 minuuttia joista ponnistusvaiheen pituus oli 3 minuuttia ja olisin voinut lähteä maratonille heti paikalla, tosi energinen olo! Epiduraalilla lievitetty synnytys kesti 7-10 minuuttia ja ponnistukseen on laitettu muistaakseni minuutti. Kummassakaan synnytyksessä ei nopeudesta huolimatta tullut repeämiä eikä traumoja :)
Kuten todettu, on jokainen synnytys yksilöllinen mutta koska käynnistyksien nopeudesta, kivullisuudesta sekä repeämistä kerrotaan niin paljon, halusin kertoa vastakkaisista kokemuksista. Jos meille syntyisi vielä lapsi, pyytäisin ehdottomasti käynnistyksen.
Olen synnyttänyt kolme kertaa ja joka kerralla on muuten tullut salissa paniikki: Apua! en mä pysty tähän! Kääk, pois pois, pois. Ja joka kerta olen sitten ajatellutt että tässä se tilanne nyt on ja ainoa ratkaisu päästä eteenpäin on elää se… ja siinä hötäkässä on sitten paniikki on unohtunut taka-alalle :)
Tsemppiä tulevaan!
Olet ihan oikeassa. Halusin vain kuulla erilaisia kokemuksia käynnistetyistä synnytyksistä, tutuillani kun ei niistä juurikaan kokemusta ole :). Kiitos, että kerroit näitä omia kokemuksiasi, oli helpottavaakin lukea! Ja tosiaan ihana kuulla, ettei käynnistetty synnytys automaattisesti tarkoita mitään pahaa!
Kiitos anana :).
Synnytyksessä voisi pitää mielessä sen ihanan palkinnon, jonka sen jälkeen saat syliisi. Usein myös luonto hoitaa niin, että olet niin paksu ja kankea, että alat itse toivoa pääseväsi pian synnyttämään! Ja hyvin se menee, eikä kipu kestä kauaa. Avautumisvaiheen jälkeen itse ponnistaminen ei ainakaan minulla sattunut ollenkaan. Ensimmäisestä synnytyksestä muistan myös sen, miten ihmettelin, kuinka ihmeessä ponnistetaan vatsalihaksilla. En tiedä, osaako joku, mutta samanlaista se oli kuin kakalla olisi ollut :D
Palkinto on kyllä jotain sanoinkuvaamatonta. Tuskin muusta urakasta tässä elämässä moista palkintoa saakaan :). Voin hyvin kuvitella tuon luonto hoitaa -puolen, liitoskivut alkaa olla jo melkoisen karmeita, huh! :D
Kiva näitä on aina lukea, vaikka omasta tuleekin tänä vuonna jo 5v aikaa. Kieltämättä synnytykset rinnastettavissa äijien inttijuttuihin. Hiprakassa kavereiden kansa monesti palataan synnärille. Ja oli ne kokemukset hyviä tai huonoja, niin aina niihin on silti kiva palata.
Meillä on 2 lasta 2v ikäerolla. Välissä oli yksi keskenmeno. Kummatkin synnytykset käynnistyivät itsekseen. Ekalla kerralla syntyi 4 kiloinen poika, jonka piti olla tosi pieni. Supistuksia oli joku 4h ennen lähtöä sairaalaan, jossa kärvisteltiin n. 12 h ennen kuin poika maailmaan saatiin. Tuohon mahtui kurjia tuntemuksia, jotka ovat aikaa sitten jo unohtuneet. Paljon ilokaasua (joka ei auttanut, muuta kuin ehkä vähän henkisesti), 3 satsia epiduraalia, neljättäkin mietittiin. Lopulta oli niin turta, ettei ponnistuksen tunnetta ja voimat ihan loppu. Jotenkin saatiin poika pihalle kuitenkin. Menetin verta paljon ja jouduttiin antamaan lisää. Heikon kondiksen takia eka vrk katetrin kanssa eikä voinut mennä suihkuun. Rakkokin pääsi täyttymään liikaa ja sen palautumista seurattiin. Ongelma oli tiukassa ollut istukka, joka ei meinannut tulla ulos. Pari ekaa päivää oli vähän heikko olo, mutta siitä palautui kuitenkin ihan hyvin.
Toka synnytys taas oli ihan toinen ääripää. Päivällä oli satunnaisia supistuksia.Illalla alkoivat saman tien kovina ja tyttö syntyikin vajaan 3h kuluttua ekasta supistuksesta. Supistukset oliva tosi voimakkaita ja lähtöhässäkässä vielä vedetkin lorahti. Ajettiin 170km/h sairaalaan ja nipin napin ehdittiin. 10 minuuttia sairaalaan tulon jälkeen tyttö oli maailmassa. Ja istukkakin tuli nätisti, mikä oli se, jota hiukan jännitin. MItään kivun lievitystä ei keritty ottamaan. Olihan se automatka ihan helvettiä, mutta kun se meni niin nopeesti. Ja kivut loppui kuin seinään, kun tyttö syntyi. Tuosta jäi niin hyvä tunne ja oikeestaan ihan sen synnytyksen takia olisin kolmannen lapsen halunnutkin. Lapsilukumme on kuitenkin nyt täynnä ja vaalin vain noita mukavia muistoja.
Reippain mielin vaan kohti uutta. :) Ja noissa meiningeissä se suhde mieheenkin vahvistuu. Yksi suurimmista yhteenkuuluvuuden tunteista mulle on ainakin jäänyt mieleen ne kaahatut kilometrit keskellä yötä, kun sairaalaan mentiin. Ja kuinka auto jätettiin ensiavun eteen käyntiin ja mies mut rullatuolillä kärräsi suoraan synnytyssaliin.
Kiva että kerroit omia kokemuksiasi Marie! On näitä kyllä mielenkiintoista kuulla, kaikilla niin erilaisia kokemuksia. Hui teidän tyttö tuli kyllä vauhdikkaasti maailmaan! :D
Ikimuistoisia juttuja varmasti ja taatusti lisää pariskunnan yhteenkuuluvuuden tunnetta. Kyllä mekin miehen kanssa koettiin ihan uusia juttuja Mallorcalla viime syksynä, kun mun jalka murtui ja olin aivan avuton. Monia sellaisia juttuja, joista mies tuumasi, että ei ollut ajatellut, että joutuu näitä tekemään vielä muutamaan vuosikymmeneen :D.
Ihana nähdä että sulle on vastattu näin paljon, en nyt ehdi niitä lukemaan mutta sen verran haluan ehtiä sanoa, että älä tuota käynnistystä pelkää. Itselläni eka synnytys käynnistettiin, aikaahan siinä kesti 2vrk ennenkuin alkoi missään tuntua mutta sitten kun alkoin tapahtua (=paikat avautua) en minä ainakaan kokenut sitä pahana ollenkaan. Vertailuna kun on normaalisti käynistynyt synnytys, koin sen kivun paljon kovempana. Eka, tuo käynnistetty synnytys kesti 7,5h ja aika pian sain epiduraalin. Siitäkin haluan sanoa, että se minulle on laitettu kahdesti enkä edes muista että se olisi sattunut, pianeen tunnetta vaan tunsin. Toinen synnytys kesti 2.5h js ehkä siksi se olikin kivuliaampi kun eteni niin nopeasti. Yhtään en ole noita synnytyksiä osannut pelätä etukäteen, mutta nyt kolmatta odotellessa ja la on 11.5. pelkään hurjasti vain sitä että ehdinkö sairaalaan asti synnyttämään, nuo kaksi kun on syntynyt niin nopeasti. Tsemppiä loppu odotuksen, toivotaan että kaikki menee teilläkin hyvin!
Kiitos paljon tsempeistäsi Nina! Kiva että jätit kommenttia. Ihania viestejä olen teiltä saanut!
Kaikkea hyvää loppuodotukseesi! :)
Ei synnytys, ensimmäinenkään., välttämättä kestä kauaa. Oman esikoiseni synnytys kesti alle viisi tuntia, ja aluksi supistukset tulivat todella harvoin (yli 10 min välein) eivätkä olleet kivuliaita. Mitään merkkejä lähestyvästä synnytyksestä ei myöskään ollut, kuin aivan samana päivänä satunnaisia kohdun ’kovettumisia’ (vatsa meni kovaksi palloksi). Myös ponnistusvaihe voi ensimmäiselläkin kerralla sujua nopeasti.
Ihan totta! Niin paljon on erilaisia synnytyksiä. Mulla on vain sellainen mutu-tuntuma, että mulle tulee joku maratonsynnytys. Hauska sitten jälkeenpäin nähdä, miten kävi :). Mulla on ollut tuota kohdun kovettumista (eli harjoitussuppareita) jo marras-joulukuusta lähtien, mutta eivät ole kuitenkaan alkaneet availla/kypsyttää paikkoja. Tai näistä viimeisimmistä viikoista en kyllä tiedä, ovatko saaneet jotain aikaiseksi…
Jokainen synnytys on omanlaisensa ja riippuu todella paljon myös synnyttäjästä, että miten hän sen kokee.
Synnytys on henkeäsalpaava kokemus. Se on jotain, mitä ei voi etukäteen kuvitellakaan. Ja se tunne, kun se lapsi on siinä. Sitä et unohda koskaan :)
Yritä ajatella positiivisia ajatuksia, älä anna pelolle valtaa. Me länsimaalaiset naiset saamme kaiken mahdollisen avun synnytyksiimme, meillä ei oikeasti ole mitään hätää. Katsoin joku aika sitten ohjelman maailman köyhimmistä maista ja niiden naisten elämästä. Ja jarkytyin.
Neuvoja: luota itseesi, liiku supistusten välissä, älä jumiutu sänkyyn, ota kaikki annettu apu vastaan (epiduraali on synnyttäjän taivas), keskity siihen, että jokainen supistus tuo lasta lähemmäs sinua ja ponnistamisen alettua anna kaikkesi. Jälkikäteen huolehdi itsekkäästi itsestäsi ja käy lantionpohjajumpassa!!
Hyvin se kaikki menee, tsemppiä :)
Kiitos vinkeistä ja tsempeistä Maisa! Tiedostan kyllä, että olemme täällä hyvissä käsissä eikä meillä sinänsä hätää ole, mutta pelko on pelko. Ei siihen juurikaan järkipuhe auta, se on tunnepohjaista ja siinä ollaan syvällä.
Ensimmäistä kertaa kommentoin sun blogissa, tämä asia on sen verran ajankohtainen itsellenikin, että on pakko jättää viesti :) Mulla ensimmäinen synnytys neljä vuotta sitten käynnistettiin, kun lapsivedet menivät kuukautta ennen laskettua aikaa. Oletin synnytyksen käynnistyvän samantien, mutta vielä mitä, meni kolme kokonaista vuorokautta ennen kuin mitään alkoi tapahtua. Ja kun alkoi tapahtua, tapahtui hi-taas-ti. Siis todella, tuskastuttavan hitaasti :) Koko synnytystä varjosti pieni pelko siitä, ettei lapsi mahdu murtuneen ja koukkuun luutuneen häntäluuni ohitse, mutta mahtui hän juuri ja juuri, 3.5kg painoisena. Nyt odotellaan sitten pikkusisarusta 32+ viikoilla ja valmistaudun tälläkin kertaa ennenaikaiseen synnytykseen ja mahdolliseen synnytyksen käynnistämiseen. Toisaalta valmistaudun nyt myös sektioon, jos vauva on isoveljensä tapaan isokokoinen. Sektiota en haluaisi, mutta en toisaalta halua murtunutta häntäluutakaan :P
No, tässä siis mun ajatuksia ja avautumista oman jännitykseni helpottamiseksi ehkä… Musta jännitys ja pelko kuuluukin vähän asiaan, synnytys on iso asia ja sen lopputuloksena jotain täysin ennalta-arvaamatonta ja ihmeellistä – varsinkin juuri ekalla kerralla. Mutta itse luotan siihen, että meni miten meni, palkinto on varmasti enemmänkin kuin sen kaiken arvoinen. Onnea viimeisille raskausviikoillesi ja tsemppiä synnytykseen, toivotaan että kaikki menee hyvin! :)
Mukava juttu, että päätit nyt kommentoida Anni!
Ihan totta, että jännitys kuuluu asiaan – olen täysin samaa mieltä! Ja hyvä näitä asioita onkin miettiä jonkin verran etukäteen. Itse olen miettinyt lähinnä sitä, että jos nyt alatiesynnytys on edessä, niin miten saan rentoutettua itseni, mitä kikkoja kokeilen yms. Supistusten aikana yritän keskittyä siihen laskemismenetelmään, sen voisin kuvitella auttavan itseäni.
Kiitos paljon ja onnea ja tsemppiä sinullekin! :)
Paljon oletkin saanut vastauksia, mutta laitanpa nyt omankin lusikan soppaan. :D Itse nimittäin kävin pelkopolilla toista lasta odottaessa (eka oli suunniteltu sektio), synnytysosastolla yksityiskäynnillä ym. Aiottiin synnytys käynnistää tiettynä päivänä. Pelkoa lisäsi se että vauva arveltiin vähän isommaksi mitä sisko (3020g.) No synnytys käynnistyi illalla ja aamulla lähdettiin sairaalaan ja sitä käynnisteltiin aamulla lisää mm. puhkaisemalla kalvot. Illalla kun kolmas kätilö vaihtui, hän kysyi heti että onko sinulla kuumetta, ja totesi että vauva on noussut takaisin ylöspäin ja on avotarjonnassa ja vauvan sydänäänet laski. Mentiin siis puolenyön aikaan kiireelliseen sektioon. Mielestäni oli ”onni” että kätilö vaihtui ja otti tuumasta toimeen. Minähän itse mietin että haluaisinko sektion suoraan, mutta en uskaltanut ns. valita sitä. Ja lopuksi oli olo ”mitä minä sanoin”. Kun tiesin että vaikka tosissani yritän, niin oli vaan olo että se ei tule onnistumaan. Loppu hyvin kaikki hyvin. Kerron tämän siksi, että kannattaa punnita kaikki vaihtoehdot eikä suoraan vain valita pakosta alatiesynnytystä jos se pelottaa kovin. Lopulta meille syntyi 4020g (!) painava terve tyttö! Eli mitä lie ponnistuksesta olisi tullut jos siihen olisi päästy, huh. ;D
Tähän soppaan mahtuu rajaton määrä lusikoita! :)
Olipa sinullakin kokemus, kaikkea sitä voikin sattua! Aion vielä ensi viikon lääkärikäynnillä puhua tuosta synnytyksestä… Tai lähinnä synnytystavasta. Jos vauva arvioidaan kovin isoksi, en suostu alatiesynnytykseen eivätkä voi mua siihen kyllä pakottaakaan.
Täällä myös synnytyspelkoinen odottava blogiäiti, joka aikoo synnyttää Kokkolassa. Kyseessä on toinen synnytykseni sekä toinen lapsemme. Minä myös ajattelin aikoinaan jättää lastenteon muille, hirmuisen synnytyspelon vuoksi. Tässä sitä nyt kuitenkin ollaan. Laskettuaikani oli ja meni pari pv sitten, ensiviikolla olisi käynnistys, jos vauvaa ei ala kuulumaan. Ensimmäinen raskauteni meni viisi pv yli lasketunajan. Koen käynnistyksen hirmuisena peikkona, kauhistuttaa! Edellisessä synnytyksessä minulle ei ehditty antaa muuta kivunlievitystä, kuin ilokaasu (laite oli lopulta rikki) sekä alapäähän puudutus (en muista sen hienoa nimeä). Lisäksi ”hurlumhei” repesi sen verran hyvin, että lopulta jouduttiin pyytämään paikalle ompelija. Jännitys nykyisestä synnytyksestä on siis aikamoinen, mutta olen jotenkin päässyt sellaiseen mielentilaan itseni kanssa, että vastaan on vaan otettava kaikki mitä tulee. Ei siinä muuta voi. Kipu silti pelottaa ! Edellisellä kerralla olin sinisessä salissa, hyvä paikka ja saimme perhehuoneenkin. Haluaisin myös nyt perhehuoneen, mutta niitä ei kuulemma ole, kuin kolme kpl…sekin jännittää. Kuulin viimeksi myös, ettei perhehuoneita saa ensisynnyttäjät, mutta me saimme viimeksi. Onneksi saimme, olisin ollut ilman miestäni ihan sekaisin.
Samassa liemessä ollaan! :D
Voin hyvin kuvitella noita pelkotuntemuksiasi, vaikka minulla ei synnytyksiä taustalla olekaan. Samoihin asioihin kohdistuu pelkomme.
Kysyin noista perhehuoneista juurikin, että onko niitä vain 3 kpl. Kätilö sanoi että on niitä enemmänkin, mutta joskus ruuhka-aikoina niistä joudutaan tekemään normi kahden hengen huoneita. Haluan korjata tuon virheellisen tiedon, ettei perhehuoneita saisi ensisynnyttäjät: ne on nimenomaan ensisijaisesti ensisynnyttäjille sekä monikkoperheille! Nämä tapaukset menevät aina edelle ja muut saavat perhehuoneita vasta näiden jälkeen. Yleensähän isä on kotona esikoisen kanssa eikä sairaalassa äidin ja vauvan kanssa.
Paljon tsemppiä sullekin! :)
Hei,
Erilaisia synnytyksiä taitaa olla yhtä paljon kun meitä äitejä. Itsellä on takana melko lyhyessä ajassa useampi synnytys ja ”helpommaksi” mennyt kerta kerralta. Esikoisen synnytys oli todella rankka ja pahinta itsellä oli käynnistyminen lapsiveden menolla. Sain yhtäkkiä erittäin voimakkaan supistuksen ja samalla meni vedet, sitten se olikin täyttä menoa ja en päässyt mukaan siihen touhuun, menin ihan paniikkiin. Vanha leipiintynyt kätilö sanoi, että nyt pitää rauhoittua, tätä tämä nyt on ja tämä on ihan alussa vasta. Lohdullista…. Oksensin pitkin synnytystä kivusta ja kauhusta, sain epiduraalin ja ilokaasua. Mutta ponnistusvaiheeseen ei kohdallani epiduraali enää auttanut ja olihan se täyttä työtä, yli nelikiloinen poika syntyi maailmaan. Olin hämmästynyt ja järkyttynyt kokemastani, toki vauva oli ihmeellinen. Mutta itselläni ne ensi hetket jäi sen järkytyksen varjoon.
Kahdesta seuraavasta olen saanut paremmin ajoitetun kivunlievityksen ja tokihan ”reitti” oli selvä. Näillä kerroilla olen itkenyt ilosta heti vauvan rinnalle saatuani. Uudelleensynnyttäjä saa spinaalin ja voin kertoa, että se viimeistään vei kaiken synnytyspelon.
Sain esikoisesta muuten kaksi tikkiä ”hiertymään” vaikka olen hoikka kapea nainen ja tosiaan poika oli yli 4kg. Olen venyvää sorttia, en tiedä onko se yhteydessä siihen että en ole saanut arpiakaan?! Ehkä se ei siihen liity. Vastaavasti eräs erittäin isokokoinen ystäväni repesi erittäin pahasti vaikka vauva oli suhteessa pieni.
Tässä ei nyt taida olla mitään erityisen lohdullista, mutta toivottavasti informatiivista. :-)
Lohduksi loppuun se, että vaikka synnytys oli järkytys minulle niin sinulle se voi olla armollinen. Ja vaikka se mulle oli ihan kamala niin silti olen halunnut käydä sen läpi uudelleen jo monesti. Tsemppiä ja pidän peukkuja että sun kohdalla on työvuorossa ihana sydämellinen kätilö!
Toivon että vauvasi kääntyy raivotarjontaan, että saat sen ihanan karjuvan liukkaan luikeron nostaa lähellesi heti <3
Tätä oli mielenkiintoista ja ihanaa lukea, kiitos että kirjoitit! Olisihan se helpompaa, jos se ensimmäinen vauva ei olisi mikään kovin iso… Kätilöllä on kyllä hirmuisen suuri vaikutus!
Aivan ihana tuo viimeinen lauseesi, se sekä nauratti että itketti :D.
Eikö oo ihaniakamalia nää synnytykset, kun ne meitä naisia puhututtaa :)! Täällä kans voimakas synnytyspelko, jonka kans selvitelty neljä ihmeellistä jälkeläistä maailmaan. Mulla ei oikeastaan oo muuta sanottavaa kuin se, että mielellä on äärettömän iso vaikutus myös tähän asiaan. Kun tiedostat, että sinulla on synnytyspelko, käy ihmeessä vyöhyketerapiassa tai muissa vaihtoehtoisissa hoidoissa rentouttamassa kroppaasi ja mieltäsi ennen synnytystä. Yhdessä synnytyksessä sain jotain (vyöhyketerapia?)nappeja korviini ja niillä oli kyllä rentouttava vaikutus myös. Neljän ja puolen kilon leidi syntyi muutamassa tunnissa :).
Se, että sinulla on sairaalassa ihana, kuunteleva kätilö miehen lisäksi, lisää myös turvallisuuden tunnetta ja auttaa synnytystä etenemään luonnollisesti.
Kirjoittelehan sitten kokemuksestasi! Toivon sinulle rohkeaa mieltä ja hyvää synnytyskokemusta <3!
Joo oottakaas vaan kun mun synnytys on ohi, kirjoittelen siitä täällä varmaan viikkokausia :D.
Mulla kun tuo synnytystapa on vielä auki (ja tällä menolla on loppuun asti :D), niin vaikea asennoitua… Tietäis edes kumpaan asennoituu!
Kiitos Riikka! :)